14.2.2016

Olethan sinäkin itse itsesi paras ystävä

Olen tässä viimeisen parin viikon aikana pohdiskellut, mikä mahtaa olla vikana, kun istun tämän blogin äärellä, tyhjä ruutu edessäni ja en vain saa tekstiä ulos. Yleensä aiheet, joista kirjoitan, vain muodostuvat pääni sisällä ja pulpahtavat ulos tekstinä. Ne muokkautuvat kirjoittamisen aikana ja monesti lopputulos onkin kaikkea muuta, kuin mistä alunperin ajattelin kirjoittaa. 

Aiheet saattavat tulla jostain aivan yksittäisestä lauseesta, jonka joku sanoo tai jostain hyvästä hetkestä, joka saa hymyn huulilleni. Kirjoittamiseen ei oikeastaan vaikuta väsymys tai kiire, paitsi jos vain ei yksinkertaisesti ole aikaa tai olen jo niin väsynyt, että nukahdan sormet näppäimistölle (tätäkin on käynyt). Mutta nyt on ennemminkin kyse siitä, että kirjoittaminen on tahmeaa. Päässä ei synny sitä siementä, joka pistää näppäimistön laulamaan. Tiedän, että tätä voisi kutsua kirjoittajan blokiksi.


Ensin ajattelin, että en kiinnitä siihen mitään huomiota, mutta pikkuhiljaa ajatus, että suuresti rakastamani harrastus ei vain kulje, alkoi pyöriä mielessä koko ajan vain enemmän. Yritin väkisin keksiä aiheita, mutta tuntui, että olin vieläkin enemmän jumissa. Ja niinhän se menee, että liika yrittäminen vie vielä enemmän jumiin. Sama pätee myös muussakin elämässä, eikö?

Vaikka ymmärrän, että ajatus kulkee parhaiten, kun antaa vähän tilaa, on se yllättävän haastavaa. Parhaat ideathan syntyvät juuri siitä, kun ei yrittämällä yritä keksiä mitään. Sitä flowta, joka kirjoittamiseen tarvitaan, ei synny puristuksessa, vaan vapaudessa.

Tämä vastaava blokki minulla on ollut aiemminkin, ja tiedän, että se vain menee joskus ohi. Tulee päivä, kun huomaan, että teksti taas kulkee ja kirjoittaminen on helppoa. Olen tässä parin viikon aikana monesti suunnittelut kirjoittavani myös siitä, kuinka kaikki on ihan plääh ja MIKÄÄN ei kulje. Olen kuitenkin jättänyt sen kirjoittamatta, koska en ole oikein osannut edes jäsennellä, että mikä on plääh. Koska oikeastaan mikään ei ihan oikeasti ole. Paitsi se, että teksti ei kulje. Ja tämän vuoksi tekisi mieli kiukutella kuin pieni lapsi.
Samalla kun oma olo on tällainen, unohtuu helposti myös oman itsen arvostus. Olen jo aikaa sitten jättänyt taakseni sen ajatuksen, että itseä pitäisi rankaista jostain, mitä ei ole saanut aikaiseksi, tai kun elää vastoin niitä ajatuksia, mitä haluaisi. Nykyään huomaan, että sen sijaan, että rankaisisin itseäni, jätän itseni huomioimatta. Siirrän itseni sivuun. Unohdan tehdä asioita, joista tulen hyvälle mielelle. Ei sekään ole oikein itseä kohtaan.

Eilen illalla kotiin tullessani päätin tehdä jotain pientä itselleni. Raakasuklaata ystävänpäivän kunniaksi. Sen lisäksi, että minulla on ihania ystäviä ja maailman paras perhe, olen myös itse itseni paras ystävä. Siinä ajatuksessahan ei ole mitään pahaa tai itsekästä, että haluaa kohdella itse itseään mahdollisimman hyvin. Minäkin tarvitsen huomiota itseltäni. Vain silloin pystyn huomioimaan myös muut. Oma hyvä olo ei kuitenkaan pohjimmiltaan lähde siitä, että joku toinen huomioi meidät vaan hyväksyminen ja arvostus täytyy lähteä meistä jokaisesta itsestä.

Oikein hyvää Ystävänpäivää kaikille ja ole sinäkin itse itsesi paras ystävä <3

Ja peeäs. Jos sinulla on joku idea, mistä voisin kirjoittaa, otan sen ilolla vastaan :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti