tiistai 29. syyskuuta 2015

Heittäytymisen taito

Eilen joogailin "taas". Viime aikoina joogaamiset ovat olleet huomattavasti harvemmassa, kuin mitä esimerkiksi viime keväänä. Tästäkin johtuen olo on vähän kankeampi, ne liikkeet, joihin ennen "luiskahti" aika vaivattomasti, tuntuvat nyt hieman haasteellisimmilta.

Eikä siinä mitään, sehän on ihan ymmärrettävää, kun on ollut taas taukoa.

Mutta siinä kohtaa kun käyn miettimään, kuinka kauan olen joogaa harrastanut tai kuinka paljon olen erilaisia asanoja harjoitellut, joko harjoituksen aikana tai ihan erikseen, tulee nyrpistettyä nenäänsä. Kyllähän minun pitäisi olla jo pidemmällä. Kyllähän minun jo kuuluisi osata paljon enemmän. Katselin joogakassista kurkkivaa aanelosta, johon on merkitty koko ykkössarja ja ajattelin, että kyllä minun jo kuuluisi nuo kaikki osata.


Mutta kun en osaa.

Näillä fiiliksillä astelin eilen matolle. Samalla lohduttelin itseäni, että olenhan minä kehittynyt. Pikkuhiljaa. Osaan seisoa päälläni, siltaan pääsy on helppoa. En minä näitä osannut silloin, kun aloitin.

Mutta silti, kyllä minun jo pitäisi osata enemmän. Minulla on ihan hyvä lihasvoima moniin liikkeisiin, mutta silti ne eivät vain suju. Teknisestikin ymmärrän, mitä minun kuuluu tehdä.

Jossain kohtaa harjoitusta mieli päästi irti näistä itsensä sättimisistä ja muihin vertaamisista. Hetken hyvän flown jälkeen istuin vain alas ja mietin, että oikeasti. Miksi minun pitäisi? Kuka minulta vaatii olemaan jollain tietyllä tasolla tai osaamaan tiettyjä liikkeitä? Ei kukaan, paitsi minä. Oikeasti, sehän on vain minun päässäni. Ei se ole kiinni minun lihasvoimastani tai siitä, että en yritä. Se on kiinni siitä, että en uskalla päästää irti. Aivan kuin en uskaltaisi onnistua. Otsa kurtussa väännän eteenpäin, enkä huomaa, että vaikka jossain tulee pientä takapakkia, niin toisessa asiassa, johon en niin kiinnitä huomiota, tuleekin sitä edistystä.

Joskus sitä vain sokeutuu omalle tekemiselleen ja vaikka kuinka osaisin kertoa tämän "Ei sinun tarvitse, se on vain omassa päässäsi"-ajatuksen muille, en osaa aina kuunnella itseäni ja omia neuvojani.

Asetan jatkuvasti itselleni tavoitteita, jotka ovat aivan saavutettavissa ja ihan realistisia. Silti kaikkia näitä tavoitteita, joita olen harjoitellut, en saavutakkaan omaan asettamaani määräaikaan mennessä. Jos oikein istun alas, kuten eilen kesken harjoituksen tein ja juttelen itselleni ihan realistisesti, ovat ne aivan järkevästi selitettävissä. Suurimmat esteet ovat kuitenkin pääni sisällä. En uskalla. En uskalla olla heikko tai en uskalla heittäytyä.

Vaikka monilla alueilla olen jo tuon heittäytymisen taidon tässä viime vuosina oppinut, on se kuitenkin yksi suurimmista onnistumista hidastavista tekijöistä. Uskallan jo heittäytyä, kun kyse on jostain henkisestä jutusta. En pelkää ottaa vastaan uusia haasteita, luotan, että osaan ja asiat järjestyy.

Mutta kun kyse on fyysisestä suorittamisesta, pelkään, että satutan itseni. En halua uusia olkapäävammoja enkä ylikuntoa. Mutta totuuden nimessä en voi myöskään loputtomiin pelätä, että minuun sattuu. Minusta on tullut arka.

Tämä on minulle loppupeleissä aika uusi tunne, koska en ole ennen tuota ylikuntoa edes miettinyt, mitä voisi käydä, jos kokeilen sitä tai tätä. Kuitenkin se tunne, joka jää johonkin syvään muistilokeroon siitä, kuinka kyyneleet tulevat silmiin aamuisin jokaisella askeleella, jonka otan, koska minua koskee niin paljon tai se jäätävä väsymyksen tunne, joka ei helpota, vaikka nukkuisin kuinka, on vielä olemassa. Tai joka kerran, kun työnnän tangon pääni päälle, mietin, kuinka se olkapää silloin aikanaan meni.

Tätä kokonaisuutta kun jää miettimään, ymmärrän paremmin, miksi joku asia on toiselle helppo ja toiselle ei. Onko kyse kuitenkin loppupeleissä heittäytymisen taidosta? Sitä, että toiset uskaltavat vain kokeilla ilman pään sisäisiä rajoitteita. Kokeilla uusia tapoja toimia, kokeilla erilaisia fyysisiä tai henkisiä suoritteita, kokeilla omia rajojaan, uskaltaa päästää vanhasta irti ja kokeilla jotain uutta tapaa toimia? Uskaltaa heittäytyä ja todeta, että kaikkea ei tarvitse hallita. Tai kuten itseni tapauksessa, kaikkea ei tarvitse osata.

Osaatko sinä heittäytyä? Uskaltaa olla heikko tai ei osata jotain, mitä "pitäisi" osata? Onko se sinulle helppoa vai jonkun tietyn jutun tulosta?

lauantai 26. syyskuuta 2015

Mistä kaikesta sitä sitten jäikään paitsi?

Menneellä viikolla minun on pitänyt kirjoittaa aiheista:

Jee, me päästiin oikein lehteen!!


Siitä, kuinka hienoa on tutustua aikuisiällä ihmisiin, joista tulee ystäviä.
 ...ja joiden kanssa voi istua illan saunassa ja nauraa mitä tyhmemmille jutuille.

Tai siitä, kuinka kaunis voi syysillan auringonlasku olla (ja vielä työpaikan ikkunasta katsottuna)

Tai kuinka 10-vuotishääpäivää voi viettää ihan vain jutellen arkisista asioista skumppalasin äärellä ja todeta, että paljon on mahtunut 10 avioliittovuoteen. Ja kaikista ylä- ja alamäistä huolimatta en mitään vaihtaisi pois. Sitä kai kutsutaan elämäksi.

Tai kuinka huomasin syksyn saapuneen. Ja kuinka syksy toi mukanaan kaikkea uutta ja muutaman muutoksen. Sekä siitä, kuinka oma kroppa reagoi muutokseen.

Tai siitä, kun vanhempani rakensivat meille parvekkeen. Sen viimeisen isomman puuttuvan palasen meidän kodista. Ja kuinka olen istunut siellä lukien kirjaa tai ollut muuten vaan. En edes tajunnut, että parveke voi olla näin kiva.

Ja koirallakin on nyt vähän enemmän haastetta juosta parvekkeelta alas. Siis kyllä, se on sieltä kerran hypännyt. Onneksi ei käynyt mitään.

Joko mainitsin ne auringonlaskut? Tosin tuo yksi koivu on kyllä mielestäni vähän tiellä. Kukakohan vastaa meidän työpaikan alueella "maisemoinnista"?

Kukkiiko muilla päärynäpuu syyskuun lopussa? Minun puutarhassani kukkii!

Miksi nuo kolme oikeanpuoleista painaa vähemmän kun tuo vasemmanpuoleinen?

Olen kehitellyt maailman ensimmäisenä ihmisenä salaatin, jota pystyy syömään vielä seuraavana päivänäkin.

Suppilovahverokausi on ihan nurkan takana. Onneksi kaupunki rakensi "minun" metsääni näköalatornin, josta niiden kasvua on helpompi seurata. Ja kyllä, "minun" metsässäni suppilovahverot kasvavat puissa. Tarkemmin ottaen niiden latvoissa.

Tai siitä, kuinka tänä aamuna pistettiin nyrkkeilykamat ja itsemme autoon ja suunnistettiin kohti Toijalaa sparritreeneihin. Ja meillä oli aivan huippupäivä.

Niin huippu, että nämä kaksi kuvaa olivat ainoat, jotka koko päivältä tajusin ottaa. Ja tuota alempaa kuvaa katsoessani, olen aika varma, että a) kävimme syömässä eväät auringossa b) kädessäni on albiinokuolio.
 Oliko sinullakin kiire viikko ;) 

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Sokeririippuvuus

On niitä ihmisiä, joille makean syönti ei ole ongelma; karkit ovat nätisti esillä, kaapissa on vierasvaroina keksipaketti ja pakasteessa jäätelöä. Siellä ne nätisti odottavat niitä vieraita tai joskus tulee kulhosta napattua pari karkkia.

On myös niitä ihmisiä, joita kotiin ostetut makeat huutelevat kaapeista niin pitkään, kunnes paketti avataan ja helposti ajatus yhdestä keksistä tuo sille kavereita ja kohta paketista on jäljellä vain kuoret. Pahimmillaan makeaa ostetaan ja piilotellaan muilta, karkkikätköillä käydään, kun muiden silmä välttää. Kun sokerin tarve on hetkellisesti taltutettu, ei mene kauaa, kun sama alkaa uudelleen. Herkuttelua ei olekaan niin helppo katkaista, vaan sama jatkuu päivittäin. Tuntuu, kuin olisi jäänyt "putki päälle" ja karkkipussin suuta ei saakaan suljettua.

Erilaisissa riippuvuuksissa ihminen menettää kontrollin ja riippuvuuden aiheuttaja valtaa mielen. Sokeririippuvuudessa kyse on makean aiheuttamasta mielihyvästä. Ihan jokainen meistä tietää, että sokeri ei ole hyväksi, se pilaa hampaat, on yksi syypää ylipainon kertymiseen, altistaa diabeteksen puhkeamiselle, siinä ei ole mitään ihmiselle välttämätöntä, ei ravintoaineita, vain turhaa energiaa, joka aiheuttaa nopean verensokerin nousun, ns. sokerihumalan, josta seuraa väsymys, ärsyyntynyt olo, turvotusta.

 Parempi vaihtoehto - raakasuklaa

Sokeririippuvuudesta eroon pääsy ei ole kuitenkaan helppoa. Tilalle tarjotut hedelmät saavat olon vain turhautuneeksi, koska eihän se ole sama asia. Tai neuvotaan juomaan vettä, jotta vatsaan saadaan täytettä, jos kyse olisikin näläntunteesta eikä makeanhimosta. Harvoin myös totaalinen karkkilakko, ei enää koskaan-ajatuksella toimii. Sokeririippuvuudesta eroon pääsy vaatii usein hieman pidemmän prosessin, jossa tehdään monta muutosta oman pään sisällä, sekä muutoksia muihinkin tottumuksiin. Myöskään ihmisen, jolla on sokeririippuvuus, ei kannata olettaa, että riippuvuudesta pääsee nopeasti eroon. 

Pahin sokerinhimo menee ohi 2-3 vuorokaudessa, jonka jälkeen pahimmat vieroitusoireet alkavat helpottaa, parissa viikossa mieli ei pyöri enää jatkuvasti makean ympärillä ja olo alkaa olla oikeasti parempi.

 Parempi vaihtoehto - smoothie

Näin helppoa se kuitenkaan ei yleensä ole. Jos olisi, ei kukaan, kuka haluaa oikeasti makeasta eroon, söisi makeaa. Sokeririippuvuudesta irti pääsyyn vaaditaan muitakin muutoksia, jotta tila on pysyvä. Jos vain päätetään, että jätetään makea pois, mutta jatketaan muuten samaan malliin, on riski turhan suuri siihen, että repsahdus syntyy uudelleen.

Oman motivaation ja päätöksen sokeririippuvuudesta irti pääsemiseen täytyy olla todella vahva, jotta se kestää sen yli kaksi-neljä viikkoa. On turha uskotella itselleen, että jos olet kärsinyt sokeririippuvuudesta pitkään, ei pari viikkoa riitä sen poistamiseen. Riippuvuudesta eroon pääsy on pidempi prosessi, johon täytyy asennoitua niin, että irtipääsyyn menee huomattavasti pidempi aika, jopa vuosia. 

Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi olla täysin ilman makeaa aina, mutta ensimmäinen askel olisi olla itelleen rehellinen ja käydä oman pään sisällä ne pahimmat sudenkuopat läpi. 

"Olen tehnyt niin rankan työviikon, että olen ansainnut tämän suklaan"
"Eihän elokuviin voi mennä ilman karkkia"
"Kyllä nyt kahvin kanssa voi vähän makeaa ottaa"

Ja mitä näitä nyt on.

Kyllä, juuri näin voisikin tehdä sellainen ihminen, joka ei kärsi sokeririippuvuudesta. Tai jos herkuttelu ei jatku seuraavana päivänä, vaan on todella satunnaista.

Sokeririippuvaisen kannattaa sopia itsensä kanssa pelisäännöt ja pitää niistä kiinni kynsin ja hampain. Jos kohtuullinen herkuttelu ei vain onnistu, voisi toimivia ratkaisuja olla esimerkiksi yksi karkkipäivä viikossa, joka on ennalta sovittu ja josta pidetään kiinni. Lisäksi kannattaa suunnitella jo etukäteen, mitä aikoo ostaa ja karkkipäivänä syödä herkut kerralla tai parissa erässä, eikä aloittaa överien vetämistä aamusta ja lopettaa iltaan. Sen lisäksi päätös siitä, että herkkuja ei osteta kotiin tai ei niitä itse osteta muuallakaan, kuten kahvilassa leivosta ymv. Ainoan poikkeuksen voisi tehdä tilanteet, joissa mennään kylään ja tarjolla on herkkuja, joita toki sielläkin tulee syödä kohtuudella. Työpaikalle tuodut herkut eivät kuulu tähän. 

Parempi vaihtoehto - hedelmät

Lisäksi on hyvä pitää huolta, että tulee syötyä tarpeeksi usein aivan tavallista ruokaa, jotta verensokerit eivät pääse laskemaan. Säännöllinen ruokailu on olennaisessa osassa sokerikoukusta irrottautumiseen. Pikkuhiljaa kun syömiset ovat säännöllistyneet, kannattaa kiinnittää huomiota myös siihen ruokalautasen koostumukseen ja vähentää mm. valkoisen viljan (leipä, pasta) ja perunan syöntiä. Tätä usein vähätellään, koska näiden ruoka-aineiden syömisellä ei mielletä yhteyttä makeanhimoon saati että näiden ruoka-aineiden nauttiminen aiheuttaisi sokeririippuvuutta.

Selkärankaahan sokerikoukusta eroon pääsy vaatii, koska motivaatio ei aina riitä tarpeeksi pitkälle. Kun sokerista ollaan oltu irti hetki, tulee ajatus että nythän tämä on hallussa ja repsahdetaan uudestaan, kun syyt eivät tunnu tarpeeksi painavilta juuri sinä hetkenä.

Tunnistatko sinä itsessäsi sokeririippuvuuden? Mikä on sinun tapasi herkutella?

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Om vaan

Tänään arvoin ihan perusteellisen kehonhuollon ja joogan välillä, mutta päädyin joogaan, koska kroppa on ollut vähän tukkoinen muutaman päivän ja venyminen kuulosti juuri oikealta jutulta tähän saumaan. 

Astuessani joogamatolle sain laskea jo varpaitakin, kun mietin, kuinka monta hetkeä siitä on, kun viimeeksi joogasin. Huomaan, kun en joogaa, niin pää pysyy paljon hiljaisempana, joka on välillä ihan hyväkin asia. Mutta nyt olen taas ajautunut viime aikoina johonkin sellaisen tilaan, jossa tekeminen ja suorittaminen alkaa ottaa ylivaltaa pääkopan sisällä. Tällöin on hyvä vetää vähän henkeä ja leväyttää joogamatto lattialle. 

En tarkoita, että olisin sen tehottomampi, kun joogaan enemmän, mutta asiat eivät pääse menemään ihan samalla tavalla ihon alle kun joogailen säännöllisesti. Oma mieli on välillä vähän, en tiedä onko levoton oikea sana, koska siitä voi saada myös väärän käsityksen, mutta asiat jäsentyvät helpommin ja pään sisässä on tietty rauha, kun joogaan ja meditoin. Ehkä ainakin te, jotka harrastatte joogaa, ymmärrätte, mitä tarkoitan? 


Naureskelin joogan jälkeen ajatukselle, että jos innostun kirjoittamaan tästä joogasta tänään tänne blogiin, niin ihan varmana otsikoin tekstin "paluu joogamatolle". Montakohan samalla otsikolla olevaa tekstiä olen kirjoittanut. Jooga on minulle selkeästi vähän on/off-juttu ja mieluiten pitäisin sen sinä on-juttuna, mutta onneksi voi aina palata.

Aloittelin tänään kevyesti, enkä yrittänyt tehdä sarjaa yhtään sen pidemmälle, kuin miltä tänään tuntui. Ja tänään tuntui kankealta ja vaikka pää pääsi ihan hyvään flow-tilaan, oli kroppa jäykkä, jotenkin sellaisella kokovartalojumissa, sykkyrässä sisäänpäin, eikä se meinannut aueta koko harjoituksen aikana.

Silta ja päälläseisontakin tuntuivat epävakailta ja jotenkin liikaa yrittämiseltä. Mutta ei se mitään. Se oli sellainen harjoitus tänään, kyllä siitä hyvä olo tuli, vaikka vähän nyrpistelin, että no jaa, olipahan harjoitus. Pää oli vähän sumussa ja ihan vain sen fiiliksen myötä ovat kuvatkin tänään tarkoituksella vähän "sumuisia".

Josta päästään hyppäämään asiasta kukkaruukkuun. Hyvin harvoin jaksan käyttää kuvankäsittelyohjelmaani (photoscape) muuhun, kuin kuvien rajaamiseen ja toisiin lisään vähän kontrastia tai valoa, jotta kuvasta tulee tarkempi. Tänään löysin ohjelmasta tuollaisen fade stylen, joka tekee kuvista hieman pehmeämpiä ja aavistuksen verran myös epätarkempia. Tästä taas ajatuksenvirtani alkoi funtsia, kuinka iso osuus nykypäivänä blogeissa on kuvien laatu. Osalla huippubloggaajista on luottovalokuvaaja ottamassa kuvia, kun taas osalla hyvinkin suosituista bloggaajista kuvat ovat hyvin elämänmakuisia ja minun silmääni aitoja. Tottakai mielellään lukee blogeja, joissa teksti on sujuvaa ja kuvatkin hyvälaatuisia, mutta itselleni kuvien aitous (siis tietenkin tekstin lisäksi) on kuitenkin se tärkein juttu, se, että niistä aistii fiiliksen, eikä ne ole liian tekemällä tehtyjä ja liian lavastettuja. Tästä pienenä poikkeuksena on mielestäni kuitenkin muotiblogit, joissa on tarkoitus esitellä niitä päivän asuja. Silloin on mukava katsoa laadukkaita kuvia, jotka on otettu erilaisissa ja harkituissa ympäristöissä.

Seuraan itse hyvin laajaa kirjoa erilaisia blogeja ja olen miettinyt, että pitäisikö tähän parempaan kuvien laatuun lähteä panostamaan itsekin. Minulla on järkkäri ja tykkään valokuvata (muutakin kuin itseäni), mutta monesti kuvat ovat kuitenkin itselaukasimella otettuja kännykkäkuvia. Ja vaikka kännykällä otettujen kuvien laatu alkaakin olla jo hyvää, huomaa sen eron silti, kun on käytetty ihan oikeaa kameraa. Kuitenkin treenailen usein yksin ja toistaiseksi minulla ei ole sitä luottokuvaajaa, joka tulisi minun aikataulujeni mukaan kuvaamaan treenejäni.

No mutta hei, nyt tuli asiaa joogaamisesta ja valokuvaamisesta. Onko sinulla jotain tällaista on/off-lajia, jonka pariin palaat aina kerta toisensa jälkeen? Juttua, joka on oikeasti tärkeä sinulle, mutta joka vain joskus jää? Tai mitä olet mieltä, onko kuvien laadulla kuinka iso merkitys siihen, mitä blogeja seuraat?

tiistai 15. syyskuuta 2015

Pieniä ryhtiliikkeitä

Syksyssä on se mukava puoli, että arki saa omat rutiininsa ja kalenteri tulee täytettyä aika suunnitelmallisesti ja vaikka ne suunnitelmat aina toki vähän elävätkin, niin ei tule kuitenkaan elettyä ihan elo pellossa.

Kesän menin treenien kanssa aika fiilispohjalla ja treenailin aina vähän mitä huvitti minäkin päivänä. Syksyn myötä omasta treenaamisesta tulee suunnitelmallisempaa ja pienien välitavoitteiden kautta olen tehnyt myös pidemmänkin ajan tavoitteita. Ei mitään suurempaa, lähinnä omien treenituloksien parantamista voimapuolella, kestävyyden parantamista ja muutamia taitojuttuja.

En oikein meinaa vieläkään uskoa, että ylikunto ja olkapäävaivat ovat oikeasti mennyttä elämää ja kroppa toimii taas kuin unelma. Pidän edelleen sellaisia "varmuuden vuoksi" välipäiviä, en haasta itseäni tarpeeksi usein sinne epämukavuusalueelle, kun takaraivossa jyskyttää edelleen se, että en ehkä palaudu, ne kivut, joista silloin kärsin ja olkapään kiputilat ovat niin tuoressa muistissa ja niitä en halua takaisin. Nyt syksyllä olen ottanut tavoitteekseni ensin tiivistää treenaamista (toki omaa kroppaa kuunnellen) ja tätä myötä päästä edes siihen kuntoon, jossa joskus olin.

Sen lisäksi, että se tietenkin vaatii sitä kunnon treeniä, vaatii se myös sen palautumisen, joka on mitoitettu oikein. Ennen olin tosi huono pitämään välipäiviä ja oman kropan kuuntelu ei ollut vahvuuksiani. Nyt olen ymmärtänyt, että välipäivien pito aktiivisella ihmisellä ei ole heikkoutta vaan vahvuutta. Ja tästä vielä pienenä jatkumona on kehonhuolto, joka on viime aikoina hieman päässyt jäämään ja kroppa alkaa tuntua vähän jumimmalta sieltä sun täältä. Ei riitä, että käy säännöllisesti huollattamassa kehoa ulkopuolisella, itsekin täytyy tehdä töitä sen eteen. 


Kesä meni myös ruokailujen puolesta aika rennolla otteella ja vaikka se, mitä valintoja päivittäin varsinaisen ruuan suhteen teenkin, ei ole mitenkään epäterveellistä, on oma kompastuskiveni usein epäsäännölliset ruokailut. Tänään kävin kaupassa ihan vain tarkoituksena ostaa minulle itselleni eväät. Nyt on sitten alustettu neljän seuraavan päivän ruuat siihen muotoon, että ne on nopea valmistaa valmiiksi ja helppo napata mukaan. Lisäksi raivasin jääkaapista oman "Terhin eväät"-hyllyn, ettei tule sellaisia "tässä piti olla mun tämän päivän ruuat"-yllätyksiä.

Lisäksi syksyn pimentyvien iltojen myötä lisään hieman rauhoittumisaikaa, mikä tarkoittaa hyvää kirjaa sohvannurkassa, käsitöiden kaivamista kesätauolta. En edes muista, milloin olen viimeeksi ostanut tuollaista "aivot narikkaan"-lehteä. Ehkä tuo "burn fat fast" sai minut tarttumaan tuohon lehteen alitajuisesti ohittaessani lehtihyllyä. Tai sitten tuossa puolialastomassa naisessa vain oli sitä jotain.
 Tuoko syksy sinulle muutoksia rutiineihin? Ryhtiliikkeen?


sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Kisafiilistelyä

Viime aikoina täällä blogissa on kieltämättä ollut enenevissä määrin nyrkkeilyjuttuja, mutta niin on ollut mun pääkopan sisälläkin aikamoiset tunnekuohut, kun palauttelee mieleen omia muistoja kilpa-ajoilta, niin hyvässä kuin pahassakin. On tullut muisteltua, mitä se nyrkkeily oikein otti ja varsinkin, mitä se antoi. Näitä muistellessani löysin vielä ystäväni ja sparrikaverini vuosien takaa ja taas lisää muistoja tulvi mieleen.

Nyrkkeily oli itselläni pitkään tauolla, eli en treenannut säännöllisesti, mutta vedin pitkään kuntonyrkkeilytreenejä ja olin mukana seuran toiminnassa. Jotenkin selitin itselleni omien treenien vähyyden sillä, että ei ole nyt aikaa. En tiedä, oliko se tarkoituksenmukaista irtaantumista lajista vai sitä, että monen muun asian antoi mennä edelle, kun lopetti kilpailemisen. En ehkä osannut löytää keskitietä treenaamiselle, jossa ei ole kilpatavoitteita.


Salaa mielessäni kuitenkin joskus mietin, että kun minulla joskus olisi aikaa, niin valmennustyö olisi kiinnostavaa. Ehkä itseluottamukseni ei vielä jokunen vuosi sitten riittänyt avaamaan suutani tätä mielenkiintoa kohtaan, koska kyllähän tämä laji on perinteisesti aika miesvoittoinen valmennuspuolella. Ja todella pitkän linjan kavereita ovatkin, tänäänkin vielä, näin 15 vuoden jälkeen kehän laidalla pyöri samoja naamoja kuin silloin, kun itse kilpailin.

Jossain alitajunnan syövereissä kuitenkin kävin läpi tätä mahdollisuutta ja viime vuosina saamani työkokemuksen mukana liikunnan ja hyvinvoinnin alalla, alkoi tuntua, että minulla olisi itseasiassa aika paljonkin annettavaa. Ja tähän saumaan salin ovesta käveli Taru ja muistan aina sen jotenkin epätodellisen tilanteen, kun tajusin, että tässä se tilaisuus nyt seisoo nenäni edessä. Tällaisiin päätöksiin ei kuitenkaan pidä lähteä hetken mielijohteesta ja punnitsin mielessäni sitä, kuinka paljon aikaa minulla menisi. Ja olisiko minulla sitä. ja olisiko minusta oikeasti nyrkkeilyvalmentajaksi.

Olin kuitenkin nähnyt Tarun nyrkkeilevän aiemminkin ja tiesin, että tässä naisessa olisi potentiaalia, kun sitä alettaisiin pikkuhiljaa kaivaa esiin. Siitä alkoi meidän yhteistyö, tehtiin treeniohjelmat ja hetken treenattuamme laitettiin vielä ruokavaliokin kuntoon.Ja treenattiin Ja sparrattiin. Itsekin kaivelin vanhat hammassuojat naftaliinista ja pikkuhiljaa alkukankeuden jälkeen alkaa omakin nyrkkeily löytymään.

Ja lyötiin lukkoon ensimmäinen kisapäivä.

Eli tämä päivä. En voi sanoa, etteikö minua olisi jännittänyt. Vaikka olen kilpauran jälkeen muutamat kerrat kehänlaidalla ollutkin, on suurin vastuuni ollut pidellä juomapulloa. Nyt se olinkin minä, joka jakaa neuvot ja ohjeet ja ennen kisaa hoitaa sujuvasti ilmoittautumiset, hanskojen hakemiset, on oikeassa paikassa oikeaan aikaan jne. Tähänkin tulee rutiini ja rentous ajanmittaan ja pikkuhiljaa nuo kaikki taas muistuvat kyllä mieleen.

Taru veti homman kotiin kyllä todella kiitettävästi ja antoi napakan vastuksen punaisen kulman tytölle (naiselle). Vaikka ottelu menikin 3-0 vastapuolelle, en olisi voinut enempää Tarulta tänään odottaa ja toivoa. Enemmän, kuin se, että tänään olisi voitettu, merkitsi se, että tiesin Tarun antaneen parhaansa. Enkä voisi ylpeämpi hänestä enää olla. Matka on vielä alussa ja tämänpäiväinen antoi meille molemmille lisäintoa jatkaa eteenpäin. Itselläni on aika selvät sävelet, miten jatkamme, lyhyen aikavälin tavoitteet on tehty ja pidemmän aikavälin tavoite siintää myös kirkkaana. Niitä kohti.

Kotipihaan kaartaessani hymyilytti, kun tuntui, että tänään noissa kisoissa olisi tullut "kotiin". Se fiilis ja tunnelma, mikä tulee seuratessa otteluita ja se jännitys, joka ennen kisoja on. Vaikka en enää itse kilpailekaan, sain aistia sen saman fiiliksen kuin vuosia sitten.

Oletko sinä kilpaillut joskus jotain tai kilpailetko vielä? Tiedätkö, mitä tarkoitan tuolla fiiliksellä, joka tulee juuri ennen kisahetkeä? Se jännitys ja odottava fiilis?

lauantai 12. syyskuuta 2015

Yksinäistä touhua

Ryhmäliikuntatunnit. Ryhmässä treenaaminen. Joukkuelajit. Kaverin kanssa salille. Tai lenkille. Kaikki tuo on mukavaa yhdessätekemistä ja monesti myös niitä hetkiä, jolloin ryhmästä saa tukea ja jaksaa treenin loppuun saakka, kun muut ovat omalla suorituksellaan kirittämässä. Treenien jälkeen heitetään ylävitoset. Hyvä me! Fiilis syntyy ryhmässä toimimisesta, omien rajojen rikkomisesta. Jaksoinpas.

Treenaaminen voi olla myös yksin puurtamista ja kun mennään kilpapuolelle ja varsinkin yksilölajeihin, on treenaaminen usein hyvinkin yksinäistä puuhaa. Itselläni ei ole toki kokemusta kuin nyrkkeilystä, mutta muistan ne lukuisat kerrat, kun saavuin nyrkkeilysalille treenaamaan, yksin. Tai erilaiset juoksuharjoitukset kentällä tai lenkkipolulla, yksin. 

Tottakai treenaaminen tapahtuu tässä lajissa myös valmentajan kanssa ja mahdollisesti oman salin muiden kilpailijoiden kanssa, joilloin pääsee yhdessä mm. sparrailemaan. Sparrikaverit ovat kuitenkin usein eri painoluokissa tai vastakkaista sukupuolta tai eri tasoisia. Hyvä on toki sparrata mahdollisimman laajan kirjon kanssa, mutta kyllä ne olivat huipputreenejä, kun ajettiin vaikka toiselle paikkakunnalle sparrailemaan samantasoisen ja -painoisen ottelijan kanssa. Tai erilaiset leirit, joissa pääsi tutustumaan ja treenaamaan muiden kilpailijoiden kanssa.
Kilpailijoiden treenimäärät ylittävät yleensä normiharrastajien treenimäärät aika reippaasti ja tuplatreenipäivät ovat arkipäivää. Treenimäärät liikkuvat kymmenestä lähemmäs 20 tuntiin viikossa, riippuen treenaajasta ja viikosta. Ja viikoihin pitäisi saada mahtumaan myös ne lepopäivät. Näihin tunteihin mahtuu monen monta yksinäistä treeniä ja oman itsensä kannustaminen väsyneenä on usein haasteellista ja treenit aika monotonista suorittamista. Se liikunnan tuoma hyvä fiilis voi olla hetkittäin aika kateissa.

Motivaation täytyy olla suuri ja keskittyminen omaan treenaamiseen ja omiin lajikohtaisiin harjoitteisiin vankkumaton. Sen lisäksi, että kroppa on usein kovilla treenimääristä, täytyy voima treenaamiseen ja treenin loppuun saattamiseen löytyä myös pään sisältä. Kukaan ei ole näissä yksinäisissä treeneissä kannustamassa. Vain oma pää. Muistan ne monet kerrat, kun lähdin juoksemaan vetoja tai treenaamaan omaa treeniäni salille vaikka ei olisi huvittanut. Tai ehkä enemminkin jaksanut. Kun kroppa alkoi olla jo niin tyhjä viikon treeneistä ja vielä oli muutamat jäljellä. Se tahto, jolla tsemppasi aina itseään eteenpäin. Joka kerran, kun astuin salin ovesta sisään tai vedin lenkkareita jalkaan väsyneenä, piti toistella itselleen, että nyt lähdet, teet täysiä niin kauan kuin jaksat ja luovutat vasta sitten. Arvaappa, monta kertaa luovutin? Kyllä, en kertaakaan.

Näin jälkeenpäin, kun treenaaminen ei ole enää kilpapainotteista, tulee nostettua hattua itselleen niistä lukuisista yksinäisistä treenikerroista, jotka tuli tehtyä. Lajinomaisiin treeneihin ei ollut vaikea motivoitua, mutta ne juoksulenkit kentällä ja pururadalla. Intervallijuoksut aamuvilakoilla ennen töitä. Pitkät, palauttelevat juoksut, kun olisi ollut mukavampaa olla tekemättä mitään. Joka viikko, monta kertaa. Ja silti tykkäsin.
Treenaatko sinä mieluummin yksin vai kaverin kanssa/isommassa porukassa?

perjantai 11. syyskuuta 2015

Ehkä kävin epämukavuusalueella, ehkä en (kävin)

En tiedä mikä hulluus yhdistää crossfittaajia, mutta tuntuu, että mitä raaempi treeni, sitä enemmän kansaa saapuu treenaamaan. Vaikka sitähän tuo laji myös on, menemistä sinne omalle epämukavuusalueelle ja sen tilan pienentämistä. Ajan kuluessa se, mikä joskus oli kamalaa ja totaalista epämukavuusaluetta, saattaa jonain päivänä ollakin, jos ei nyt mukavaa, niin ainakin inhimillistä. Jonka jälkeen voikin siirtyä astetta kovempaan vastukseen ja taas päästään sinne epämukavuusalueelle. Ehkä tätä voisi kutsua mukavammalla nimellä kehitykseksi.

Aamulla menin salille tekemään "Nutts"in, joka on yksi monista Hero WODeista. Nämä treenit eivät ole niitä kevyimpiä treenejä ja hetken jos toisenkin mietin, kuinka tätä treeniä skaalaisin. Oma pääni ei meinaa ajoittain kestää tiettyjä liikkeitä, varsinkin, jos niitä on kerralla paljon. Ja näitä liikkeitä tuntui tämä treeni olevan pullollaan.



Suunnittelin jo isompiakin skaalauksia, mutta onneksi, ainakin näin jälkikäteen ajateltuna, otin painot, jotka haastoivat kroppani tosissaan. Mieli on tässä vahva elin ja jo ennen treeniä hetken arvoin, kun tunsin, että kroppa ei ollut täysin palautunut edellisestä treenistä, että kannattaako minun tehdä tätä oikeastaan ollenkaan. Kannattaa.

Ja onneksi tein. Vaikka aikaa kuluikin tolkuttomasti, tai ainakin siltä se tuntui, noihin leuanvetoihin (50 kpl) ja wall balleihin (100 kpl), tulee noiden jälkeen jo aika voittajafiilis, kun ne on saanut tehtyä. Eniten ehkä arvoin noiden tuplanaruhyppyjen kanssa (200 kpl), mutta onneksi tein, koska ne sujuivat loppupeleissä ihan jouhevasti.






Juoksu kiekon kanssa tuntui niin helpolta noihin kolmeen edelliseen liikkeeseen verrattuna, että jaksoin jopa hymyillä vastaantulevan auton hämmentyneen näköiselle kuskille. Joku kylähulluhan se siellä juoksenteli töpötellen jonkun mustan esineen kanssa.
Treenin jälkeen olo oli kieltämättä aika helpottunut, että loppuihan se vihdoin. 

Annia yritin saada kaveriksi tekemään tätä treeniä, että olisi joku kirittäjä, mutta hän oli niin uskollinen omalle treeniohjelmalleen, että meni sen mukaan. Mutta olihan se kannustavaa, että joku aina huuteli sopivan väliajoin, että jaksaa jaksaa ;)


Jo ennen treenin aloittamista päätin, että jos kun saan treenin tehtyä, olen ansainnut sushilounaan ja sushillehan me suunnattiin treenien ja suihkun jälkeen. Ja olen aivan varma, että sinne menivät sushit; suoraan lihakseen. Oikein tunsin sen.



Missä treenissä sinä joudut haastamaan itsesi? Missä meni viimeeksi epämukavuusalueen raja?

torstai 10. syyskuuta 2015

Pienikin askel eteenpäin on kehitystä

Monesti sitä tulee miettineeksi omaa kehitystä, tai useimmiten se tuntuu siltä kehittymättömyydeltä ja päällimmäinen fiilis on helposti, että eihän tämä homma kulje eteenpäin sitten ollenkaan. Tuntuu, että jauhaa samoilla painoilla kerrasta toiseen ja ei osaa arvostaa sitä, että tankoon saa laitettua sen 2,5 kg lisää rautaa harvakseltaan lisää. Olisi paljon mukavampaa (päälle), jos omia enkkoja tehdessä nousu olisi vaikka 10 kg lisää. Tai enemmän. Treenaamisen alkuvaiheessa se usein tätä onkin, kun parantuneiden tekniikoiden mukana kasvaa myös kyky tehdä suuremmilla painoilla ja liikeradat alkavat saada varmuutta. 


Mutta jossain kohtaa tulee se suvantovaihe, kun tuntuu, että ei tapahdu "mitään". Tällöin olisi hyvä muistuttaa itselleen tilanne, mistä on lähdetty ja mitä matkalla on tapahtunut. Harvoin oma kehitys menee vain eteenpäin, vaan siellä välissä voi olla loukkaantumisia, sairastumisia tai muita syitä, jotka hidastavat kehitystä. Pitäisi pitää jalat niin maassa, kuin vai voi, mutta väkisinkin sitä aina välillä tuskastuu omaan prosessiin ja mielessä käy suhteellisen epätoivoisia hetkiä.


Välillä ainakin omalla kohdallani on kyse kehittymisen pysähtymisestä myös siinä, että automaattisesti vain laitan tankoon samat painot kuin aiemminkin tai poimin sen saman kahvakuulan, kuin aiemminkin.

Näitä ajatuksia olen pohtinut tässä viikon aikana, kun viime viikonloppuna etsin koneelta yhtä kuvaa ja siinä samalla tuli katselleeksi omia kuvia vuosien takaa. Kuvia niistä ajoista, kun painoin noin 57 kg ja ainakin näin jälkeenpäin katsottuna olen ollut aika rimpula. Rasvaprosentti on toki ollut tuolloin alhaisempi, kuin nykyään, mutta voisin kyllä väittää, että on tässä muutama gramma tullut matkalla myös lihasmassaakin. Ja voimaa.

Kun eilen poimin treeniin 24 kg kahvakuulan, eikä sekään tuntunut ihan mahdottoman painavalta etuheilautuksiin, vaikka toki siinä vastusta oli, tämä oma kehitys konkretisoitui aika selkeästi. Viikonloppuna niitä kuvia katsellessani, bongasin mm. kuvan vuodelta 2009 (tai jotain sinne päin), jossa teen kahvakuulan etuheilautusta 4 kg. Hahah. Neljällä kilolla!

Muistan, kun ostin kotiin oman kahvakuulan, joka oli 6 kg. Aika painava siis tuohon neljään kiloon verrattuna. Löysin myös kuvan, jossa teen etuheilautusta 10 kg ja tuolloin olin oikein tyytyväinen, että minulla oli noinkin iso paino. Ja muistan, kuinka asetin yksi kesä tavoitteekseni tehdä etuheilautuksia 16 kg kuulalla ja se tuntui silloin todella raskaalta.

Toki silläkin on merkitystä, että koko kroppaan saa tasaisesti lisää voimaa, auttaa monessa asiassa, mutta kyllä nuo viimeiset "läpimurrot" noiden kahvakuulien painojen lisäämiseen on tullut myös tekniikoiden parantuessa. Kun liikkeen saa lähtemään oikeasta paikasta, eikä käsiä, hartioita tai alaselkää tule kuormitettua turhaan, alkoi omatkin treenipainot nousta.

Niin, eli onhan sitä kehitystä tapahtunut, neljästä kilosta 24 kiloon. Ja seuraavalla kerralla kokeilen vielä isompaa painoa.
Joskus sitä tulee myös miettineeksi, missä kunnossa olisi, jos matkalle ei olisi tullut takapakkeja. Se on tosin aika turhaa jossittelua, koska noita isompia tai pienempiä takapakkeja tulee ihan varmasti jokaiselle. Eri asia on, minkä takapakin antaa pysäyttää ja mikä on vain pieni hidaste, jos sitäkään.

Hyvänä, ja ehkä tällä kertaa jopa hieman huvittavana esimerkkinä tästä on asiakkaani, joka mennä teloi keskisormensa, mutta jos alla olevaa kuvaa katsoo, niin kyllä tuo minusta näyttää kyykyltä aika hyvällä asenteella :D.

Missä sinä olet kehittynyt viime aikoina?

tiistai 8. syyskuuta 2015

Puutarhassa alkaa olla sadonkorjuun juhlaa

Viikonloppuna ehdin pyörähtää puutarhassa hengailemassa hetken oikein ajan kanssa. Viileässä ja sumuisessa aamussa on jotain kiehtovaa ja ei ole epäilystäkään, etteikö olisi jo syksy. Tajusin, että ensimmäiset oikeat keltaiset lehdet ovat pudonneet puista nurmikolle ja jos nyt ei ihan vielä tarvitse kaivaa haravaa autotallin nurkasta, niin ei sekään aika kaukana ole.


Saskatoonit, viinimarjat ja karviaiset on tullut jo poimittua, ensimmäiset luumut alkavat pudota puusta ja päärynöihinkin on tullut punaa poskille. Tänä vuonna olen jo sen verran fiksu, että en odota luumujen sinertymistä, koska lajike on keltainen, vaan olen käynyt ravistelemassa puun runkoa ja poiminut muutamat kypsyneet luumut. Söisin luumuja vaikka kuinka paljon, mutta ihan kohteliaisuussyistä jätän ahmimisen muutamaan luumuun päivässä. Harmi, koska sen lisäksi, että maku on niin hyvä, on luumussa ainakin A-, C- ja B2-vitamiinia sekä se on hyväksi luille (kalsium). Itse ainakin otan nuo vitamiinit mieluummin suoraan luonnosta, kuin tiivistettynä purkin kautta.

Tuota luumupuuta katsellessani, mietin, että kuinkakohan isoksi tuo oikein meinaa kasvaa, koska ainakin tällä hetkellä se viuhtoo korkeudessaan reilusti muiden istutettujen puiden yläpuolella. Luumupuuhan voi kasvaa sen 10-12 m korkeaksi ja melkein yhtä leveäksi. Tämän tiedon varjossa puu peittää siis joku päivä aika ison osan pihasta ja harkitsen jo toripaikan varaamista, koska oikeasti, kuka ne kaikki luumut syö? Johan tämän perheen peitot levitoivat öisin oikein urakalla, jos ne kaikki joutuu itse syömään. No, ehkä tähän menee vielä muutama vuosi.



Omenasato jäi vähän köyhäksi, kun tänä keväänä ostin (TAAS) uuden omenapuun ja niin hienosti, kuin pikkupuu kukkikin ja alkoi tuottaa raakileita, eivät ne jaksaneet vielä kypsyä kunnon omenoiksi. Päärynäpuu taas kantaa jo kunnon sadon. Edelleen mieleen muistuu se ensimmäinen vuosi, kun päärynöitä alkoi tulla (lapsetkin kävivät katsomassa niitä lähes päivittäin, että joko ne on kypsiä)  ja sitten joku olikin käynyt ne yön aikana viemässä. Kaikki. En toivu tästä järkytyksestä ehkä koskaan.


Ja sitten, kesän todellinen yllättäjä on viiniköynnös, jonka olen joskus aikoinani istuttanut kasvamaan koivun runkoa myöten pihan perälle. Olin unohtanut jo melkein koko köynnöksen ja tässä yksi päivä kävin vain vähän raivailemassa voimakkainta kasvua muiden puiden ja pensaiden päältä, niin kas kas, tässähän saa hyvällä lykyllä, jos talvi ei tule liian aikaisin, harkita viinitilan perustamista. Eipä sillä, sehän onkin ollut yksi niistä suurista haaveistani, omistaa viinitila Espanjassa tai Italiassa. Äkkiseltään aika vaatimaton unelma, hah hah ja vaatisi ehkä lottoamista, mutta tästähän sitä olisi hyvä aloittaa ja harjoitella. Vieläköhön kaupoissa myydään niitä kotiviinitarvikejuttuja? Aikanaan askarreltiin 90-luvulla opiskeluaikoina itse enemmän ja vähemmän onnistuneita viinejä itse ties mistä raaka-aineista. Ja se oli muuten itseasiassa ihan hauskaa puuhaa. Ja hei. Luumuviiniä!! Problem solved. Näin ne asiat järjestyy. Hyvä Terhi.


Tässähän alkaa olla jo ihan sadonkorjuun juhlan tuntua.

Tänä vuonna kesäkukat ainakaan omalla pihallani eivät ilahduttaneet kovin loistokkaalla kukinallaan, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Se oli tuo alla oleva valkoinen vaula. Onkohan se oikea nimi valkovaula, vai valkoinen punavaula? No mutta, tämä kesäkukka osoittautui oikeaksi tosikukkijaksi. Kukat eivät kärsineet vesisateesta, eikä sitä myöskään tarvinnut nyppiä. Olen tässä vuosien varrella jo luopunut mm. petunioiden kasvatuksesta, koska se kukkien nyppiminen ei vain ole minun juttuni. Mutta tästä vaulasta tulee kyllä kesieni kestosuosikki.


Tällä hetkellä pihan puista ja pensaista kauneinta loistoaan antaa hortensiat, joita onkin sen viittä eri sorttia. Tämä lajike "Vanille Fraise" on näistä mielestäni kaunein, koska kukinnot alkavat punertua jo aikaisessa vaiheessa ja ne erottuvat tuolla pinkkeydellään hyvin muista pensaista.

Tämä alla oleva lajike on muistaakseni "Limelight", joka on mielestäni ollut hieman vihertävämpi aiempina vuosina. Onkohan joku käynyt vaihtamassa sen? Se sama henkilö, joka vei ne päärynät? Hmmmm....

Kaikkea sitä tuleekin yhtenä sumuisena aamuna mietittyä.



Onko lukijoissa muita kotitarhureita tai tulevia viinitilallisia? Mihin satoon sinä hukut?