sunnuntai 30. elokuuta 2015

Sparria

Mä en nyt voi olla hehkuttamatta näitä nyrkkeilyjuttuja, kun olen taas päässyt oikein kunnon vauhtiin tämän nyrkkeilyn treenaamisen kanssa. Niin vauhtiin, että tällä viikolla pitikin sitten höllentää oikein kunnolla, kun niskat ovat jumissa ja päätä on särkenyt useamman päivän putkeen. Silloin ei huvita sparrata, koska ei ole kuitenkaan pakko.

On ollut mukava huomata, kuinka rentous tähän lajiin alkaa taas tekemisen kautta löytymään pikkuhiljaa. Vaikka vielä ollaan kaukana siitä, mitä joskus olen ollut, niin kehitystä tapahtuu onneksi koko ajan. Lyönneistä löytyy jo aavistuksen verran enemmän nopeutta, tarkkuutta ja rentoutta. Kroppa alkaa pikkuhiljaa löytää liikeradat ja tulee mukana, väistötkin alkavat tulla kropasta, enkä vain napsi koppeja joko hanskoihin tai päähäni.

Nälkä tässä kasvaa syödessä ja into kehittyä on valtava. Kilpailemaanhan en enää tässä lajissa pääse, koska iänkin puolesta se juna meni jo. Enkä rehellisyyden nimissä enää ehkä jaksaisi panostaa niin paljon, että oikeasti pääsisin siihen tasoon, joka kilpailijoilta vaaditaan. Annetaan tilaa siis näille nuoremmille tulevaisuudenlupauksille, kuten sparriparilleni Tarulle, joka lähtee tänä syksynä ensimmäisiin kisoihinsa.

Muistan edelleen elävästi ensimmäiset nyrkkeilykisani ja sen jännityksen, joka syntyy koko kisatilanteesta. Mitä pitää tehdä, mihin pitää mennä, apua, kohta on minun vuoroni, kehässä älä mieti ja analysoi, vaan tee, apua, olenkohan tarpeeksi hyvä, miten tässä käy... Vaikka lajissa kehittyminen ja kilpaileminen on totista työtä ja raudankovaa treenaamista, on matkalta jäänyt kuitenkin niin huikeita muistoja ja elettyjä tilanteita, joita en pois vaihtaisi.

Mutta nautin taas tämän lajin treenaamisesta tauon jälkeen, kun alun turhautuminen sparritilanteissa meni ohi. On vaikea hyväksyä, että kroppa ei toimikaan enää tauon jälkeen niin nopeasti, terävästi ja tarkasti, kuin silloin joskus. Mutta ei se mitään, kivaa tämä on silti. Ihan vain vaikka omaksi huviksi.

torstai 27. elokuuta 2015

Parasta just nyt

Tätä piti kirjoitella jo maanantaina, mutta tiedättekö ne päivät, kun eniten v****aa kaikki, jolloin on vain paras olla hiljaa ja odottaa tilanteen tasaantumista. Olo oli kaikkea muuta kuin tasapainoinen. Maailma rullasi aivan samaa rataa kuin ennenkin, mutta itsestä tuntui, että aivot tursuaa pihalle, mitään, mitä teen ei ole riittävää.

Mutta koska tuo fiilis ei ollut ihan sopusoinnussa otsikon kanssa, niin silloin on parempi olla hiljaa kuin jurputtaa ja parissa päivässä olo onneksi helpotti ja tänä aamuna jorma otsalta oli onneksi jo kadonnut.


Ennen tenavien koulunalkua pohdin, miten tuon meidän nuorimman koulu alkaa. Mitä jos se ei tykkääkkään olla koulussa? Mitä jos se ei löydä kavereita? Tai se pahin vaihtoehto, mitä jos sitä kiusataan? Kun tuo meidän nuorempi neiti on vähän sellainen jurnukka ja hitaammin lämpiävä, kuin isosiskonsa, jolle ystävystyminen on aina ollut helppoa. "Minä vain menen kysymään sen nimeä ja sittenhän me ollaan kavereita".

Muutamat ensimmäiset päivät saattelin nuoremman neidin kouluun ja viime viikolla tulikin jo se päivä, kun hän ilmoitti kävelevänsä itse. Tuntui kieltämättä oudolta, kun aamulla tarvitsee pitää huolta vain omasta ehtimisestään. Minun ei tarvitse edes soitella perään, jos lähden ennen lapsia, että nyt voit kuule lähteä kävelemään, kun jossain kohtaa tuo nuorempi neiti on oppinut kellonkin. Tai sitten se vain menestyksekkäästi aina arvaa ajan oikein. Muistan niin elävästi ne aamut, kun kiire oli niskassa koko ajan ja joka ikinen arkiaamu. Nyt pidän vain huolta kysymällä, että hampaat on pesty (joo joo, mä pesen), avain mukana (on), tukka kiinni (ihan kohta), kaikki kirjat mukana (no on ON), puhelin (joo-O!). Siinäpä se.
Myös pelko siitä, että lapsi ei löydä kavereita, oli myös aika turha. Istuessani muutama päivä sitten mustaviinimarjapuskassa ja fiilistellessäni sitä (marjojenkeruun ohella), että minun ei tarvitse olla hakemassa ketään tiettyyn aikaa mistään, vaan nuo kupeiden hedelmät palaavat kotiin ihan itse, katselin, kun nuorimmainen tallusteli kotitietä pitkin kaverin kanssa. Reput heitettiin sisälle (tuliko läksyä? ei), syötiin pikaiset välipalat ja mentiin kaverin kanssa pihalle leikkimään. Huoh. Sillä on kavereita.


Iloinen asia oli myös se, kun vanhemman neidin opettajalta tuli pitkä viesti Wilmaan, jossa oli ennalta jo puututtu kiusaamiseen. Luokassa oli kysytty oppilailta, onko ketään kiusattu tai tietääkö he ketään, ketä olisi kiusattu. Vastaaminen tapahtui omalla nimellä varustettuun lomakkeeseen.

Itse nostan hattua tällaiselle toiminnalle. Keskustelimme kotonakin tästä pitkän tovin ja mietimme yhdessä, miksi joku kiusaa. Onko sillä kiusaajalla paha olla? Pelkääkö se vain, että sitä itseä kiusattaisiin, jos se ei itse kiusaisi? Eikö se tajua, miten hölmöä se on ja miten ikävä olo siitä loppupeleissä itselle tulee?

Keskustelimme myös siitä erosta, mitä tarkoittaa olla eri mieltä ja kiusata. Tai mitä on harmiton naljailu, esimerkiksi tyttöjen ja poikien välillä. Missä menee raja, jotta se on kiusaamista. Onko joukosta ulosjättäminen kiusaamista? Onko jatkuva arvostelu kiusaamista? Missä menee raja, joka loukkaa toista?

Ja sitten me vanhemmat. Mitä se auttaa, jos saamme kuulla, että lapsemme olisi kiusaaja ja asetumme puolustamaan häntä. En itsekään heti ensimmäisenä uskoisi omista lapsistani, että he voisivat olla kiusaajia, mutta asiallinen suhtautuminen tilanteeseen on kuitenkin siinä kohtaa paikallaan. Vaikka ensimmäinen ajatus olisi varmasti "en usko", voi totuus olla jotain ihan muuta. Ei ole loppujen lopuksi iso vaiva selvittää asia kerralla kunnolla, kuin painaa asiaa villaisella tai uskoa vain toisen osapuolen (oman lapsen) kertomaa versiota tapahtuneesta. Näissäkin jutuissa asioilla on aina kaksi puolta.
Sen lisäksi, että olen hyvin onnellinen siitä, että koulutaival on molemmilla tenavilla alkanut hyvin, olen imenyt itseeni tätä elokuun antamaa lämpöä, joka toivottavasti ei ole täysin ohi vieläkään. Pieniä irtiottoja arjesta vaikka pötkötellen pihakeinussa nauttien vähän herkuista ja lasillisesta viiniä. Se on kuitenkin aivan eri asia, kuin istua sohvalla ja nauttia lasi viiniä. Kyllä, sillä vain on iso ero. Istua ulkona lämpimässä illassa lukien kirjaa, taustalla humisee haavan lehdet ja lintukin laulaa vielä jossain. Jossakin leikataan nurmikkoa ja jonkun pihasta kuuluu lasten riemunkiljahduksia.

Tai kun roudaa toimiston terassille maittavan lounaan kanssa. Vaikka pieni musta vihko alkaa olla taas täynnä ranskalaisia viivoja, on se hetken huomattavasti tyhjempi, kun on istunut koneen ääressä sen kuusikin tuntia. Kesän jäljiltä pistetään monien ruokavaliot taas kuosiin, muutetaan saliohjelmia, sähköpostiin alkaa tulla enemmän yhteydenottoja ja kuulumisia. Aikataulujen vaihtuessa kuun lopussa tulee uusia juttuja, joita varten tehdään päivityksiä, ohjelmarunkoja, ohjeita. Aika arkisia asioita, mutta pihalla niihinkin inspiroituu ihan eri tavalla. Olen joskus miettinyt, että siirtäisin toimiston aina silloin tällöin vaikka kahvilaan (eikö se olisi aika trendikästä), mutta toistaiseksi olen saanut niin hyvän fiiliksen ihan vain tässä omassa pihassa ja kotiterassilla, että miksi vaihtamaan hyvää pois.

Mikä on parasta sun arjessa just nyt?

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Treenit tyttöjen kanssa

En tiedä, kuka sen meistä keksi, mutta toistaiseksi idea on ollut aivan loistava. Eli meillä on kolmen hengen pieni poppoo, jossa jokainen vetää vuoroviikoin toisille treenit. Mielellään niin, että voi treenata siinä samalla myös itse.

Nykyään tuntuu, että jos en itse vedä treenejä muille, niin aika pitkälle treenit on omaa yksinäistä puurtamista. Niin, paitsi viime aikoina on tullut sparrailtua normaalia enemmän, mutta siinäkin minulla on vetovastuu. Mutta nyt siis olen päässyt kokeilemaan vaikka mitä jo ihan muutaman viikon aikana. Ja kieltämättä huomaan, että tässä kohtaa poistun aika herkästi omalta mukavuusalueelta, kun heitän täysiin toisen ihmisen käsiin sen, mitä treenataan. Rankin on ollut ehdottomasti se aamukuudelta Valkealan urheilukentällä hikoilu. Eikä sekään ollut oikeasti paha. Paitsi se kellonaika. 


Vaikka aluksi hieman huumorilla tähän kaikki mukaan lähdettiinkin, niin ainakin itselle tästä on muodostunut yhtä tärkeä viikottainen kokoontuminen, kuin torstailounaastakin. Yhdessä hikoillaan ja treenataan, mutta ei niin vakavalla mielellä, kuin mitä yleensä itse omissa treeneissäni olen tottunut touhuamaan.

Viime viikolla tytöt (tiedän, että pitäisi sanoa naiset...) saivat kokeilla kuntonyrkkeilyn perusteita ja vaikka olin aavistavinani pientä epäilyä lajin mukavuudesta, oli palaute iloisen positiivista tunnin jälkeen. Ja seuraavana päivänäkin oli ollut pientä jälkituntemusta ainakin selässä.

Tällä viikolla Mirkka oli laittanut viestiä, että nähdään Mielakan rinteen parkkipaikalla. Itse olen käynyt tuolla vain talvisin laskettelemassa. En edes tiennyt, kuinka monikäyttöinen paikka tuo rinne kesällä voikaan olla. 

Vähän kauhunsekaisin katsein mittailin mäkeä ylöspäin ja mietin, että kuinkahan täydet treenit jo viikolla tehneet jalkani tuosta selviävät. Mutta onneksi tällä kertaa kyse olikin vain reippaasta kävelystä, joka oli jo oikein mukavan hien pintaan nostattavaa liikuntaa sekin.

Ja nyt jos asut täällä huudeilla ja sinulla on vielä tekemättä kävelyretki rinnettä pitkin ylös, niin suosittelen. Maisemat oli aika hienot ja varsinkin auringon alkaessa laskea, taivaskin muuttui kauniin oranssiksi. Itse olen tahkonut tähän mennessä vain hyppyrimäen portaita, kun olen halunnut mäki-/porrastreeniä, mutta tämähän on aivan loistava paikka siihen myös.

Tästäkin yhteistreenistä jäi kyllä niin mukava fiilis. Tällaista pientä porukkaa suosittelen jokaiselle. Eli jokainen vuorollaan vetää jotkut liikunnalliset treenit. Treenin ei tarvitse olla viimeisen päällle suunniteltu, vaan yhdessä tekeminen, höpöttäminen siinä lomassa ja nauraminen on enemmän kuin sallittua. Ja näin tulee nähtyä sellaisiakin ystäviä säännöllisesti, joita ei normiarjen pyörityksessä muuten tulisi nähtyä. Eikä siinä vielä kaikki: samalla tulee tutustuttua uusiin lajeihin, paikkoihin, tapoihin treenata. Todellista laatuaikaa ystävien kesken.
Onko sinulla jo oma porukka kasassa ja minkälaisia treenejä te teette? Olisi mukava kuulla lisää ideoita :) Ja mistä löytyy tältä paikkakunnalta lisää tutustumisen arvoisia kohteita, kuten tämä Mielakan rinne? Vinkkejä?

lauantai 22. elokuuta 2015

Vakionopeudensäädin

Juoksu. En tiedä rakastanko vai vihaanko. Ehkä vähän molempia.

Kävin tässä taas muutama päivä sitten juoksemassa lenkin oikein sykemittarin kanssa, tarkoitus pitää sykkeet vauhtikestävyysalueella. Lenkki kulkikin oikein mukavasti ja vauhti sekä sykkeet pysyivät lähes samalla tasolla koko lenkin ajan, poikkeuksena tietenkin ylämäet, joissa sykkeet luonnollisestikin nousevat. Oma lenkkipolkuni on aika tasan 7 km mittainen ja tuota samaa pururataa on kieltämättä tullut kulutettua aika tasaiseen tahtiin niin kauan, kuin täällä ollaan asuttu. 

Muutamina kesinä juoksin useamman (3-5x) kerran viikossa paitsi sinä kesänä, kun toivuin vielä siitä rankemmasta ylikunnosta, en tainnut kovinkaan montaa kertaa käydä lenkkiä juoksemassa. Kävelemässä koiran kanssa kyllä. Nykyään juoksen 1-2 kertaa viikossa tuon lenkin. 

Juoksu on ollut minulle aina tapa nollata päätä ja nuorempana tuli juostua pitkiäkin lenkkejä aika tiheään. Olisinkohan ollut 14 vanha, kun aloitin juoksulenkit ja vieläkään ei ole ollut tarvetta lopettaa.

Koskaan en ole innostunut juoksemaan tavoitteellisemmin tai edes puolikasta maratonia, kokonaisesta puhumattakaan. Nämä vajaan kympin lenkit ovat minulle sopivia, tuntee treenaavansa, mutta juosta ei tarvitse tuntikaupalla. Ja vaikka juoksu harvoin on minulle kevyttä, saa joku voima minut lähtemään lenkkipolulle aina uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Jos en erikseen pidä huolta sykealueista, mennä jolkottelen aika samaa vauhtia lenkin joka kerta. Ja viimeeksi huvitti lenkin jälkeen, kun totesin, että lenkin pituudella ei näköjään ole sen kummempaa väliä, kuinka pitkä se on, koska tuo 7 km lenkki meni suhteessa samaan aikaan, kuin Cooperin testikin. Naureskelinkin, että minuun on varmaan istutettu joku vakionopeudensäädin, joka mennä pörheltää aina samaa tappavan tasaista tahtia, lenkin pituudesta riippumatta.

Joskus funtsin, että pitäisikö mennä oikein juoksukouluun, jossa saisi vielä lisää vinkkejä omaan juoksuun ja joku ulkopuolinen katsoisi tekniikkani (itse sitä on vaikea arvioida, vaikka perusteet tiedänkin) ja saisin käytännön vinkkejä tähän tasaisen tahdin jolkotteluun. Jotain, mitä en ole vielä tajunnut kokeilla. Onko joku teistä käynyt juoksukoulun ja saanut siitä apua juoksuun, aikoihin tai tekniikkaan?

perjantai 21. elokuuta 2015

Energiaa syksyn varalle

Nämä ihanan lämpimät elokuun päivät ja illat huutavat viettämään aikaa ulkona ja keräämään positiivista energiaa syksyn varalle. Syksykin on mielestäni aivan ihanaa aikaa niin kauan, kun päivät alkavat viiletä ja lehdet kellastua, mutta siinä kohtaa, kun päivät alkavat olla harmaita ja sateisia ja talvi aivan nurkilla, joutuu energiaa hieman repimään jostain syvemmältä.


Mutta nämä elokuun aurinkoiset illat... Aivan parasta on pistää grilli tulille ja syödä ulkona omalla terassilla. Ruuan ei tarvitse olla kummoista, kun se on tuoretta ja itse tehtyä. Perussalaattia, pihviä, jopa jotain hyvälaatuista makkaraa, tuoretta leipää. Niin, ja salaatin kanssa hyvänä löytönä tuo alla olevassa kuvassa oleva pistaasiöljy. Nam.

Viime perjantainahan valittelin alkavaa flunssaa ja otinkin vielä seuraavan päivän kevyemmin. Kuitenkin nukuttuani kunnon yöunet ja huilattuani vielä lauantainkin, alkoi lepääminen tuntua jo vähän väkisinmakaamiselta ja päätin, että eiköhän tämä riitä.

Sunnuntaiaamuna pistettiin auton nokka kohti Lappeenrantaa ja Karjalan kovimpia. Itse en ole koskaan ollut kova seuraamaan urheilua televisiosta tai vielä vähemmän jaksanut lähteä paikanpäälle katsomaan mitään kisoja, mutta nämä erilaiset CrossFit-kisat (ja nyrkkeily) ovat kyllä iso poikkeus. Kisoja katsellessa ei tule missään vaiheessa sellaista lähdetäänjokotiin- tunnetta, vaan mielenkiinnolla seuraa mitä erilaisimpia lajeja yhdistettynä vaikka minkälaisiin suoritteisiin.




Näissä kisoissa saa nähdä aina suorituksia, joita katsellessa ei voi olla kuin vähän kateellinen (hyvällä tavalla) siitä, miten näillä urheilijoilla on voima ja kestävyyttä tehdä vaikka mitä. Osan liikkeistä vein testiin heti alkaneella viikolla ja mm. GHD-penkissä tehtävät vatsalihasliikkeet pallon kanssa (pallo viedään ojennusvaiheessa pään yli lattiaan ja sieltä ylös) aiheuttivat parin päivän nauramattomuuden. Tehokasta oli. 

Osa liikkeistä oli taas sellaisia eimenevielä-juttuja, kuten köysikiipeily ilman jalkojen voimaa. Hanurin vetovoima kohti maata on minulla vielä niin suurta, että voimat kiskoa itseään pelkällä yläkropan voimalla, eivät vielä riitä vetämään itseäni kovinkaan korkealle.


Tai esimerkiksi nuo toistomäärät, kuten 60 kpl leuanvetoja. En ole kyllä testannut, mutta aika varmalla näppituntumalla osaan sanoa, että ei mene (vielä). Ja kun nuo liikkeet ja toistomäärät yhdistetään vielä muihin liikkeisiin, niin ei voi kuin hattua nostaa heille, jotka saavat suoritteet tehtyä nopealla tahdilla. Ja saipahan tästäkin motivaatoita ja tekemistä niille syksyn sateisille päiville.


Kisapäivän ruokailut olivat jo heti lounaasta lähteneet vähän lapasesta, niin päädyttiin sitten vielä päivällisellekin Lappeenrannan satamaan hakemaan vedyt, jotka kiivettiin syömään valleille. Ja ei ainakaan ollut maisemissa valittamista tämän ulkoruokailun suhteen.


lauantai 15. elokuuta 2015

Se on varmaan toi pujo

Dear kroppa,

Jos sanon pitäväni kevennetyn viikon, ei se tarkoita sitä, että pitää ihan miinukselle keventelyn puolesta heittää. Ei mulla muuta.

-Terhi

Ps. Katsokkin, että olet ensi viikolla kunnossa. Tulossa on monet napakat treenit.


Torstai-iltana alkoi nokka menemään tukkoon ja äkkiseltään diagnosoin itselleni allergisen reaktion. Varmaan toi pujo. Se on oma henkinen defenssimekanismini sille, että olisin muka tulossa kipeäksi. Totuushan on, että en ole eläissäni kärsinyt siitepölyallergiasta.

Perjantaiaamuna vielä tirskuin ja pärskyin ja harmittelin, kun treenit jäi välistä. Päivän mennessä pidemmälle totesin, että ei ole allergiaa ei ja hiljensin vauhtia. Kroppa oli kyllä käynyt hyvin hitaalla koko päivän, mutta jossain kohtaa täytyi hidastaa myös pääkopan vauhtia. Suosiolla totesin, että ei minusta ole lähtemään tänään katsomaan Karjalan kovinta. Tylsää. Tai treenaamaan. 


Torstaina onneksi sain vielä ihan mukavat treenit aikaiseksi. Aamulla saattelin nuorimman neidin koulutaipaleelle ja jatkoin siitä fillaroiden treenaamaan. Kroppa jo hieman yritti näissäkin treeneissä ilmoitella pienestä väsymyksestä, mutta napakasti vain vedin lämmittelyt rutiinilla läpi ja pikkuhiljaa kroppakin taipui mukaan lämmettyään.

Jos olisin tiennyt, että kroppa suuttuu näin kovasti, olisin toki jättänyt treenit treenaamatta, mutta ainakaan itse en oikein osaa kuunnella sitä hiuksen hienoa rajaa normilihasväsymyksen ja olentulossakipeäksi-väsymyksen välillä.

Treenailin kuitenkin läpi oikein mukavat sarjat takakyykkyjä ja penkkipunnerrusta. Tällä hetkellä olen innostunut noista pyramidisarjoista ja teinkin molemmat liikkeet läpi ensin nostaen vastusta ja vähentäen toistomäärää ja sama toisinpäin.

Kipuilleen olkapään vuoksi en ole tehnyt pitkään aikaan penkkiä ja aloittelinkin sitä aika maltillisesti. On jännä huomata, että kun joku kropan osa on pitkään ollut kipeä ja pois pelistä, ei pää meinaa uskoa, että kipua ei enää ole ja oikeasti voisin lisätä vastusta. Jossain takaraivossa joku huutaa koko ajan, että varovarovaro, ettei vaan käy taas mitään.

Penkkipunnerrus tuntui itseasissa oikein mukavalta ja lopetellessani mietin, että me tapaamme vielä pian ja tästä eteenpäin säännöllisesti.

Mutta tänään huilaan. Tai jos olo alkaa yhtään helpottamaan, menen poimimaan mustaherukat.


tiistai 11. elokuuta 2015

Jogging lady Cooperin testissä ;)

Annin yllyttämänä tulin juosseeksi eilen Cooperin testin. Viimeeksi olen juossut Cooperin lukiossa pari vuotta (=23 v) sitten. Tuolloin tulos oli muistaakseni jotain 2700 m pintaan. Mutta jos jotain ko. testistä on jäänyt mieleen, niin se, että se vedettiin aina verenmaku suussa. Siksi sitä en ole varmaan tässä välissä vapaaehtoisesti tullutkaan juosseeksi.


En oikein osannut odottaa eiliseltä testiltä mitään, vaan lähdin juoksemaan tasaista tahtia eteenpäin. Niin tasaista, että kun kello piippasi 12 minuutin kohdalla, mietin, että tässäkö se oli. Jos aika oli oikeasti noin lyhyt, niin miksi en juossut kovempaa? Olisin todellakin siihen pystynyt. Missä se verenmaku oli suusta? No, tulokseksi tuli 2100 ja rapiat ja oikein nauratti, että olipa surkea tulos.


Mutta kaikkihan on kiinni siitä näkövinkkelistä, mistä itse katsoo. Mielestäni tuo tulos oli oikeasti oikea riman alitus, mutta katsellessani ns. virallisia taulukoita tuloksista, totesinkin olevani hyvä. Kaikki on siis suhteellista ja vaikka kuinka taulukko kertoisi minun tuloksen olevan hyvä, jäi tästä vähän huono maku suuhun ja käyn juoksemassa testin uudestaan vielä tässä syksyn aikana niin, että tuo 12 min aika ei todellakaan tunnu lyhyeltä.

No mutta, tulipa korkattua tuo tauko Cooperissa ja lupaan, että yhtä pitkää taukoa seuraavaan 12 minuuttiseen ei tule. Niin, ja mukaan otan seuraavalla kerralla kellon, josta näen väliaikoja kierroksilla, jotta ei mene samanlaiseksi hölköttelyksi kuin eilen.


Lämpenee, lämpenee

Niin kivaa kuin treenaaminen onkin, niin joskus sitä saa keräillä itseään ihan tosissaan, että jaksaa raahautua paikalle. Eikä se aina tarkoita, että kroppa olisi jotenkin yliväsynyt tai olisi lepopäivän tarpeessa. Joskus (onneksi tosi harvoin) ei vain huvita. Lähinnä minua ei huvita lämmitellä. Treenaaminen itsessään on aina kivaa, vaikka joskus sekin vähän takkuaa.

Oma kroppani lähtee aika maltilla liikkeelle ja lämmittelyyn saankin käyttää aika tovin, että tunnen olevani valmis treenaamaan. Lukuisat kerrat olen vähän skipannut lämmittelyitä, mikä ei ole kovinkaan fiksua, koska lämpimällä kropalla on kuitenkin kivempaa ja turvallisempaa treenata.

En sano, etteikö lämmittelyiden jälkeenkin voi sattua ja tapahtua, mutta ainakin omat urheiluvammat ovat aika pitkälle juuri niitä kertoja, kun lämmittelyt ovat jääneet vähemmälle tai se ei ole kohdistunut oikeaan paikkaan.

Esimerkiksi aikoinaan enemmän salilla treenatessani lämmittelin usein kuntopyörällä tai juoksumatolla, jossa tulee kyllä lämmin, mutta esimerkiksi yläkropan treeneihin nuo lämmittelyt eivät ole tarpeeksi. Tottakai on järkevää myös aloitella treeni painojen kanssa ensin kevyesti ja siitä lisätä vastusta pikkuhiljaa. Ihan varmasti kaikki tämän tietävät, niin minäkin, mutta niin vain muistan elävästi sen kerran, kun vähän skippasin lämmittelyissä, eli silloin monesti lämmittelyissä käyttämäni keppi jäikin nurkkaan ja mennä rykäisin kylmiltäni pystypunnerrukset tangolla oikein huolella kunnon painoilla. Ja siinähän se olkapää sitten meni, joka kipuilikin vain sen pari vuotta.

Että ei muuten kannata. Ei, jos et ole sitten valmis hidastamaan tahtia, kun olet loukkaantunut.
Tämä kuva ei liity lämmittelyihin, se oli minulle palkinto treeneistä, eli afterfun.

Nykyään lämmittelyihini ei kuulu kuntopyörä, vaan teen erilaisia toiminnallisia liikkeitä oman kropan painolla tai pienillä lisäpainoilla niin, että saan koko kropan lämpimäksi ja vielä ajatuksella liikkeet niin, että ne kohdistuvat niihin paikkoihin, jotka joutuvat tulevassa treenissä käyttöön. Lisäksi teen vielä usein liikkeitä harjanvarren kanssa sekä liikkuvuutta lisääviä liikkeitä kuminauhan kanssa.

Ja vaikka joskus aikaa meneekin lämmittelyihin useampi tovi, niin eipä ole viime aikoina sattunut ja tapahtunutkaan, vaan kroppa on pysynyt toimintakykyisenä ja palautunut aivan loistavasti treeneistä. Ja tiedän. Ei tämä kaikki ole lämmittelyjen aikaansaamaa, vaan tottakai kyse on myös oikeanlaisesta treeni-intensiteetistä, järkevästä syömisestä ja riittävästä levosta. Sekä siitä, että vältän kuormittamasta itseäni mm. stressillä.

Nämä kuvat eivät tosiaan liity lämmittelyihin, vaan siihen, että viikonloppuna sain oikein mukavaa seuraa Annista, joka oli kyläilemässä kotiseudullaan ja ehti kanssani sparrailemaan ja treenailemaan. Ja oikein mukavia treenejä saatiinkin viikonlopulla tehtyä. Itse saan aina ideoita sparraillessa seuratessani toisen tekemistä ja sen lisäksi, että takataskut täyttyvät uusista ideoista vietäviksi myös omille vedettäville tunneille, motivoivat ne myös minua treenamaan ja kokeilemaan erilaisia juttuja.

sunnuntai 9. elokuuta 2015

"Hotelliaamiainen"

Tänä kesänä emme käyneet perheen voimin missään reissussa, vaan koko kesä tuli oltua ihan vain kotona. Lapset saivat reissata kyllä isovanhempien kanssa useammassakin kohteessa mutta me aikuisväestö pysyttiin tiukasti omalla tontilla. 

Reissaamisen yksi kohokohdista on hotelliaamiaiset, joista jokainen löytää varmasti omia herkkujaan. Ja nimenomaan niitä herkkujuttuja, joita ei arjen normiaamiaisella yleensä ole. Ainakin meillä aamiainen on aina aika tavallista peruspuuroa tai leipää tai munakasta ja kahvia. 

Viime viikolla mieleen tuli kuitenkin, että jos emme tänä kesänä päässeet hotelliaamiaiselle perheen kanssa, niin eikö sen hotelliaamiaisen voisi tuoda kotiin? Vaikka lauantaiaamuihin, kun kaikilla on kiireetön aamu? 

Perhekin onneksi innostui (kukapa ei innostuisi) tästä ideasta:

Mies: "Joo, munakokkelia ja pekonia ja nakkeja"

Lapset: "Joo, muroja ja jugurttia ja pipareita ja croissanetteja ja nakkeja ja mehua"

Minä: "Joo, hedelmiä ja marjoja ja jugurttia ja leipää ja leikkeleitä ja juustoja"

Perjantaina käytiin siis ostamassa jokaiselle jotakin ja annoin lasten valita aika vapaasti sellaisia ruokia, joita ei normisti meille osteta, saati syödä aamiaisella.

Vanhempi neiti innostui vielä illalla leipomaan aamuksi muffinejakin, joten makeaakin löytyi meidän hotelliaamiaiselta ihan kiitettävästi.



Itse olin oikein iloinen tästä yhteisestä mukavasta aamuhetkestä perheen kanssa ja varmasti otamme tästä hotelliaamiaisesta mukavan tavan tuomaan vähän luksusta viikonloppuun aina silloin tällöin.

lauantai 8. elokuuta 2015

Heikkouksista vahvuuksiksi

Eilen köpöttelin astetta vaivalloisemmin toissapäivän treeneistä ja tänäänkin vielä oli pientä tuntemusta alaosastolla ja jalat liikkuivat astetta raskaammin kuin normaalisti, kun kävimme Annin kanssa sparrailemassa, mutta huomiselle olisi kyllä taas suunnitelmia pistää jalatkin taas kunnon töihin.


Toissapäivänä lämmittelin ihan normilämmittelyitä ja mietin samalla, että tuntuupa nämä wall ballit mukavilta. En ole koskaan rehellisesti sanottuna kovin paljon ko. liikkeestä varsinaisesti nauttinut ja jopa ne kaikkien vihaamat burpeetkin ovat olleet minusta paljon mukavampia, kuin wall ball.

Jotenkin se ajatus tuosta mukavuudesta jäi hiertämään, kun tein varsinaista treeniäni, eli taka- ja etukyykkyjä. Siis oikeastiko ne wall ballit olivat kivoja?

Ja mikäpä on parempi tapa testata kyseisen liikkeen mukavuutta, kuin Karen, eli wall balleja 150 kpl. Siitäpä sitten niitä naputtelin menemään ja jossain kohtaa en ollut enää ihan varma, kuinka monta olinkaan tehnyt. Ja jotta ei ihan alisuorittamiseksi menisi, niin tein niitä sitten varmuuden vuoksi (ehkä) vähän ylimääräisiäkin. Ja vaikka tuo 150 kpl tuntuikin juuri siltä, eli 150 kpl toistoja, eli aika paljolta, niin jostain syystä, kun sain taas sykkeen tasattua, eivät ne edelleenkään tuntuneet ikäviltä.
Mutta niinhän se pitäisikin olla, osata muuttaa heikkoudet vahvuuksiksi. Inhokit suosikeiksi. Omalla kohdallani tässä wall ballissa oli käynyt näin vähän kuin vahingossa. Johtuiko se siitä, että kyykkääminen on ollut viime aikoina helpompaa ja omat kyykkypainot ovat kasvaneet vauhdilla, vai onko se kiinni asenteesta, koska olen vain halunnut wall ballin olevan mukavaa, eikä inhottavaa? Ehkä molempia.

Varsinkin treenaamisessa monet liikkeet voivat olla niitä ei niin mukavia, joko ihan vain siksi, että ne on hankala tehdä, kunto ei riitä tai ne ovat teknisesti vaikeita tai tylsiä tai name it, ihan mitä vaan, mutta joka tapauksessa niitä, jotka mielellään jättäisi tekemättä syystä tai toisesta. Onko vika oikeasti liikkeessä vai olisiko se kuitenkin päässä?

Oli laji mikä tahansa, niin onko se oikeasti pitkällä aikavälillä järkevää jättää jotain tiettyjä treenejä/liikkeitä tekemättä, jos ne ns. kuuluvat lajiin? Jossain kohtaa ne tulevat kuitenkin eteen (minkä taakseen jättää, sen eestään löytää ja mitä näitä nyt on), koska aivan missä tahansa urheilussa osaaminen ja lajissa kehittyminen koostuu monesta osa-alueesta, joissa heikoin lenkki on yleensä se, mitä on vähiten tehty. Ja kun oma kroppa kuitenkin on loppupeleissä yksi kokonaisuus,  jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, niin eikö se olisi hyvä pitää siitä koko kokonaisuudesta huolta tasapuolisesti.

perjantai 7. elokuuta 2015

Jos mä jään vähän vielä kyykkäilemään...

Jo perjantai? Minne tämä viikko meni?

Tämä viikko on ollut jotenkin erilainen. Vaikka ilmassa on ollut jo selkeä loppukesän tuntu, on ilmat olleet jotenkin lämpimän kosteat. Oletko huomannut? Sellaiset, jotka kutsuvat ulos pihatöihin ja ainakin itseäni ne ovat inspiroineet puuhastelemaan kaikkia pieniä projekteja pihalla. En ole malttanut sisällä siis ollakaan, vaan olen iltavilakoille saakka puuhastellut ulkona hyttysten ja muiden iholle tunkevien pikkunilviäisten kanssa.

Lisäksi olen bongaillut normaalia enemmän kaikkia pikkuideoita erilaisista kuvista ja jutuista. Itseäni inspiroi yleensä kuvan tuoma tunnelma. Kuvan ei tarvitse olla viimeisen päälle siisti sisustuskuva vaan aivan joku randomisti otettu kuva hetkestä, jossa on vain jotakin. Mukava fiilis. Sellainen, jota jää katselemaan hetken pidempään ja inspiroituu ajatuksella, tuon minä haluan myös omaan pihaan tai sisälle kotiin. 

Sitä samaa fiilistelyä on ollut myös tämän viikon treenit. Välillä vähän napakampia rykäisyjä ja väliin taas vähän kevennettyä jumppaa. Toissailtana jäin salille treenailemaan ja taisinkin todeta Sannalle, että juu, mä taidan jäädä vielä vähän kyykkäilemään, vaikka samalla mietin, että jalat ovat kyllä aika väsyneet edellisen päivän tuplatreeneistä. Eivät kipeät, mutta vähän voimattoman oloiset.

Siinä kyykkäämiseen sopivia kenkiä noukkiessani vilkaisin joogamattoa ja pysähdyin. Milloin mä olen viimeeksi joogannut? Kolme viikkoa sitten? Kuukausi sitten? Miten se on jäänyt? Hieman hämmentyneenä otin joogamaton kainaloon ja pahoittelin matolle tätä taukoa (ihan varmasti matto oli loukkaantunut). Leväytin maton auki ja aloitin.

Hetken kasailin alussa ajatuksiani, kunnes se mukava flow alkoi virrata ja harjoitus vain soljui eteenpäin. Välillä harjoitus hieman takkusi ja pientä turhautumistakin oli ilmassa, kun tauon jälkeen kaikki ei mennytkään kuin vettä vaan, mutta kaiken kaikkiaan jooga juuri siihen hetkeen oli oikea ratkaisu.

Harjoituksen jälkeen olo oli kevyt ja väsynyt. Silti sellainen, että jaksoin vielä treenata muutamia liikkeitä erikseen. Ja oli mukava huomata, että muutamat liikkeet kehittyvät koko ajan, kun niitä vain jaksaa treenata. Pikkuhiljaa kehittyy oman kropan hallinta ja monissa liikkeissä uskallus tehdä liike.




tiistai 4. elokuuta 2015

Treeninälkä kasvaa treenatessa

Kello soi 5.00. Painan kellon kiinni ja jatkan torkkumista. Samalla mietin siinä horroksessa maatessani että eieiei. Ei mua oikeesti voi kukaan pakottaa nousemaan tähän aikaan. Ei jos takana on yö, jona en koe nukkuneeni pätkääkään.

Vieressä on nukkunut, yskinyt ja rohissut, niistänyt ja kuorsannut nuorempi neiti, joka on selvinnyt jo pahimmasta kuumeesta, mutta kaupan päälle on tullut aikamoinen yskä ja nuha. 

Kello on 5.18 ja mietin, että jos aion nousta, se on noustava nyt. Missä on ne vauva-ajan hormonit, jotka pitivät tuoreen äidin kuosissa, vaikka takana on monta herätystä yön aikana? Ihan kuin nuo lapset eivät valvottaisi myöhemmällä iällä. Ei tuntunut yhtään reilulta. Ja vaikka kuinka mietin, niin edes päätä ei särkenyt, eikä olo tuntunut kipeältä, ei edes varpaasta tai korvanlehdestä. Ei, olo oli vain väsynyt ja se ei ole hyvä tekosyy olla nousematta. Ei, jos on sovittu aamutreenit ystävien kanssa klo 6.00.

Ei auta kuin nousta ylös, keittää kahvit, napata jääkaapista jotain pientä syömistä ja hypätä autoon. Matkalla mietin, että oikeasti olen viimeeksi herännyt ennen klo 7, kun lähdettiin joogaretriitille Espanjaan keväällä. Minun aamutreenini alkavat aina klo 9 maissa, eivät kuudelta. Kuudelta minä vielä nukun, tai ainakin totean, että jes, vielä tunti uniaikaa.

Kentälle laahusti aika nokka nyrpällään oleva tyttö, jonka kroppakaan väsymyksestä johtuen ei meinannut herätä ihan heti treenien alettua. 


Mutta treenin jälkeen oli aika voittajafiilis ja kroppakin alkoi lämmetä, kun oli kotiinlähdön aika. Matkalla kotiin mietin, että voi kun pää ei ottaisi aina niin iso roolia tällaisissa poikkeuksellisissa tilanteissa, koska treenin jälkeen olo oli aivan mahtava. Paljon parempi, kuin normitreenin jälkeen.

Koska jokuhan noissa aamutreeneissä on, mikä tekee sen superhyvän fiiliksen.

En ehkä silti ota näitä aikaisia aamutreenejä tavaksi, koska en ole aamuihminen. En ole myöskään iltaihminen, Eli en välitä kuitenkaan nukkua myöhään aamuun tai ole mitenkään pirteimmilläni iltaisin kymmenen jälkeen. Taidan olla ehkä joku semi-ihminen, joka tykkää herätä arkena tai viikonloppuna suht ajoissa ja mennä reilusti ennen puolta yötä nukkumaan.


No mutta, aikaisissa aamutreeneissä on se hyvä puoli, että voi syödä toisen aamiaisen sitten oikein huolella. Paistelin itselleni munakkaan aamuplakasi, jonne tuli väliin mustikoita ja mansikoita, Ja onhan se vain niin, että tuoreet marjat peittoavat pakastekaverinsa aivan mennen tullen.


Aamu tuntui jotenkin tosi pitkältä, kun oli ollut niin reippaana ylhäällä, että siinä pirteyspuuskassa ehdin siivotakin vielä, ennen kuin lähdin töihin.

Töiden jälkeen hurautin vielä treenailemaan omalle salille ja kun viime aikoina on jäänyt vähän hampaankoloon tuo hspu, eli handstand push up, niin treenailin sitten sitä lämmittelyjen jälkeen. Kaikki vahvasti yläkropalle tarkoitetut liikkeet laahavat vähän perässä, kun täälläkin sen sata kertaa mouruamani kipeä olkapää on aiheuttanut tässä viimeisen parin vuoden aikana minulle aikamoisen kasan harmaita karvoja.


Vihdoin ja viimein olkapää on parantunut ja olen uskaltanut ensin varovasti kuminauhajumppailujen jälkeen ottaa ensin kevyet painot ja tehdä eristäviä, harkittuja liikkeitä olkapään lihaksille. Siitä pikkuhiljaa olen ottanut isompia liikeratoja, nostanut maltilla vastuksia ja nyt olen jo uskaltanut tehdä liikkeitä, joissa tarvitaan myös nykäisevää liikettä, nopeasti tuotettua voimaa.


Ja yksi näistä liikkeistä on tuo käsilläseisontapunnerrus. Olen jo jonkin aikaa tehnyt liikettä suorin vartaloin niin, että heitän jalat seinälle ja punnerran alas ja ylös, mutta en vain ole hokannut, miten liike tehdään kipaten, eli jalkoja apuna käyttäen. Ajattelin, että ei se voi olla voimasta kiinni, jos jaksan tehdä sen suoriltakin vartaloilta. 

Ja tosiaan, joskus sitä vain sokeutuu omalle tekemiselleen ja toistaa samaa virhettä kerrasta toiseen, kunnes sain pienen tekniikkavinkin kanssatreenaajalta ja hops. Siinä se oli.


Ja wohoo, ihan pienet tuuletukset. Tuntui vähintään yhtä hyvältä, kuin käsilläseisonnan oppiminen.

Ja sehän tässä lajissa on oikeasti ihan parasta, että aina voi oppia lisää, kun on ensin oppinut jonkun eikä valmis ole koskaan. Nälkä kasvaa syödessä. Kun vain ei ole liian ahne.