maanantai 29. kesäkuuta 2015

Juostiin vähän kovempaa

Viime tiistaisen hyppyrimäen portaiden jälkeen iski aikamoiset pohjejumit ja vaikka kävely luonnossa tekikin Ketunlenkillä hyvää, oli kipu vielä tallella torstaina, kun suunnattiin Outin kanssa aamusta urheilukentälle jatkamaan hyvin alkaneita juoksuharjoituksia.
 Autsista.
 
Lämmittelyyn meni ehkä normaalia enemmän aikaa, jotta juoksu lähti edes jollain lailla sujumaan ja tömähtävä juoksuaskel ei aiheuttanut naaman vääntymistä pohjekivun vuoksi.
 
Tällä kertaa juostiin lämmittelyineen yhteensä 10 kierrosta niin, että ensin juostiin yksi kierros suht reipasta vauhtia, jonka jälkeen pidettiin pieni sykkeidentasaustauko, jonka jälkeen juostiin kaksi kierrosta suhteuttaen aika ensimmäisen kierroksen aikaan. Eli lisättiin vähän aikaa lisää per kierros.
 
Kierroksia ensi lisäämällä ja sitten taas vähentämällä saa oikein mukavan vauhtikestävyystreenin aikaiseksi. Itselläni sykkeet tosin kävi välillä jo maksimialueellakin, kun jollain kierroksella menin vähän löysäilemään ja lopussa piti ottaa aikaa kirien kiinni vähän reippaammalla juoksuaskeleella.
 
Viimeinen kierros, eli taas yksi kierros tulisi juosta siihen samaan aikaan, kuin se ensimmäinenkin. Itse jäin viisi sekuntia ensimmäisen kierroksen ajasta vaikka kuinka yritin pinkoa viimeiset metrit täysiä. Jalat eivät vain enää toimineet.


Käsillä seisonta ja kävely ovat edelleen työn alla. Tasapaino etsii edelleen omistajaansa, eli minua. Ja oikeasti, se päivä, kun tämä sujuu, tulee olemaan kohdallani niin suuri juhlapäivä, jota juhlitaan ja liputetaan joka vuosi.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Ketunlenkillä

Viikon vapaat mennä luiskahtivat niin nopeasti, että hyvä että perässä pysyi. Menoa ja meininkiä oli enemmän kuin olinkaan suunnitellut. Mutta se kaikki oli onneksi hauskaa sellaista.
 
Keskiviikkona pääsin tutustumaan ystäväni polttarien yhteydessä Repoveden Ketunlenkkiin, joka on 5 km pitkä ja pitää sisällään kauniiden maisemien lisäksi mm. lossilla vesistön ylityksen, jonka polttarisankari luonnollisesti suoritti ja me muut jotakuinkin kannustettiin vieressä "jaksaa, jaksaa". Nuotiopaikkojakin lenkillä olisi ollut, mutta aikataulu oli se verran tiukka, että tällä kertaa ei jääty paistelemaan makkaroita.
 

Lenkki huipentuu riippusiltaan ja vaikka tuo ylitys näyttääkin äkkiseltään aika huimalta, on sillassa sen verran korkeat kaiteet, ettei ylitys ollutkaan paha rasti. Lasilliset skumppaa kuitenkin kilisteltiin ennen riippusiltaa. Rohkaisuksi, varmuuden vuoksi.


Vaikka tämä olikin meidän plan b, kun alkuperäinen ohjelmanumero vesittyi sateen vuoksi, ei se meitä loppupeleissä haitanut yhtään. Itselleni tuo metsässä kävely on aina varsin mukavaa ja tänne tulen varmasti uudestaankin. Lapsillekin tämä on varmasti oikein mukava kokemus, koska matka ei ole turhan pitkä ja ainahan sitä voi istahtaa kannonnokkaan syömään vaikka eväitä, jos väsy iskee.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Ei oltu sokerista

Mukavaa vastapainoa siihen tajunnan räjäyttävään peruskestävyyshölköttelyyn tarjoaa vaikka hyppyrimäen portaat, jonne suunnistettiin eilen aamulla. Ajoitus oli siinä mielessä täydellinen, kun vettä sataa lotkotti koko juoksemisen ajan. Hah hah. No, riittipä ainakin happi eikä ollut ruuhkaa portaissa.
 
 
Varmaankin siitä edellisen päivän lönköttelystä edelleen henkisesti suivaantuneena innostuttiin nousemaan 10 kierrosta, ensin pari kierrosta kävellen ja sen jälkeen juoksun ja kävelyn yhdistelmillä.

Sykemittaria en ottanut mukaan mutta kyllähän ne ainakin yli peruskestävyysalueen nousivat. Ja mikä parasta, ne myös tulivat tosi nopeasti alas.

 
Kyllä me vähän jo siinä juostessa ja varsinkin alaspäin tullessa mietittiin, että saattaa olla jalat huomenna vähän kipeät. Ja kyllä. Viime yönä heräsin siihen, kun pohkeita särki ja tänä päivänä rappusten alasmeno on ollut aika jännää. Paikalleni en ole oikein uskaltanut jäädä, koska liikkeelle lähtö on ollut myös hieman haasteellista. No mutta, kyllä se tästä. Hyvää se tekee ja harjoituksia jatketaan heti, kun pohkeet ovat taas normit.

Juoksua ja kahvakuulailua


Juoksussa on ollut minusta aina sitä jotakin. Välillä se on kamalaa ja välillä askel on hyvinkin keveä. Nuorempana juoksin läpi vuoden, mutta näin vanhempana olen tullut liian mukavuudenhaluiseksi ja keskittynyt talvella muihin aktiviteetteihin.
 
Jossain vaiheessa jo harkitsin vakavasti juoksun lopettamista, kun kroppa oli ylikunnossa eikä palautunut. En tajunnut, että syy ei ehkä ole juoksussa, vaan ns. kaikessa. Viime kesän pidin aika pitkälle juoksusta taukoa, kun annoin kropan palautua siitä kaikesta. Nyt, kun säännöllisistä juoksulenkeistä on jo aikaa, ajattelin astua askeleen taaksepäin ja aloittaa juoksukunnon rakentamisen peruskestävyydestä.
 

Muutama vuosi sitten juoksin vähän tavoitteellisemmin. En maratonille tai edes puolikkaalle sellaiselle, vaan ihan vain kympille. Toistaiseksi se on minulle tarpeeksi pitkä matka, enkä ole ainakaan toistaiseksi innostunut pidemmän matkan juoksemisesta. Aluksi vauhti kehittyikin ihan kivasti ja yksikseen juostessa juoksinkin ihan mukavia 10 km aikoja.

Jossain kohtaa raja alkoi kuitenkin tulla vastaan ja ajat eivät vain parantuneet. En ole koskaan ollut mikään fanaattinen sykemittarin kanssa juoksija, vaikka sellaisen omistankin. Sykkeet kuitenkin paljastivat sen karun totuuden, että jos haluan kehittyä, minun täytyy parantaa peruskestävyysaluettani. En vain pystynyt juoksemaan enää kovempaa, koska sykkeet olisivat nousseet jo lähelle maksimisykkeitä, enkä usko, että on mitään järkeä (jos siihen edes pystyisi) juosta kymmenä kilometriä maksimisykkeillä.

Nyt, kun aloitan juoksun ns. alusta, lähden rakentamaan juoksuani ihan peruskestävyysalueestani. Nöyränä laskin itselleni omasta maksimisykkeestäni peruskestävyysalueen (pk), joka on siis 60-70 % maksimisykkeestä ja lähdin lenkille. Juoksin/kävelin niin, että syke ei päässyt nousemaan yli pk rajojen.

Ja voi sitä turhautumisen määrää. Puolet lenkistä meni niin negatiivisissä tunnelmissa, että olin valmis jo heittämään nurkkaan koko hemmetin peekoon. Vauhti oli NIIIIIIN hidas ja vaikka yritin parhaani mukaan ottaa ammattimaisen asenteen, että se on kuule Terhi sunkin kohdalla niin, että hiljaa hyvää tulee, niin kyllä vaan kiukutti. Suunnittelin ainakin hommaavani jonkun paidan, jossa lukee isolla "jaksan oikeasti juosta lujempaa".

Mieleen muistui, kun olin töissä reilu parikymppisenä Hollannissa ja kerroin englantilaiselle kaverilleni, että I was jogging yesterday ja hän korjasi, että ei, olet ollut "running", koska vain keski-ikäiset naiset käyvät "jogging". Mietin sarkastisesti, että tähänkö on tultu, nytkö olen todella se keski-ikäinen nainen "jogging". Nytkö voin käyttää tuota sanaa?

En ole koskaan oikeastaan juossut hissukseen ja reippaat kävelylenkit olen aika suosiolla jättänyt muille. Toki näitä olen tehnyt, mutta en ole niitä koskaan kokenut tärkeiksi. Ainakaan juoksun kannalta. Aikoinaan nyrkkeillessäni kilpaa tarvitsin enemmän räjähtävää lähtöä ja intervallitreenejä. Tasavauhtiset juoksutreenit eivät kuuluneet silloin ohjelmistoon. Näin jälkikäteen mietittynä tuollaiset pk alueella tehtävät palauttavat juoksulenkit olisivat saattaneet olla jopa ihan hyvästäkin.

No mutta, sen verran turhautunut lenkin jälkeen olin, että kaivelin kahvakuulat pihalle ja tein vielä pienen treenin niillä. Siinä alkoi pikkuhiljaa kadota turhautuminen ja järki tulla mukaan ajatuksiin. Ehkä noita pk lenkkejä alan kuitenkin tekemään muiden lenkkien ohessa, jos vain asennoidun niihin hieman eri tavalla. Ja jos taas turhauttaa, niin aina voin jatkaa treeniä vaikka kahvakuulailulla ;)

Simppeli kahvakuulatreeni
100 kpl etuheilautuksia
100 kpl (50 + 50) rinnellevetoja maasta vuorokäsin
100 kpl (10 puolelleen, vaihto) vauhtipunnerruksia


sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Keskikesän juhlahumua

Juhannus meni aika perinteisellä kaavalla, paitsi että meillä ei ollut perinteisiä juhannusvieraita tänä vuonna kylässä. Aatto olikin vähän väsynyt, kun kelitkään eivät sen kummemmin suosineet ulkoiluun, niin vietettiin sitten keskikesän juhlaa sisällä tellua tuijottaen. Villiä.
 


Juhannuspäivänä puolestaan pakkasin tenavat autoon ja suunnistettiin auton nokka kohti Lappeenrantaa. Perinteisesti ollaan käyty Mummin ja Vaarin kanssa veneilemässä juhannuksena Saimaalla ja päätettiin, että vaikka tulisi lunta taivaalta, niin sinne lähdetään.
 
 

Onneksi keli oli jo vähän parempi, kuin edellisenä päivänä ja aurinkokin lämmitti jo oikein mukavasti. Muistan kuinka viime juhannuksena kerrospukeutuminen oli aika in ja pipokin tuntui hyvältä idealta. En ymmärrä, miten joku voi väittää tätä keskikesän juhlaksi, kovin tuntuu alkukesältä vielä tai joskus olen jopa kuullut jonkun sanoneen, että kesähän alkaa olla ohi juhannuksena. Kuinka masentava ajatus.

 
 
 
Veneen keula pistettiin kohti Ilkonsaaria. Onneksi otin mukaan neulomukset, koska yleensä veneen lähdettyä liikkeelle, alkaa silmäkulma luppaamaan veneen tasaisen hurinan myötä ja etuosan "kammari" kutsuu päiväunistelijaansa.
 

Tällä kertaa se en sitten ollutkaan minä, joka lähti lepuuttamaan luomia, vaan vanhempi neiti ja siskoni.

Perille päästyämme keitettiin kahvit ja tarjolla oli tekemääni mansikkakakkua. Kakku oli tehty rahkasta, vaahdottuvasta vaniljakastikkeesta, mansikoista, munanvalkuaisista ja makeutus banaaninmakuisesta proteiinijauheesta. Pohja oli tehty pähkinöistä, taateleista, raakakaakosta ja mintusta. Varsin terveellinen kakku siis. Tarkempaa ohjetta en vielä tässä vaiheessa laita, vaikka kakku olikin aivan järjettömän hyvää. Tarkennan vielä määriä ja esim. liivatteen oikean määrän, koska nyt tällä versiolla oli pieniä vaikeuksia pysyä kasassa.
 

Päivä hengailtiin siis saaressa ja ainakin itselle tämä on sitä parasta rentoutumista. Ei tarvitse ajatella mitään tai olla tehokas. Riittää että on.

Ennen poislähtöä paistettiin vielä makkarat ja makkaroiden kaveriksi olin tehnyt perunasalaattia. Syön kerran vuodessa perunoita, ja se on silloin, kun ne ovat noita pieniä ja uusia perunoita. Maku vain on silloin kaikkein paras. Tässä vaiheessa vuotta iskee oikein himo uusiin perunoihin ja noita perunasalaatteja tuleekin väsäiltyä jos jonkinmoisilla resepteillä.
 Tämä versio oli kyllä taas yksi niistä onnistuneimmista.

Perunasalaatti
Uusia perunoita
Fetaa (paljon)
Aurinkokuivattuja tomaatteja paloiteltuina
Tomaattia
Kevätsipulia
 
Kastike:
Sitruunaa puristettuna
Öljyä
Pestoa
 
Tämän tarkempia ohjeita en laita, koska en tullut itsekään mitanneeksi aineita. Kastikkeessa oli eniten öljyä, muistaakseni puolikas sitruuna ja pari teelusikallista pestokastiketta.


Kotimatkalla saatiin vähän jännitystä elämään, kun vene ei lähtenytkään käyntiin. Yleensä tuo pörähtää käyntiin kuin palmun alta, mutta nyt ei auttanut sitkeän käynnistysyrittämisen jälkeen muuta, kuin soittaa apua paikalle. Ilmeisesti nämä meripelastuksen kaverit ovat saaneet henkiin useammankin veneen, koska pienen fiksailun ja kaapeleiden avulla tämäkin venevanhus heräsi henkiin ja päästiin lähtemään kohti kotia. Onneksi tällainen pelastuspalvelu on tarjolla, ja se saapuikin vielä nopeasti paikalle. Vaikka me ei nyt missään varsinaisessa hädässä oltu, niin olisi siinä saattanut mennä vielä tovi jos toinenkin, ennen kuin vene oltaisiin saatu kuntoon.

Lapsillehan tämä oli taas jännä tarina kerrottavaksi. Samanhenkistä tarinaa muistellaan muutaman vuoden takaa vieläkin, kun "äidiltä unohtui rahapussi kotiin ja meiltä loppui bensa matkalla Lappeenrannasta kotiin ja sitten me leikittiin arvaa mikä eläin leikkiä siellä tien laidassa".

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Oman elämänsä personal trainer

Huh.

Vihdoin ja viimein olen saanut pahimman suman purettua. Kun useampi ihminen aloittaa lähes yhtä aikaa valmennuksessa, takana on loma, joka yrittäjän näkökulmasta on myös rentoutumisen lisäksi viikon verran ylitöitä tuleville päiville ja viikoille ja kun menee vielä kaatumaan sängynpohjille lenssun kourissa vajaaksi viikoksi, joka tarkoittaa taas yhden viikon verran lisää työtä normiviikolle (älä välitä, en mäkään ole enää oikein kärryillä), alkaa työt väkisinkin kasaantua. Pienen mustan vihkon ranskalaiset viivat eivät meinanneet vähentyä millään, kun sait yhden asian tehtyä, tuli kaksi lisää tilalle.

 


Mutta nyt. Nyt olen saanut taas pään pinnalle ja vaikka viivat eivät ole vihkosta vieläkään loppuneet, ei siellä ole enää "piti tehdä eilen"-asioita. Tai sitten olen onnellisesti unohtanut jotain ;).

Tällaisten "kasaantumisten" aikana itseltäni menee helposti liikkumiset ja ruokailurytmit vähän miten sattuu. Olo on aika plääh. Syön kuitenkin aina kiireessäkin perusterveellisestä ruokaa mahdollisimman puhtaista raaka-aineista, en käytä eineksiä, enkä oikaise pikaruoalla.

Mutta ISO heikkouteni on sokeri. Karkit. Suklaa. Keksit. Mitä enemmän on kiirettä, sitä enemmän kroppa huutaa niiden perään. Ja viime aikoina se on karjunut. Ymmärrän oikein hyvin ruokailun säännöllisyyden merkityksen, tasaisen verensokerin, väsymyksen aiheuttaman sokerinhimon jne. Mutta silti. Kiireessä ja väsyneenä minulta ei vain nykyään tunnu riittävän itsekuria olla syömättä herkkuja.
Olen aina ollut makean perään. Suolaiset herkut eivät ole koskaan huudelleet samalla tavalla. Pystyn olla syömättä makeaa ja tiedän itsestäni löytyvän tiukankin minän, joka ei vain sorru. Tiedän, miten myrkkyä sokeri on minulle; en pidä siitä olosta, jonka se aiheuttaa, nivelet huutavat hoosiannaa ja kuinka helposti sokeri kertyy ihon alle joksikin muuksi kuin lihakseksi. Omalla kohdallani voisin luokitella sen jo pieneksi riippuvuudeksi ja huumeeksi, josta vain täytyy riuhtaista itsensä irti.

En ole vielä tähän päivään mennessä pystynyt herkuttelemaan niin, että söisin herkkuja säännöllisesti kohtuudella. Ei. Kun keksipaketti avataan, se häviää. Avattua karkkipussia ei ole enää seuraavana päivänä. Yhden illan herkuttelut jatkuvat seuraavaan päivään ja sitä seuraavaan ja...
Mutta onneksi minulla on myös kyky katkaista kierre. Vajaa viikko sitten pistin karkkipussin sun kiinni, kun olo alkoi olla jo vähän liian turpea omaan makuuni ja palkkasin itselleni personal trainerin, yhden Terhin, joka teki minulle ruokavalion ja treenisuunnitelman. Ruokavalio on tukenut hyvin herkkujen himoa, kun energiamääriä ei viedä liian alhaiseksi suhteessa kulutukseen ja treenitkin on suhteutettu mukavasti omiin töihini ja niin, että treenien välipäivät ovat joka kerta tervetulleita. Olokin on jo näin lyhyen ajan jälkeen parempi. Liian otsa rypyssä tässä ei mennä, mutta suunta on selvä koko ajan. Loppupeleissähän tämä ei vaadi kuin sen pienen positiivisen naksauksen päässä, omassa asenteessa ja siinä, että osaa ennakoida päivänsä ja tehdä tarvittaessa eväät valmiiksi.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Tiimiläisten kesäpäivät

Meidän PT-teamilla on säännöllisin väliajoin tiimipäiviä, joista olen täällä kirjoitellut aiemminkin, mutta nämä kesäpäivät ovat olleet aika omaa luokkaansa. Viime vuonna meillä oli mökki Messilässä, jonne menimme viettämään iltaa treenien jälkeen.
 
Tänä vuonna tiimipäivät alkoivat ratsastauksella tai salitreeneillä ja tuo ratsastus tuntui oleva monelle aika mieluinen juttu, kun pääsi kokeilemaan täysin uutta lajia tai ehkä vuosiksi jääneitä taitojaan uudestaan, kuten esimerkiksi Anna (<- klikkaamalla pääset Anna blogiin) pääsi testaamaan hyvällä menestyksellä.
 
Heppailun/salitreenien jälkeen siirryttiin meidän salille treenailemaan vielä "leikkimielinen" WOD. En tiedä, minkälainen käsitys ihmisillä on leikkimielisyydestä, mutta mun mielestä aika pitkälle kaikki WODit on leikkimielisiä, koska tämäntyyppinen tekeminenhän vain on niin hauskaa.

No mutta, kyllähän tässäkin leikissä tuli kunnon hiki, mutta lisätsemppiä treeniin tuo, kun sen treenaa kavereiden kanssa joukkueena, kuin yksin.


Treenien päätteeksi päästiin ruokaa notkuvaan pöytään. Tarjolla oli jos ja vaikka mitä herkkuja terveellisimmistä vaihtoehdoista vähän vähemmän terveellisiin. Näistä terveellisimmistä vahtoehdoista yksi ehdottomasti kokeilemisen arvoinen leipomus on banaani-pähkinävuokaleipä, jonka ohjeen löydät TÄÄLTÄ. Aivan älyttömän hyvää. Olisin voinut syödä yksin koko leivän ;)

Lisäksi herkkupuolelta maistoin todella hyvää suklaaraakakakkua, jonka tarkemman ohjeen unohdin kysyä, mutta toivottavasti sen vielä jostain käsiini saan. Myös ihan perinteiset mokkapalat ja raparperipiirakka tekivät hyvin kauppansa.


perjantai 12. kesäkuuta 2015

Back to eighties

Mä olen jotenkin tipahtanut tämän päivän musiikkijutuista aika ulkopuolelle ja pidän kynsin ja hampain kiinni kasari- ja ysärimusiikista kiinni. Vaikka monissa asioissa aika menee eteenpäin, niin kyllä minä vain löydän ne parhaat ja letkeimmät kappaleet sieltä menneisyydestä, kun olin nuori.
 
Monet kappaleet saavat hymyn huulille, kun muistaa hetkiä ja tilanteita, kun on ollut nuori ja täynnä elämänvoimaa. Ja vaikka monet kappaleet kuulostavat tänä päivänä hieman naiveilta ja jopa korneilta, on ne silti kappaleita, joita kuulee edelleen soitettavan radiossa; Queenin We will rock you, Van Halenin Jump, Survivorin Eye of the tiger, Guns'n'Rosesin kappaleet, Bryan Adams, Europe, Scorpions, noin niin kuin muutaman mainitakseni. Lisäksi välillä saattaa bongata jonkun yhden hitin ihmeen, joista ei saa mieleen esittäjää, mutta kappaleen on kuullut sen sata kertaa.
 
Sitten on muutamia yhtyeitä, jotka eivät välttämättä saavuttaneet jäätävää suosiota vuosiksi, eivätkä jääneet historian kirjoihin, mutta jotka jostain syystä ovat jääneet omaan syvään muistiin ja silloin tällöin putkahtelevat mieleen.
 
Yksi tällainen oli 1980-luvun lopulla ollut yhtye, jonka nimeä en saanut mieleeni, muistin vain kappaleen kertosäkeistön yhden sanan, joka oli myös kappaleen nimi: Time. No, sillä hakusanallahan olikin sitten hyvä lähteä etsimään kyseistä kappaletta ja yhtyettä. Rehellisesti tämä kappale on soinut mielessäni jo vuosia ja olen monet hakusanat googlettanut, kuitenkaan löytämättä kappaletta. Spotifystakin olen yrittänyt sitä etsiä moneen otteeseen tuloksetta, kunnes tänään törmäsin jonkin mutkan kautta yhtyeeseen Winger (kuka muistaa??), jota olen teini-ikäisenä kuunnellut. Tänä päivänähän kaikki tämän bändin kappaleet kuulostavat aika lailla samasta muotista vetästyiltä, mutta silti niissä oli tuttuja kappaleita.
 
Siitä jatkaessani etsintöjä samantapaisista yhtyeistä, sattui silmääni yksi yhtyeen nimi ja kävi kyllä oikein naurattamaan, kun olin löytänyt etsimäni. En kyllä oikeastaan voi syyttää itseäni, jos en ko. bändin nimeä ole muistanut: McAuley Schenker Group (MSG). Ja sieltähän se kappale Timekin löytyi.
 
Aika oli kuultanut hieman muistoja ja ainakaan ensi kuuntelemalta se ei ollutkaan enää niin hyvä, mutta kun sen olin vinguttanut sen viisi kertaa läpi, alkoi kappale kuulostamaan juuri siltä, miltä se kuulosti silloin nuorenakin ja kappaleesta tuli se sama fiilis, mikä silloinkin. Voi nuoruutta.
 
Tässä olkaa hyvä. Ei voi katsoa hymyilemättä.
 
En ihmettele yhtään, että 80-luvulla puhuttiin jo ilmastonmuutoksesta ja mm. hiuskiinteen ponnekaasujen muuttamisesta ympäristöystävällisemmiksi. Älä tule tämä tukkamuoti enää takaisin. Neonvärit olivat jo tarpeeksi. Kiitos.
 
OMG.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Eteenpäin


Viime vuosi on ollut aikamoista myllerrystä, positiivista sellaista kylläkin, kun yksi asia alkoi johtaa toiseen ja pikkuhiljaa totesin, että aika ei vain riitä kaikkeen ja jostain on pikkuhiljaa luovuttava.
 
Olen vetänyt ryhmäliikuntatunteja aktiivisesti vuodesta 2006 ja nyt 9 vuoden jumpanohjaamisten jälkeen, alkoi olla aika pikkuhiljaa luopua. Ensin jäi murheenkryynini cxworx, sitten pumppi ja kahvakuula. Olen aikanani aloittanut jumppaohjaajaurani Les Millsin Body Combatista ja se olikin koko kevään ainoa jumppa, jota vedin, lukuun ottamatta muutamaa kahvakuulatunnin tuurausta.
 
Ja niin paljon, kun olenkin tämän jumpan pitämisestä tykännyt, oli aika todeta tässäkin, että aika ei vain riitä. Joskus aikanani jumppapirkkona aloitellessani mietin, että kun täytän 40 lopetan jumppienvedot, koska sen ikäisethän alkavat olla jo aika... noh... vanhoja. Noh, kuules menneisyyden Terhi, ei me nyt vaan olla. Vaikka tottahan se on, että tämän ikäisenä täytyy kiinnittää enemmän huomiota levon ja ravinnon laatuun ja oikeaan määrään aiempaa enemmin, jos haluaa vielä kehittyäkin, mutta liian vanha... Höpö höpö.

Pitkin kevättä pyörittelin tätä combatin lopettamista, koska eihän se ole kuin yksi tunti. Se on kuitenkin yksi tunti, johon kuuluu ohjelmien opettelut ja koulutukset, jotka vain vievät aikaa. Aikaa, jota ei vain tällä hetkellä tässä yrittäjyyden tilanteessa ole.
 
Toisaaltaan harmittaa, koska ohjaaminen ja tunnin vetäminen on aivan parasta ja nautin siitä aivan satasella. On ollut mukava huomata, miten tunneilla käy monia samoja kasvoja vuodesta toiseen. Joskus olen miettinyt, että kuinka ne jaksaa kuunnella (ohjeistusten lisäksi) mun juttuja ja välillä ne on jonkun mielestä ihan hauskojakin (mun mielestä ne on aina).
 
Mutta kuten sanottu, aika aikaansa ja uusia polkuja kokeilemaan. Vaikka koskaanhan ei pitänyt sanoa myöskään ei koskaan.
 
 


Kiitollinen

Ei pitäisi koskaan sanoa ei koskaan. Varsinkaan lajille, jota aikoinaan on harrastanut niin, että se on vienyt ainakin puolet elämästä. Kilpailun lopettamisen jälkeen jäin vähän tyhjiöön, että mitäs nyt. Huvikseen ei vain ollut mielekästä nyrkkeillä ja kaipasin jotain tilalle, jossa oli haastetta. Ajattelin, että nyrkkeilyni on nyrkkeilty ja en enää koskaan nyrkkeilisi tosissani.

Tätä tyhjiötä olen täyttänyt erilaisilla lajeilla ja harrastuksilla, kunnes liikunnasta ja hyvinvoinnista tuli ensin sivutyöni ja lopulta ammattini. Voisin vaikka lyödä vetoa, että ilman tätä rakasta harrastustani en tekisi sitä, mitä teen nyt työkseni.

Mikään koulutus tai kurssi ei ole antanut minulle niin käytännönläheistä oppimista, kuin mitä olen saanut aikoinaan tämä lajin kautta; liikunnan iloa, totaalista pettymystä, pettymysten ylipääsyä, sitä mentaalivalmennusta, jota oman pään sisällä joutui käymään, treenin, levon ja ruokailujen yhteensovittamista, itsekuria ja päämäärätietoisuutta. Noin niin kuin muutaman mainitakseni. Ja näihin samoihin asioihin törmään päivittäin myös omien PT-asiakkaideni kanssa.

Nyrkkeily itsessään näytteli monta vuotta sivuroolia, vaikka lajin parissa pysyinkin seuratoiminnan kautta viime vuosiin asti. Työ vei kuitenkin niin paljon aikaa seuratoiminnalta ja lopulta totesin, että jostain oli pakko luopua.

Mutta eikös se niin mene, että kun jostain luopuu, niin jotain saa tilalle? Viime uuden vuoden vaihteessa hankittiin meidän salille nyrkkeilyvarusteet ja startattiin kuntonyrkkeily. Ja en voi olla kuin nöyrästi kiitollinen tälle mahdollisuudelle, jossa saan tehdä päivittäin asioita, jotka ovat oikeasti kaukana siitä perinteisesti ajatellusta työn tekemisestä. Tottakai harrastamisen ja työn tekemisen erottaa toisistaan mm. se, että työn teon täytyy olla taloudellisesti kannattavaa, mutta kyllä tätä kutsuisin itse kuitenkin rakkaudesta lajiin. Kun antaa ja panostaa asiaan, jonka takana seisoo vähintään 100 %, on helppo myös jakaa omaa osaamistaan aidosti eteenpäin. Ei vain siksi, että se on työtä.
Nyt jos katson aikaa taaksepäin siihen pisteeseen, kun pelonsekaisin tuntein jäin pois turvallisesta palkkatyöstä yrittäjäksi, en voi kuin taputella itseäni olalle. Vaikka koskaan ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan ja olen päivittäin kiitollinen siitä, mitä olen saanut, on ollut hauska seurata, miten uusia juttuja tulee välillä yllättävistäkin paikoista. Ja kuinka niille antaessaan mahdollisuuden ne saattavat yllättää positiivisesti, jonka jälkeen yksi asia johtaa toiseen jne. Itse olen tässä työssä saanut tehdä monia mielenkiintoisia projekteja ja olla mukana jo niin monessa erilaisessa jutussa, että varmasti riittää juttuja sinne tulevaisuuden kiikkustuoliinkin jälkikasvulle.

Tänään sain kokea, kuinka tietyt ympyrät sulkeutuvat, kun kaivelin naftaliinista hammassuojat, laitoin nyrkkeilykypärän päähän, ajastin kelloon 2 minuutin eriä ja sparrailin monen vuoden tauon jälkeen. Se tunne, kun tietää, että vaikka ei ole niin hyvässä kunnossa tai niin nopea, kuin joskus oli ja siltikään ei tunne turhautumista, vaan hymy pysyy naamalla koko päivän ja mietin, milloin on seuraava sparrikerta. Ja vaikka tänään ehdin hetken harmitellakin, että miksi olen ollut tästä rakkaasta lajista sivussa niin pitkään, olen kuitenkin tyytyväinen myös niihin polkuihin, joita olen kulkenut, koska ilman niitä en olisi tässä missä olen nyt.
 

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Koska maltti on toinen nimeni

Pikkuhiljaa lenssusta toipuessani olen alkanut tehdä pientä liikunnan tapaista, kuten tänään aamusella pyöräilin töihin. Menomatka olikin mukava, kun aurinko paistoi ja musiikit korvilla lauleskelin Jopoa kelatessani kohti Kouvolaa. Syke pysyy pyöräillessä sopivan matalalla, kun ei ole liian hoppu minnekään, mutta silti siinä saa mukavan lämmön. Ja sitä oikeanlaista lämpöä kroppaan olinkin jo lenssuillessani kaivannut. Sitä tunnetta, kun ensin pieni hiki alkaa nousta pintaan ja loppujen lopuksi onkin oikein kunnon lämpö päällä.

Takaisin tullessani ei sitten ehkä ollutkaan niin ihana fiilis, kun ensin jouduin raekuuron piiskaamaksi. Se muuten sattui, kun nuo taivaalta tulevat kivet iskeytyvät naamaan. Rakeet eivät onneksi kastele, mutta en kyllä välttynyt uitettu koira-efektiltäkään, koska ehkä n. 500 m ennen kotia alkoi sataa. Kaatamalla. Vanhempi tyttäreni kuitenkin kysäisi tullessani kotiin aivan läpimärkänä ja vettä valuvana, että "satoiko siellä?". "Ei, kun äitille tuli vaan vähän kuuma..."

No mutta, koska tämä pyöräily ei tuntunut ollenkaan pahalta, käväisin vielä illalla töiden jälkeen hyppyrimäen portailla. Päätin jo portaille mennessäni, että yhtään juoksuaskelta ylöspäin en ota, vaan kävelen ja kokeilen, mitä kroppa sanoo pieniin sykkeennousuihin ja hengästymiseen. Päätin, että nousen kaksi kertaa ylös. Ei enempää. (Todellista alisuoriutumista, huusi ego)

Ja koska malttihan on siis toinen nimeni, jouduin käymään aivan muutamat keskustelut tallatessani portaita ylöspäin itseni kanssa, että en lähtenyt oikomaan kuntoutujan ohjelmaani ja ottamaan juoksuaskelia. Koska eihän nuo treenit aina samana päivänä tai tehdessä niin pahalta tunnu, mutta seuraava päivä voikin olla sitten jo takapakkia. Tässä mun "kuntoutujan treeniohjelmassa" on suunniteltu tämä kuntoutuminen niin, että joka päivä pystyisi jotain tekemään astetta rankemmin, eikä takapakkia tulisi. Sen verran jouduin kuitenkin antamaan itselleni periksi, että kahden nousun sijaan nousin 3 kertaa. Ja voi että tuntui hyvältä. Harvoin näin voi sanoa heti porrastreenin jälkeen, mutta askel oli kevyt ja mieli iloinen, kun kävin toteamassa, että kroppa kestää jo hengästymistäkin.

Aikamoista hissuttelua, sanon minä, mutta parempi näin, kuin joku jännä jälkitauti.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Hakusessa monivuotinen omenapuu ;)


Tänään kävin pyörähtämässä paikallisessa puutarhamyymälässä ostamassa meille omenapuun. Kaksi edellistä pihallani kasvanutta omenapuuta osoittautuivat yksivuotisiksi lajikkeiksi tai saattoivat ne päätyä jäniksenkin syötäviksi, jos joku ei muistanutkaan laittaa verkkoja talveksi. Kumpanakaan talvena.
 
Ensi syksynä joko ulkoistan tämän homman miehelleni tai muistan sen armottoman jorman otsikossa, kun keväällä katselin TAAS syötyjä runkoja.
No mutta, nyt on uusi yksilö taas hankittu pihaan. Tämä ei kuitenkaan ollut mikään heräteostos, koska jouduin oikein soittamaan ystävälleni lajikevalintaa tehdessäni. Katselin jo aiemmin ruokakauppareissulla Prisman puutarhamyymälässä erilaisia lajikkeita ja oikeasti... Nyt on juossut aika ohitseni tässä kohtaa. En pysy enää perässä. Sellaisen reilun viiden nevöhööd lajikkeen jälkeen en enää osannutkaan valita lajiketta. Omenapuun lajikkeeseen kannattaa kuitenkin mielestäni sen verran panostaa, että miettii omalla kohdallaan omenien pääasiallista käyttötarkoitusta, eli tuleeko omenat pääsääntöisesti syötyä tuoreena vai onko niitä tarkoitus jatkojalostaa tai säilöä. Eli ostaako kesä-, syys- vai talvilajikkeen.
 
Lisäksi ostaessa kannattaa miettiä millaiseen tilaan puu istutetaan. Omenapuuhan tarvitsee kaverikseen toisen pölyttämään, jotta puusta olisi iloa enemmänkin, kuin kaunis kukinta alkukesästä. Perheomenapuu on aika varma valinta, jos ei halua kuin yhden omenapuun, eikä naapurin pihassakaan satu omenapuita kasvamaan. Lisäksi kannattaa miettiä, kuinka ison puustaan haluaa, eli valitseeko rungon hillittykasvuisena vai aivan normaalikokoisena.
 
Yllättävän monta juttua liittyy tällaisenkin puun hankkimiseen. Ja entäs se maku sitten? Kaikkia lajikkeita tuskin pystyy maistamaan ennen hankkimista ja siksi menin itsekin hieman hämilleni, kun vastaan tulikin niin monta uutta lajiketta. Mitä jos näistä joku onkin ihan superhyvä ja sitten menen ostamaan vahingossa jonkun pahan. Ihan kuin omenia olisi pahanmakuisia (paitsi jos erehtyy syömään niitä raakoina). Tässä kohtaa tosiaan meni sormi suuhun ja kilautin ystävälle, joka neuvoi ostamaan perusvarman lajikkeen. No näinhän mä itsekin alun perin ajattelin, mutta suuresta valikoimasta sokaistuneena iski epävarmuus.
 
Mutta nyt pihassani nököttää 'Pirja'. Tämä oli ystäväni suositus ja itseasiassa tämä lajike oli myös jo omakin ensimmäinen valinta, ennen jänisepisodi ykköstä. Viimeisin jänisten viemä oli 'Pekka', joka on mielestäni myös oikein hyvän makuinen omena. Tosin nuo kesälajikkeet soveltuvat ehkä enemmän meidän perheen tarpeisiin, koska omenia meillä käytetään pääasiassa tuoreena.
 
Ja LUPAAN, että tämä puu ei joudu jänisten tuhoamaksi. Virittelen siihen vaikka sähköaidan ympärille, jos se sen vaatii.