Treeniä, treeniä, treeniä, lepoa ja sama uudestaan

Täällä blogissa on tullut viime aikoina kirjoiteltua aika paljon muusta, kuin treenaamisesta, mutta se ei toki tarkoita sitä, ettenkö olisi treenannut. Itseasiassa olen ja hyvinkin mukavalla temmolla. Alan päästä treenirytmiin, kun vain pää hyväksyy sen, että jos haluan pysyä haluamassani treenirytmissä, en voi vetää jokaista treeniä täysillä otsasuoni pullollaan, vaan treenit täytyy mitoittaa sopiviksi. Ja tuo sopiva onkin se suurin haasteeni.

Olen vuosikausia tottunut treenaamaan "vähän yli" ja treeni oli hyvä vain jos se tuntui kuolemalta. Nuorempana kroppa kuitenkin palautui paremmin ja tällaisia treenejä pystyi tekemään monta kertaa viikossa. Nyt kuitenkin tuon ylikunnosta toipumisen jälkeen kroppa on hieman herkempi ja nöyrästi olen joutunut vähentämään treenipainoja ja intensiteettiä.

 Vähän puoltaa vasemmalle ;)

Ja siinä jos missä onkin ollut se haaste. Osata mitoittaa omat treenit juuri minulle sopiviksi. Skaalata, kuunnella kroppaa, osata kuitenkin vetää välillä sopivasti yli. Kuitenkin niin, että palaudun normaalisti, en vedä yli niin, että tulisin kipeäksi (flunssa tmv.). Ja suurimman haasteen tässä tuo pääkoppa. Kroppahan jaksaisi treenata juuri siinä treenitilanteessa vaikka kuinka kovaa, mutta se, että osaa treenin aikana jo säädellä vauhtia ja vastusta oikeaksi, on haaste.

Tätä olen harjoitellut ns. uudestaan ja pitkään treenasin treenejä niin, että esimerkiksi aikaa vastaan treenattavissa harjoitteissa en laittanut edes kelloa päälle, jotta en vetäisi vahingossakaan yli, vaan suoritin treenin kaikessa "rauhassa" mahdollisimman nopeasti, mutta ilman hätäilyä. Ja näinhän se kuuluisi tehdä, vaikka kello päällä olisikin. Itse olen kuitenkin niin kilpailuhenkinen, että jos päätän mielessäni itselleni jonkun tavoiteajan tai jos kelloa katsoessani tuntuu, että nyt tähän menee liian kauan, niin vedän itsestäni irti turbokortin, pääsen tavoitteeseeni, mutta kärsin siitä seuraavat päivät, kun olen edellisestä treenistä niin kipeä ja väsynyt, että seuraavien päivien treenaaminen menee todella puolilla tehoilla.

Ja kieltämättä se vain on vaikea myöntää, että nelikymppisenä treenaaminen ei ole enää sama juttu, kuin parikymppisenä. Pää ei vain meinaa tulla perässä. Tästä syystä olen treenaillut pääsääntöisesti yksinäni ja opetellut hyväksymään tämän päivän realiteetit omassa päässäni. Heikkouksien myöntäminen on kuitenkin vahvuutta. Vaikeaa, sanon minä.

Ja levon merkitys senkuin kasvaa, kun ikää tulee lisää. Monesti tuntuu, että lepopäivänäkin pystyisi treenaamaan, mutta nyt, kun olen pitänyt tiukasti kiinni lepopäivistä, huomaan, että treenitkin kulkevat paremmin ja ylilyöntejä ei tule niin paljon.

Lepopäivät kohdallani ovat kehonhuoltoa, venyttelyä, joogaa tai pelkkiä erilaisia jooga-asentoja, jotka voivat hieman kuormittaa kroppaa, mutta pääsääntöisesti kuitenkin venyttävät.
On tämä nelikymppisen kroppa onneksi ihan tasaisesti toimiva peli, jonka saa pidettyä kyllä kunnossa, kun antaa sen toimia nimenomaan sitä tasaista vauhtia ja muistaa treenien lisäksi hoitaa sitä säännöllisellä levolla ja mahdollisimman järkevällä ravinnolla. Oletko sinä huomannut saman?


Kommentit

Lähetä kommentti