16.11.2015

Olen vain hiljaa

Viikonloppu on pitänyt sisällään suuria tunteita laajassa skaalassa ja eilisiltana olo oli vähintään tyhjä. En muista, milloin olisin viimeeksi puhunut niin syviä asioita kuolemasta, kuin mitä viikonloppuna tuli useampaankin otteeseen keskusteltua. 

Näiden keskustelujen lisäksi herään jostain syystä lauantaiaamuna kello neljä, en saa unta ja satun vilkaisemaan puhelinta. Uutiset Pariisin tapahtumista hieroutuvat vasten kasvojani ja sen jälkeen nukkuminen on vielä vaikeampaa. Itselleni nämä asiat ovat liian suuria, jotta pystyisin niitä käsittämään. En tiedä, mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä. Olla pahoillaan. Ottaa osaa.

Olen huono ottamaan osaa. Kuullessani suru-uutisen, mieleni tekisi poistua paikalta, olla hiljaa. Ilo on helppo ottaa vastaan ja elää mukana, mutta suru on jotain niin raskasta. Ja kun jokaisella on niin erilainen tapa suhtautua suruun. Itse lamaannun. Olen vain hiljaa. En tarkoita, etten välittäisi, mutta en tiedä, kuinka olla läsnä kenenkin surussa. Itse vastaavassa tilanteessa vetäydyn omaan hiljaisuuteeni, käyn surun läpi yksin, haluan selvitä siitä itse ja keskustelen aiheesta myöhemmin. Joku muu kuitenkin toimii toisin.

Viikonloppuna olen keskustellut kahden ystäväni kanssa läheisten kuolemasta. Näihin kertomuksiin on helppo ottaa osaa ja kokea, kuinka pahalta se tuntuu. Mutta kun maailmalla, jossain kaukana, tapahtuu jotain noin suurta surua, minun on vaikea suhteuttaa sitä tunnetta. En ole kylmä ihminen, mutta en myöskään pysty tuntemaan maailmantuskaa. Ajatus siitä, että joku haluaa vahingoittaa toisia noin julmalla tavalla, menee oman ymmärrykseni yli niin lujaa, että en osaa olla kuin hiljaa.


Mietin, miksi maailmassa on ihmisiä, jotka haluavat tehdä pahaa toiselle? Ymmärrän, että kuolema tulee vastaan meille kaikille ja aina voi sattua ja tapahtua kaikenlaisia onnettomuuksia, mutta se, että joku haluaa vahingoittaa toista pelon kautta, on käsittämätöntä.

Olisiko tämä maailma jotenkin liian helppo paikka elää, jos täällä ei tarvitsisi pelätä toista ihmistä? Loppupeleissä et voi koskaan tietää, kuka on hyvä ja kuka paha. Siitä olen kuitenkin varma, että kukaan meistä ei synny pahaksi. Elämä muokkaa meistä syystä tai toisesta sellaisiksi. Ymmärrän, että elämään kuuluu hyvät ja huonot hetket, mutta pelkoa en ole vielä ymmärtänyt. Miksi sitä täytyy tuntea?

Itse pelkään monia asioita ja olen arka mm. liikkumaan yksin pimeässä. Säikähdän helposti. Olen varovainen. Silti minäkin voin kohdata tilanteen, jossa koen pelkoa. Pelkoa toista ihmistä kohtaan. Vaikka kulkiessani lauantaiaamuna Kouvolan kävelykadun läpi ja katsellessani sitä tyhjyyttä, mietin, että eivät kai ne tänne ehkä seuraavaksi iske, eihän täällä ole edes ketään, en voinut välttyä siltä ajatukselta, että miksi ei. Pelon ilmapiirin luominen ei tarvitse isoja kaupunkeja tai ihmismassoja. Yksi ihminen voi halutessaan saada niin paljon pahaa aikaiseksi.

Minusta se on väärin, joutua pelkäämään. Tässä maailmassa on jo tarpeeksi paljon asioita, joiden vuoksi kokee surua ja pahaa mieltä. Mutta pelko, jonka toinen ihminen aiheuttaa toiselle, menee ymmärrykseni yli. Jos tämän tapahtuman jälkeen en pysty muuta tekemään, voin ainakin yrittää tehdä enemmän hyvää. Rakastaa.
Pysähdyitkö sinä miettimään näitä asioita?

Kuvat: Viivi Mänttäri

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti