Kokonaisvaltaista hyväksymistä

Viime viikolla kaiken kiireen keskellä mietin, kuinka pitkän matkan sitä onkaan tullut ja mistä se kaikki aikoinaan saikaan alkunsa, että alkoi viimein hyväksymään itsensä juuri sellaisena kuin on. En tiedä, onko tuo 40 vuotta joku maaginen rajapylväs, mutta ainakin itselleni sen täyttäminen on merkinnyt paljon enemmän kuin numeroita. Vai alkoiko se kaikki kuitenkin aikaisemmin?

Ensimmäisenä muistan sen sisäisen rauhan, kun ei olekaan enää kiire suorittaa, tehdä asioita täydellisesti, yrittää olla paras tai ainakin parempi, ei tehnyt enää mieli piiskata itseään parempiin suorituksiin. Se, mitä olin, olikin ihan riittävä.

Sanotaan, että kehitys loppuu tyytyväisyyteen, mutta itse olen vähän eri mieltä. Ei se tyytyväisyyteen lopu, se vain muuttuu. Osaan olla itseäni kohtaan armeliaampi ajatellessani, että vaikka en tästä kehittyisi enää mihinkään, olen saavuttanut jo niin paljon ja tämä on ihan hyvä. Ei se kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö voisi treenata tai pitää itsestäni huolta, jotta kehittyisin. Kehittymiselläni ei ole enää vain mikään kiire tai jos sitä ei tapahdu, ei se kaada maailmaa. En jaksa enää kilpailla muiden kanssa, saati itseni. 


Tämä on siinä mielessä jännä naksaus päässä, koska enää en mieti päivittäin, että minun pitäisi olla jotain: treenata enemmän, olla kireämmässä kunnossa, tehdä vähän kaikkea enemmän, oppia nopeammin. Tietyllä tapaa olen vielä matkalla ja pään kanssa tuleekin käytyä sitten vähän toisenlaisia keskusteluja, mutta tämä maailma on vapauttava.

Päinvastoin kuin se maailma, jossa vaadin itseltäni täydellisyyttä. Vaikka silloin se tuntui oikealta, oli se näin jälkikäteen aika ahdistava. Jollain lailla sitä mittasi omaa paremmuuttaan suorittamisella ja sillä täydellisyydentavoittelulla. Turhaan. Elämä ei ole ainakaan huonompaa, kun osaa heittäytyä, uskaltaa olla aito minä, eikä minun tarvitse verhoutua sen ajatuksen taakse, että kun teen tämän ja tämän asian näin hyvin, ei kukaan pääse sanomaan, ettenkö olisi tehnyt parhaani. Onneksi on takana se maailma, jossa ei saanut olla heikko.

Oikeasti, ihan rehellisesti olen varmasti miettinyt päivittäin sen jälkeen, kun nuorena oma minäkuva alkoi kehittymään, että millainen minun pitäisi olla. Jatkuvasti vein itseäni kohti sitä minää, joka halusin olla ja jos sen saavutin, halusin lisää. Ja turhan monet näistä tavoitteista olivat omaan fysiikkaan liittyviä. Suoritin vuosi toisensa jälkeen, enkä ollut koskaan tyytyväinen. Nyt, kun katson kuvia, joissa on vuosien takainen minäni, mietin, että mitäköhän vikaa tuossakin on ollut. Eikä ollutkaan, vika oli vain pään sisässä. Ei minulle varsinaisesti kukaan asettanut mitään tavoitteita, millainen minun kuuluisi olla, olin luonut ne ihan itse. Enkä ollut kuitenkaan koskaan tyytyväinen.

Ensin tässä matkalla karisi ulkonäölliset paineet, lähinnä se, miltä oman naaman pitäisi näyttää tai miten minun pitäisi pukeutua. Tänä päivänä minua ei häiritse, vaikka unohtaisin meikata, lähtisin verkkareissa kauppaan, saati se, mitä muut siitä ajattelevat.

Seuraavana opin hyväksymään oman habitukseni juuri sellaisena kuin se on, enkä tavoitellut enää kireämpää kroppaa, läpi vuoden näkyvää sikspäkkiä, lopetin ajattelemasta, että vaikka teen tällaista työtä, ei se tarkoita sitä, että minun pitäisi olla siksi superkireässä kunnossa, jotta olisin uskottava. Pääasia on, että itse tiedän eläväni, kuten opetan. Ja tänä päivänä ruokailuni ja varsinkin oma päänsisäinen suhtautumiseni ravintoa kohtaan on terveempi kuin vuosikausiin/kymmeniin.

Siitä seuraava askel oli asioiden hyväksymistä sellaisina kuin ne ovat. En tarkoita, että kaikki asiat pitäisi vaan hyväksyä ja jäädä jotenkin nöyristelemään niiden alle, mutta se, että hyväksyy maailman sellaisena, kuin se on, hyvine ja huonoine asioineen, osaa erottaa sen, mikä on vain toisen ihmisen mielipide asiasta, ilman että loukkaantuu itse ja seisoo kuitenkin vakaasti omien ajatustensa takana. Ei kuitenkaan niin, että ei olisi valmis muuttamaan mielipidettään, mutta uskaltaa silti olla omaa mieltään, ilman, että olisi huonompi, väärässä tmv. Uskaltaa olla oma itsensä ja tehdä omaa juttuaan, jonka tietää oikeaksi. Vaikka se ei ehkä olisikaan juuri se, mitä muut sinulta odottavat. Osata nähdä, että erilaisuus voikin olla vahvuus.

Nyt kun yritän vähemmän, olen onnellisempi, kuin koskaan. On vaikea selittää, mitä on tapahtunut. Jotain kuitenkin. On vapauttavaa huomata, että elämän onnellisuus ei tule ulkoisista asioista tai siitä, että saavuttaa jonkun toisen asettamia tavoitteita tai edes niitä omia, jotka eivät lopu koskaan. Onnellisuus ja tyytyväisyys tulee oikeasti sisältä. Todella syvältä sieltä.

Kommentit

  1. Mäki tahon nelikymppisen mentaliteetin :P hyvä pätkä Terhi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anni. Piti kuitenkin sitten elää näinkin pitkälle, että nuo ajatukset ymmärsi. Olisivta kieltämättä helpottaneet elämää jo vaikka kolmekymppisenä. Mutta ei se mitään, kaikki tulee ajallaan, enkä olisi varmaan ollut valmiskaan vastaanottamaan kaikkea vielä silloin ;)

      Poista
  2. Huikeen hyvä teksti taas :) Et tällaista kirjoittais, jos et oikeasti olisi pohtinut ja käsitellyt itsessäsi ko. asioita <3 Perästä tullaan ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvällä matkalla olet jo :) Kieltämättä on tullut rämmittyä näissä ajatuksissa jonkin verran :D

      Poista

Lähetä kommentti