Tarina pitkittyneestä ylikunnosta

Viime aikoina on eri yhteyksissä tullut puhetta tai olen lukenut erilaisia kertomuksia ylikunnosta. Tämä aihe on tuttu myös minulle. 

Ylikunto voi olla akuuttia, jolloin oireet kestävät viikosta neljään viikkoa (kertoi wikipedia). Ylikunto voi oirehtia monella tapaa, kuten tunteena, että ei palaudu, kuumeiluna, väsymyksenä, unihäiriöinä, olona, että kaikki ei ole ja toimi ihan ok.

Kroonisesta ylikunnosta puhutaan, kun oireet kestävät kuukausia, jopa vuosia. Itse kerron nyt oman kokemukseni tästä kroonistuneesta versiosta.

Vuonna 2013 kevät meni vielä tehden palkkatöitä puutarhamyymälässä myymäläpäällikönä, jonka lisäksi vedin iltaisin jumppia ja tein personal trainerin töitä ja kuntosaliohjauksia. Olen aina ollut ihminen, joka tykkää tehdä ja tietty suorittaminen on ollut mukana aina. Kevät on puutarha-alalla vuoden kiireisintä aikaa ja työt myös PT-hommissa lisääntyivät, unohtamatta niitä jumpanvetoja. Muistan, kuinka usein iltaisin töihin lähtiessä nuorempi neiti (silloin 4-vee) itki eteisessä, että älä äiti taas mene, ole välillä kotona. Tämä ja moni muu silloin tapahtunut asia sai minut oikeasti miettimään, että tätäkö haluan tehdä, olla aina menossa. Olla aina vähän väsynyt.

Samana kesänä kävimme perheen kanssa Kreetalla ja hengailu perheen kanssa ja se kiireettömyys sai minut lopulta tekemään valintani ja ottamaan ison askeleen kohti itsenäistä polkua yrittäjäksi. En koskaan unohda sitä päivää, kun istuin viimeisen työpäivän jälkeen ystäväni ja lasten kanssa rannalla ja kauhunsekaisin tuntein mietin, että tästä tämä nyt sitten lähtee, ylä- tai alamäki. Ja kuinka oikeassa olinkaan miettiessäni tuota, koska loppupeleissä sain molemmat.


Syksy 2013 toi mukanaan uusia PT-asiakkaita, valmennusryhmiä, lisää jumpanvetoja. Olin iloinen siitä, että taloudellinen puoli ei notkahtanut, vaan töitä riitti. Jumppia vedin n. 10 h viikossa ja siihen vielä omat treenit päälle (mm. sali ja jooga) ja mahdolliset asiakkaiden treenit esim. hyppyrimäen portaissa. Illat venyivät, kun loin pohjia ruokavalioille, liikuntasuunnitelmille ja kuntosaliohjelmille. Laskutukset ja muutkin paperityöt piti hoitaa. Ja tunnollisena ihmisenä tuo tapahtui pikkuhiljaa yöunien nipistämisten kustannuksella.

Pikkuhiljaa aloin huomata itsessäni väsymyksen merkkejä. Sellaisia, että kroppa ei palautunutkaan. Väsytti vielä enemmän. Se tuntui kovin ristiriitaiselta siihen nähden, että olin iloisempi ja onnellisempi kuin pitkään aikaan. En ymmärtänyt, mistä väsymys voi johtua, kun olen liikkunut aiemminkin paljon, stressin ei pitäisi vaivata, enkä kokenut, että olisin tehnyt liikaa. Nythän tein vain ns. yhtä työtä ja päivisinkin hain lapset aiemmin tarhasta. Koin olevani rentoutunut ja lapsillekin oli paljon enemmän aikaa. Vertaisin oloani siihen lievään burn outiin, jonka olen käynyt läpi, mutta en kokenut olevani henkisesti väsynyt.

Oireet hiipivät pikkuhiljaa. Ensimmäisenä tuli jatkuva väsymys. Ensin yhdet päikkärit, sitten kahdet ja lopulta kolmet. Kolmet päiväunet häiritsivät jo hieman päivää, koska ohjauksien välille piti alkaa laittaa pieniä taukoja, jotta ehdin vähän huilata. Ajattelin tämän olevan väliaikaista ja sivuutin sen huumorilla. "Alkaa tuo 40 v lähestyä, nääs." Kiristelin vähän ruokavaliota ja taisi sinne väliin mahtua lihaton lokakuukin, joka oli taas aika iso muutos siihen, mitä normaalisti söin. Lisäsin treeniä ennen latureita virkistämään ja kahviakin taisi mennä aika reippaasti enemmän, kuin normaalisti. Fyysisesti ja henkisesti olin omasta mielestäni todella hyvässä kunnossa, en vain palautunut ja väsytti koko ajan. Pieniä, ohimeneviä juttuja, ajattelin.

Ymmärsin toki keventää, mutta en tarpeeksi. Kirjoittelin jo elokuun 2013 palautumisesta, mutta en osannut aavistaa, millainen alamäki siitä lopujen lopuksi seurasi.

Syksyllä kävin myös Kotkassa CrossFitin OnRamp-kurssin ja olin aivan haltioissani. Minun lajini. Ehdottomasti. Löysin täytettä sille aukolle, jonka nyrkkeilyn lopettaminen oli aikanaan jättänyt. Ongelmana oli vain se, että en meinannut löytää aikaa sen treenaamiselle. Olin kuitenkin niin innoissani, että lisäsin jo ennestään aktiiviseen viikkoni vähän lisää. Kroppa alkoi prakailla, olkapääkin hajosi. Keksin kuitenkin keinot jatkaa samaan tahtiin. Pikkuhiljaa alaselkäkin alkoi oirehtia, kun liikkeitä teki pitkään toispuoleisesti. Jumpanvedoissa sykkeet nousivat korkealle ja tunsin olevani hengästynyt koko ajan.

Talvella 2013-14 omatkin hälytyskellot alkoivat soida, kun kroppa ei tosiaan alkanut palautumaan, vaikka olin saanut vähennettyä jumpanvetoja ja omatkin treenit olivat karsiutuneet minimiin. Huomasin, että jatkuvan väsymyksen mukana alkoi omat syömiset lipsua pahasti ja pahimmassa väsymyksenpuuskassa saatoin illalla kotiin tullessa käydä ostamassa pussillisen karkkia, jonka söin kotimatkalla, tavallaan salaa jopa itseltäni. Lisäsin ns. helppojen ruokien, kuten leivän ja rahkan määrää, koska en jaksanut valmistaa kunnon ruokaa säännöllisesti. Pikkuhiljaa mukaan tulivat nivelkivut. Aluksi silloin tällöin, kunnes aloin luokittelemaan päiviäni A, B ja C-päiviksi. A-päivät olivat lähes oireettomia ja B- ja C-päivät taas kaikkea muuta. Tässä kohtaa jo googlettelin ja pohdin, onko minulla lisämunuaisen vajaatoiminta, ongelmia kilpirauhasen kanssa, reuma, borrelioosi vai mikä? 

Varasin ajan lääkärille ja kävin verikokeissa. Olin jo niin väsynyt ja kipeä, että salaa toivoin, että minulla olisi kilpirauhasen vajaatoiminta tai vaikka reuma, jotta saisin edes jonkun selityksen sille sumuiselle väsymykselle ja nivelkivuille, jotka estivät minua välillä kävelemästä. Verikokeiden mukaan olin kuitenkin elämäni kunnossa ja tulehdusarvotkin olivat normaalit.

Oli vaikea hyväksyä, että minua ei vaivannut mikään vaikka olin elämäni rapakunnossa. Paino nousi reippaaseen tahtiin 10 kg ja yritin höllätä vieläkin enemmän. Kävin kävelemässä paljon koiran kanssa metsässä ja aloin miettiä asioita. Ymmärsin, että stressin purkaantumisella oli oma syynsä tähän oloon. En olisi arvannut, että se kaikki stressi, jota olin kantanut mukanani vuosikausia, purkaantuisi noin voimakkaasti. Tein uutena vuotena 2014 lupauksia, joissa päätin olla armollisempi itselleni ja palautua.

Kevät 2014 meni itseäni kuunnellen ja hölläillen. Tein muutoksia ruokavaliooni ja vähensin viljojen ja maitotuotteiden käyttöä. Muutos oli kuitenkin hyvin hidas. Kropalla oli edelleen ongelmia palautua ja pää ei meinannut kestää tätä hissuttelua. Hidastaminen aiheutti monia ajatuksia pääkopan sisällä ja keväällä tulinkin käyneeksi läpi aika rankan minäpohdiskeluvaiheen. Vaikka se tuntui silloin rankalta, olen näin jälkikäteen siitä iloinen, että kaikki tuo tuli käytyä läpi. Tuhkasta nousi pikkuhiljaa uusi ihminen, joka ei enää suorittanut niin paljon, osasi olla itselleen armollisempi ja oppi sanomaan ei.

Ajattelin olevani kunnossa jo kesällä 2014, mutta kroppa ei ollut samaa mieltä. Kesällä tein vain 4-päiväistä viikkoa, jumpanvedot jätin minimiin ja en muista aikaa, kun olisin treenannut niin vähän, kuin sinä kesänä treenasin. Kävin välillä juoksemassa ja joogasin. Hoidin puutarhaa ja nautin kesästä. Pieni huoli alkavasta syksystä ja taloudellisesta tilanteesta nosti kuitenkin päätään. Jumppia en pystyisi tässä kunnossa vetämään kovin montaa, PT-asiakkaita en haluaisi määräänsä enempää ottaa, ettei hommasta katoa se personal-osuus. 

Asioilla on kuitekin onneksi tapana järjestyä ja syksyllä 2014 avasimme CrossFit-salin. En olisi voinut olla onnellisempi. Tuntui, että elin unelmaani, paitsi että oma kroppani ei toiminut vieläkään kunnolla. Syksyllä 2013 mennyt olkapää vaivasi edelleen, joka vaikeutti treenaamista, kroppa palautui jo hieman paremmin, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi hyvin. Siinä kohtaa, kun muut treenasivat kovaa ja paukuttelivat omia peeärriään, minä yritin pitää pääni kasassa, että en turhautuisi. 

Pientä kehitystä toki tapahtui koko ajan, mutta oma kroppa tuntui hyvin vieraalta, ei omalta ollenkaan. Vasta tuolloin alkutalvesta 2014 ymmärsin kunnolla, että kyse oli kroonisesta ylikunnosta. En voisi taistella sitä vastaan vaan se ottaisi sen minkä ottaisi ja minä seuraisin perässä.

En olisi ikinä uskonut, että ylikunnosta palautumiseen menee oikeasti lähes kaksi vuotta. Se pahin vaihe kesti sen puolisen vuotta, mutta se, että sain oman kroppani takaisin, oli pitkä ja kivinen tie. Varsinkin alalla, jossa urheilu ja hyvinvointi on päivittäin läsnä. Jossain vaiheessa jopa hävetti myöntää, että minä, hyvinvoinnin ammattilainen olin ajanut itseni tällaiseen tilaan. Mietin, että en kirjoittaisi tästä, mutta koska ylikunto on niin salakavalasti hiipivä vaiva ja se ei ole tosiaan vain urheilijoiden vaiva, koen, että jos pystyn auttamaan yhtäkin ihmistä ajattelemaan omaa tilaansa ja yhdistämään sen ylikuntoon, on tämä tarina kaiken sen jakamisen arvoinen.

Kuitenkin tänä päivänä koen tämän kaiken kokemani vahvuutena. Tulin käyneeksi henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin liittyviä asioita niin pohjamutien kautta läpi, että koen olevani entistäkin vahvempi ja parempi tekemään työtä, jota tänä päivänä teen. Lisäksi tämän kaiken läpikäyneenä osaan arvostaa omaa terveyttäni ja kroppaani juuri sellaisena, kuin se on. Tottakai haluan kuitenkin tulevaisuudessa olla paremmassa kunnossa ja kehittyä koko ajan ja pysyä toimintakykyisenä mahdollisimman pitkään. 


Onko sinulla kokemusta ylikunnon aiheuttamista oireista?

Kuvat: Viivi Mänttäri

Kommentit

  1. ....ja voiko tämän parempaa pohjaa olla ajatellen työtäsi? :D Onhan se vallan helpompaa auttaa asiakasta kun on itse ne asiat kokenut..tietää ja tuntee muutakin, kun vaan teoriassa sen asian. Että jos niinkun noita hyviä puolia ajatellaan. :)) Nimim. Pelastunut treenattava ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi ihan kaikkea ei tarvitse kokea kantapään kautta, mutta näin jälkikäteen hyvä, että tämä tuli koettua. Jaksaminen on kuitenkin niin rajallista ja tänä päivänä turhan moni meistä vain suorittaa asioita kuuntelematta omaa kroppaansa. Työnnetään kaikki ikävä syrjään ja paikataan niitä mukavilla asioilla tai sitku-ajattelulla. Mutta jatka Teija samaa polkua, kuin mihin olet nyt menossa :)

      Poista
  2. "Se teksti oli muuten todella hyvä! Luin sen heti kun julkaisit, ja se on vieläkin välilehdellä auki kommentointia varten - kun en vaan oo osannut vielä jättää sinne mitään järkevää viestiä :) Oli nimittäin tosi asiaa koko juttu ja antoi ajattelemisen aihetta varmasti itse kullekin. Miun mielestä kannattaa aina miettiä kahteen kertaan ennen kuin alkaa jakaa blogissaan mitään tosi henkilökohtaisia juttuja, mutta just tuollaisissa tilanteissa kun sillä tekstillään voi olla varmasti monelle muullekin hyödyksi niin silloin ehdottomasti kannattaa avautua :)"

    En tähän iltaan mennessä vielä keksinyt mitään parempaa sanottavaa - tai osannut sanoa paremmin. Kiitos vielä tästä tekstistä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli tarpeeksi sanottu ja olen samaa mieltäsi noista avautumisista. Vaikka tätä kirjoitustyötä tekeekin näin julkisesti, on se kuitenkin oman itsensä takana, mitä julkaisee ja mitä jättää kertomatta. Nyt päätin kertoa :)

      Poista

Lähetä kommentti