Rakkaudesta lajiin

Mennyt viikonloppu oli jotenkin hulvattoman vauhdikas. Syksyn tulemisen huomaa ilmojen viilenemisen lisäksi siitä, että salin ovi alkaa käydä taas tiuhempaan kun kesälomalaiset palaavat treenitauoilta ja homma pyörähtää käyntiin oikein todenteolla. Vuosi sitten jännitettiin, että saadaanko sali valmiiksi määräajassa ja mitenköhän ihmiset löytävät meille treenaamaan.

Pelko oli onneksi turha, kun ensimmäiset OnRamp-kurssit täyttyivät hetkessä ja päivä päivältä ja viikko viikolta salin löysivät uudet treenaajat. Aivan mahtavaa on myös todeta, että ne samat ensimmäisen OnRampin käyneet ihmiset treenaavat meillä edelleen, eikä voi olla huomaamatta sitä muutosta kunnossa niin voiman, kestävyyden, kuin ulkoisenkin habituksen puolesta, joka heissä ja tietenkin myös muissa myöhemminkin alottaneissa on tapahtunut.

CrossFit sopii omaan maailmaani täydellisesti, koska pääpaino on siellä monipuolisessa treenaamisessa, jota täydentävät halutessaan fiksut valinnat ruokailussa ja sopiva levon määrä. Nuoruuden syömishäiriöistä kärsii pää minulla helposti vielä aikuisenakin ja on ollut vapauttavaa huomata, kuinka pääpaino sieltä syömiseltä ja oman habituksen tuijottamiselta onkin siirtynyt tekemiseen. Ja siihen, kuinka tavoitteena onkin olla entistä toimivampi, välttää ylilyöntejä, pysyä kunnossa, päästä parempaan kuntoon niin kestävyyden kuin voimankin puolesta. Ja välillä jopa yllättää itsensä, että hei, tämähän sujuu, vaikka en ole vähään aikaan tehnyt. Tai voimapuolelta hyvä esimerkki viime viikolta, kun menin Ykköselle vahingossa töihin tuntia liian aikaisin ja päätin treenailla pitkästä aikaa kuntosalilaitteilla. Ylä- ja alatalja selälle tuntuivat kevyiltä niillä painoilla, joilla olin tottunut tekemään ja vähän epäuskoisena laitoin lisää painoa pakkaan ja vedin puhtaat sarjat, jonka jälkeen laitoin vieläkin lisää painoa ja sama juttu. Jos joku seurasi vierestä mun ilmeitä, niin varmasti piti vähän hoopona. Itsekin olin hämmentynyt. 

Treenaamisessa yhdistyy hyvin kaikki vaikuttaa kaikkeen-ajattelu ja kun hyväksyy sen, että joka päivä ei ole enkkapäivä, vaan malttaa katsoa rauhassa myös taakseen, ja todeta, että eteenpäin tässä kuitenkin mennään koko ajan, on aika vahvoilla. Silloin kun löytää itsestään sen järkevän tavan treenata ilman egon huutelua ja malttaa treenata oikealla intensiteetillä omaan kuntoonsa nähden, pysyy kroppakin kasassa, palautuu ja treenaamaan pääsee säännöllisesti. Ja kun treenaa usein, täytyy pitää huolta myös kehonhuollosta.

Viime vuodenvaihteessa pääsin toteuttamaan pitkäaikaista unelmaani nyrkkeilysalista. Kirjoittelin tästä joskus aiemminkin täällä, kuinka asioilla vain on tapana järjestyä ja kun jotain toivoo, niin sehän saattaakin ihan toteutua. Töitähän näiden omien unelmien eteen toki täytyy tehdä, eivätkä ne ihan syliin tipahda, mutta itse olen kiitollinen siitä matkasta, jonka olen kulkenut päätyäkseni tähän, jossa olen tänä päivänä. Uskon siihen, että jokaisella ihmisellä, ajalla ja paikalla on elämäämme joku merkitys, joka vie meitä sinne, minne haluamme mennä. Tie on harvoin suora ja kuopaton, eikä sen oikeastaan kuulukaan olla, mutta varmasti kaiken sen vaivan arvoinen.

Nyrkkeilyn pariin on löytänyt tässä vajaan vuoden sisään mukava porukka, ottaen huomioon sen, että kuntonyrkkeilyä tarjoavat monet muutkin tahot paikkakunnalla. Oman salimme vahvuuksiksi sanoisin pitkäaikaisen valmennuskokemuksen (nyt haisee muuten omakehu aika lujaa) sekä hyvät puitteet monipuoliseen treenaamiseen, koska meillä on tottakai samat pelit ja vehkeet käytössä, kuin crossfittaajillakin. Ja tietenkin säkit, päärynäpallo, pistarit, hanskat jne.

Olkapäähippaa

Tänä viikonloppuna meillä oli taas kuntonyrkkeilykurssi ja mukava joukko aloittelevia kuntonyrkkeilijöitä olikin löytänyt tiensä salille. Vaikka en nyt voi sanoa jännittäväni näitä kursseja, olen yleensä kurssien alla niin innoissani alkavasta kurssista, että iltaisin en meinaa saada unta, kun pyörittelen juttuja päässäni. Vaikka olen monet kurssit vetänyt ja tuntien vedostakin alkaa olla jo 15 vuoden kokemus, sitä silti pyörittelee mielessään tuntirakennetta, kurssin aikana tehtäviä harjoituksia, voisiko jonkun asian ilmaista vielä selkeämmin. Loppujen lopuksi huomaa kuitenkin, että kurssit menevät oikein hyvin ja ihmisillä on hauskaa rankankin tekemisen lomassa, parissa päivässä saa jo hienoja muutoksia tekniikoihin ja kurssilta lähtee ihmisiä hyvillä mielin. Tällöin koen onnistuneeni, ja tuntuu, että leijun vähän maanpinnan ylöpuolella. Ja voihan se olla, että en ole aina ainut, ainakaan jos Annan blogista lukee viikonlopun fiiliksiä.

Fiilis oli tänään illalla töissä ovia kiinni vetäessäni niin hyvä, että mennä otin oikein selfienkin. Katse on tosin vähän tuollainen peura ajovaloissa-henkinen, eikä sellainen mieletön fiilis-henkinen, mutta harjoituksen puutettahan tuo taas varmasti on. Se selfieiden ottaminen, siis.




Kommentit

  1. Niin osuva otsikko tällä tekstillä! Rakkautesi näkyy kyllä siun toiminnassa ihan kaikella tasolla :) Etuoikeus saada olla oppimassa uutta siunkaltaiselta ihmiseltä <3

    VastaaPoista

Lähetä kommentti