Mitä sitten?

Itse peräänkuulutan omassa työssäni säännöllisyyttä ja rutiineja, ennakointia ja perusvarmuutta. Niin treenaamisessa, levossa kuin ruokailuissakin. Kun syömiset on aina ennakoitu seuraavalle päivälle jo viimeistään edellisenä iltana, sujuu seuraava päivä ruokailuiden puolesta helposti. Ja kun tätä tekee säännöllisesti, muodostuu siitä pikkuhiljaa rutiini.

Ennakointi muutenkin auttaa arjen hallitsemisessa. Sunnuntaisin käytän tovin jos toisenkin suunnitellessani seuraavaa viikkoa. Tällä toiminnalla saan yleensä pahimman kiireen selätettyä jo etukäteen ja kovin suuria yllätyksiä ei pääse käymään. Kun omat työajat ovat epäsäännölliset ja lapsetkin pääsevät koulusta vähän eri aikoihin, on ennakoinnilla iso merkitys, että koko homma pysyy kasassa. Lisäksi aina kuun alussa täytän kalenteriin ns. rajat töilleni eli mille välille pystyn töitä ottamaan. Koska teen töitä sekä aamuisin että iltaisin, olen kotona yleensä keskellä päivää, Tämän kotiajan pyrin pitämään niin, että olen kotona silloin kun lapset tulevat koulusta, eikä koirankaan tarvitse olla pitkiä aikoja yksin.



Lisäksi merkkaan kalenteriin valmiiksi jo omat treeniajat, niin osaan myös varautua syömisten puolesta, jotta koskaan ei tarvitse treenata nälkäisenä tai liian kylläisenä, eikä tarvitse miettiä, tuleeko puklu. Omalla kohdallani treenaamisen säännöllisyys ei ole ongelma ainakaan siinä mielessä, että ei huvittaisi. Omat sudenkuoppani löytyvätkin yleensä siitä, saanko riittävästi lepoa ja tuleeko syömiset pidettyä säännöllisinä ja monipuolisina.

Loppupeleissä tämä kaikkihan pitäisi olla aika simppeliä ja ei vaatisi kovinkaan suuria juttuja toimiakseen. Kolme asiaa, joilla saisi homman luistamaan ja olon paremmaksi. Silti arki tuo usein kapuloita rattaisiin ja huomaan aikataulujen mättävän, kiireen astuvan kehiin, istuvani koneella tehden töitä tai muita juttuja vielä puoliltaöin, jääkaappi onkin aamuisin tyhjä ja treenitkin jäivät kiiressä tekemättä.

Tai kun sattuu ja tapahtuu itsestä riippumattomista asioista johtuen. Hyvänä esimerkkinä olkoon tämänpäiväinen lapsenetsintäprojekti, kun oli muutenkin jo aika napakka aikataulu koko päivälle. Aamulla muistutin tenavia, että koulusta tullaan suoraan kotiin koulun jälkeen syömään välipalaa ja tekemään läksyt ja vasta sen jälkeen mietitään, mennäänkö kavereille.

Itse lähdin aamun töiden jälkeen käymään koiran kanssa metsässä kävelyllä vähän siinä toivossa, josko sieltä olisi jo sieniä löytynyt. Löytyi niitä jo muutama hassu, mutta paremmat sadot antavat kyllä vielä odotella itseään. Lenkin jälkeen palattuani kotiin ihmetteli vanhempi neiti, että missäköhän se sisko mahtaa olla, kun ei se ole tullut vielä kotiin. Eikä sitä saanut puhelimellakaan kiinni. Loppujen lopuksi lähdettiin autolla ajelemaan mahdolliset kaverit ja muut kohteet kuten leikkipuistot ymv. läpi.

Tilanteen teki hieman hankalaksi vielä se, että kun nuoremman luokalla on niin monta uutta kaveria, joita en itse tunne, saati heidän vanhempiaan, eikä yhteystietojakaan ole tullut kerättyä jokaiselta ja kun et edes tiedä, missä monikaan heistä asuu saati mistä lähtisi edes etsimään. Autolla pitkin teitä ajelu oli kieltämättä aivan sama, kuin olisi etsinyt neulaa heinäsuovasta. Yhdellä nuoremman neidin luokkakaverin äideistä oli onneksi useamman lapsen yhteystiedot. Tosin siinä kohtaa kun kaikki hänen tuntemat lapset oli käyty läpi ja kukaan ei tiennyt meidän neidistä mitään, alkoi vanhempikin neiti jo hätääntyä. Jos onkin käynyt jotain? Jotenkin hellyyttävää oli kuulla hänen suustaan se, että "vaikka me aina riidelläänkin, niin on se kyllä kuitenkin minun sisko ja haluan, että se löytyy."

Vajaan parin tunnin etsimisen jälkeen minun olisi pitänyt lähteä töihin ja siinä kohtaa ei tullut mieleenikään, että olisin pystynyt lähtemään, jos toinen lapsi on kateissa. Ajelimme kotiin, jotta saisin asiakkaani yhteystiedot ja ilmoittaisin tunnin peruuntumisesta. Matkalla kotiin kävelytien laitaa kuitenkin tallusti pieni tyttö, jolla oli oranssi reppu selässä. Nuorimmainen oli löytynyt. Tässä kohtaa en tiennyt, olisinko ollut iloinen vai vihainen. Puhelin oli ollut äänettömällä ja aika oli kadonnut, kun tenavat olivat kotimatkalla keksineet mennä leikkipuistoon, siihen yhteen, jonka ohi ei tajuttu ajaa.

Nämä eivät ole kyllä niitä äitiyden huippuhetkiä ja taas sain kokea sen tunteen, jota en ole unohtanut vieläkään, vaikka aikaa on kulunut jo useampi vuosi, kun tuo vanhempi neiti teki katoamistempun. Toivottavasti nuo molemmat tekevät tämän vain kerran. Hah hah, niin varmaan.

No mutta, ehdin töihin, vaikka hieman pöllähtänyt kaikesta tunnemyrskystä olinkin ja päätin siirtää sen parin tunnin homman, joka minun piti päivällä tehdä, suosiolla huomiselle. Mikä tietenkin tietää hieman vielä kiireisempää huomista.

Mutta loppupeleissä, mitä sitten? Mitä sitten, jos joku homma jää tekemättä juuri silloin, kun on sen suunnitellut tekevänsä? Mitä sitten, jos joku treeni jää välistä tai joku ruokailu ei mene ihan putkeen? Mitä sillä on merkitystä pitkällä aikavälillä, jos peruspalikat ovat muuten kunnossa? Jos asiat ovat muuten jo rutinoituneet ja kulkevat suhteellisen helposti, ei tällaisten silloin tällöin tapahtuvien rutiinia rikkovien juttujen vuoksi kannata koko pakkaa seinään heittää ja antaa koko korttitalon hajota. Tätä kutsutaan mielestäni elämäksi. Siihen kuuluvat yllättävät tilanteet, sairastumiset, juhlat. Eivät ne ole syitä heittää koko hommaa hajalle. Ehkä ne vievät hetkeksi sivuraiteille, mutta pääasia on se, että tietää, missä raiteella se oma juna kulkee ja minne se on menossa. Vauhdin määrää jokainen itse.


Mikä aiheuttaa sinun arjessasi eniten haasteita?

Kommentit