Kisafiilistelyä

Viime aikoina täällä blogissa on kieltämättä ollut enenevissä määrin nyrkkeilyjuttuja, mutta niin on ollut mun pääkopan sisälläkin aikamoiset tunnekuohut, kun palauttelee mieleen omia muistoja kilpa-ajoilta, niin hyvässä kuin pahassakin. On tullut muisteltua, mitä se nyrkkeily oikein otti ja varsinkin, mitä se antoi. Näitä muistellessani löysin vielä ystäväni ja sparrikaverini vuosien takaa ja taas lisää muistoja tulvi mieleen.

Nyrkkeily oli itselläni pitkään tauolla, eli en treenannut säännöllisesti, mutta vedin pitkään kuntonyrkkeilytreenejä ja olin mukana seuran toiminnassa. Jotenkin selitin itselleni omien treenien vähyyden sillä, että ei ole nyt aikaa. En tiedä, oliko se tarkoituksenmukaista irtaantumista lajista vai sitä, että monen muun asian antoi mennä edelle, kun lopetti kilpailemisen. En ehkä osannut löytää keskitietä treenaamiselle, jossa ei ole kilpatavoitteita.


Salaa mielessäni kuitenkin joskus mietin, että kun minulla joskus olisi aikaa, niin valmennustyö olisi kiinnostavaa. Ehkä itseluottamukseni ei vielä jokunen vuosi sitten riittänyt avaamaan suutani tätä mielenkiintoa kohtaan, koska kyllähän tämä laji on perinteisesti aika miesvoittoinen valmennuspuolella. Ja todella pitkän linjan kavereita ovatkin, tänäänkin vielä, näin 15 vuoden jälkeen kehän laidalla pyöri samoja naamoja kuin silloin, kun itse kilpailin.

Jossain alitajunnan syövereissä kuitenkin kävin läpi tätä mahdollisuutta ja viime vuosina saamani työkokemuksen mukana liikunnan ja hyvinvoinnin alalla, alkoi tuntua, että minulla olisi itseasiassa aika paljonkin annettavaa. Ja tähän saumaan salin ovesta käveli Taru ja muistan aina sen jotenkin epätodellisen tilanteen, kun tajusin, että tässä se tilaisuus nyt seisoo nenäni edessä. Tällaisiin päätöksiin ei kuitenkaan pidä lähteä hetken mielijohteesta ja punnitsin mielessäni sitä, kuinka paljon aikaa minulla menisi. Ja olisiko minulla sitä. ja olisiko minusta oikeasti nyrkkeilyvalmentajaksi.

Olin kuitenkin nähnyt Tarun nyrkkeilevän aiemminkin ja tiesin, että tässä naisessa olisi potentiaalia, kun sitä alettaisiin pikkuhiljaa kaivaa esiin. Siitä alkoi meidän yhteistyö, tehtiin treeniohjelmat ja hetken treenattuamme laitettiin vielä ruokavaliokin kuntoon.Ja treenattiin Ja sparrattiin. Itsekin kaivelin vanhat hammassuojat naftaliinista ja pikkuhiljaa alkukankeuden jälkeen alkaa omakin nyrkkeily löytymään.

Ja lyötiin lukkoon ensimmäinen kisapäivä.

Eli tämä päivä. En voi sanoa, etteikö minua olisi jännittänyt. Vaikka olen kilpauran jälkeen muutamat kerrat kehänlaidalla ollutkin, on suurin vastuuni ollut pidellä juomapulloa. Nyt se olinkin minä, joka jakaa neuvot ja ohjeet ja ennen kisaa hoitaa sujuvasti ilmoittautumiset, hanskojen hakemiset, on oikeassa paikassa oikeaan aikaan jne. Tähänkin tulee rutiini ja rentous ajanmittaan ja pikkuhiljaa nuo kaikki taas muistuvat kyllä mieleen.

Taru veti homman kotiin kyllä todella kiitettävästi ja antoi napakan vastuksen punaisen kulman tytölle (naiselle). Vaikka ottelu menikin 3-0 vastapuolelle, en olisi voinut enempää Tarulta tänään odottaa ja toivoa. Enemmän, kuin se, että tänään olisi voitettu, merkitsi se, että tiesin Tarun antaneen parhaansa. Enkä voisi ylpeämpi hänestä enää olla. Matka on vielä alussa ja tämänpäiväinen antoi meille molemmille lisäintoa jatkaa eteenpäin. Itselläni on aika selvät sävelet, miten jatkamme, lyhyen aikavälin tavoitteet on tehty ja pidemmän aikavälin tavoite siintää myös kirkkaana. Niitä kohti.

Kotipihaan kaartaessani hymyilytti, kun tuntui, että tänään noissa kisoissa olisi tullut "kotiin". Se fiilis ja tunnelma, mikä tulee seuratessa otteluita ja se jännitys, joka ennen kisoja on. Vaikka en enää itse kilpailekaan, sain aistia sen saman fiiliksen kuin vuosia sitten.

Oletko sinä kilpaillut joskus jotain tai kilpailetko vielä? Tiedätkö, mitä tarkoitan tuolla fiiliksellä, joka tulee juuri ennen kisahetkeä? Se jännitys ja odottava fiilis?

Kommentit

  1. Kokemusta ei ole kuin Hippokisoista mut sitä ei nyt ehkä lasketa tähän... ;) Mutta edelleen aplodit sekä Tarulle että siulle, teette yhdessä varmasti hyvää työtä ja innolla odotan mitä taipaleenne tuleman pitää! Oispa muuten joskus mielenkiintoista nähdä nyrkkeilyä livenä, joten ilmoitapas viimeistään sitten kun teidän parivaljakko on seuraavan kerran tositoimissa :)

    Aurinkoa alkaneeseen viikkoon, Terhi! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hippokisathan on kovan tason urheilua, tottakai se lasketaan :) Ja kiitos, matka tosiaan jatkuu. Ilmoittelen sinulle tulevista tositoimista.

      Poista
    2. Kuten Terhi jo totesikin, niin hippokisathan on todella kovan tason skabat, sieltä ne tulevaisuuden tähdetkin usein uransa alottavat :D

      Poista
    3. Siis hippokisat ovat yksi kovimmista ja siellä ne suuret lupaukset nimenomaan karsiintuu "akanoista" :)

      Poista
  2. Olen kisannut, tiedän tuon tunteen niin hyvin :) Ja sama fiilis tulee edelleen, kun saavun radan vierelle omia valmennettavia kannustamaan. Parhautta on se! Kävin kesällä yhden kiekkokisan heittämässä, odotin kisaa kovasti ja taisin jännittääkin aika lailla, heh!

    Ihanaa, että olet löytänyt takaisin rakkaan lajisi pariin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se fiilis on ihan mieletön ja olisi tehnyt mieli hymyillä sellaista hölmöä hymyä koko päivä, jos ei olisi ollut pelkoa leimaantumisesta vähän viripääksi ;)

      Poista

Lähetä kommentti