Sparria

Mä en nyt voi olla hehkuttamatta näitä nyrkkeilyjuttuja, kun olen taas päässyt oikein kunnon vauhtiin tämän nyrkkeilyn treenaamisen kanssa. Niin vauhtiin, että tällä viikolla pitikin sitten höllentää oikein kunnolla, kun niskat ovat jumissa ja päätä on särkenyt useamman päivän putkeen. Silloin ei huvita sparrata, koska ei ole kuitenkaan pakko.

On ollut mukava huomata, kuinka rentous tähän lajiin alkaa taas tekemisen kautta löytymään pikkuhiljaa. Vaikka vielä ollaan kaukana siitä, mitä joskus olen ollut, niin kehitystä tapahtuu onneksi koko ajan. Lyönneistä löytyy jo aavistuksen verran enemmän nopeutta, tarkkuutta ja rentoutta. Kroppa alkaa pikkuhiljaa löytää liikeradat ja tulee mukana, väistötkin alkavat tulla kropasta, enkä vain napsi koppeja joko hanskoihin tai päähäni.

Nälkä tässä kasvaa syödessä ja into kehittyä on valtava. Kilpailemaanhan en enää tässä lajissa pääse, koska iänkin puolesta se juna meni jo. Enkä rehellisyyden nimissä enää ehkä jaksaisi panostaa niin paljon, että oikeasti pääsisin siihen tasoon, joka kilpailijoilta vaaditaan. Annetaan tilaa siis näille nuoremmille tulevaisuudenlupauksille, kuten sparriparilleni Tarulle, joka lähtee tänä syksynä ensimmäisiin kisoihinsa.

Muistan edelleen elävästi ensimmäiset nyrkkeilykisani ja sen jännityksen, joka syntyy koko kisatilanteesta. Mitä pitää tehdä, mihin pitää mennä, apua, kohta on minun vuoroni, kehässä älä mieti ja analysoi, vaan tee, apua, olenkohan tarpeeksi hyvä, miten tässä käy... Vaikka lajissa kehittyminen ja kilpaileminen on totista työtä ja raudankovaa treenaamista, on matkalta jäänyt kuitenkin niin huikeita muistoja ja elettyjä tilanteita, joita en pois vaihtaisi.

Mutta nautin taas tämän lajin treenaamisesta tauon jälkeen, kun alun turhautuminen sparritilanteissa meni ohi. On vaikea hyväksyä, että kroppa ei toimikaan enää tauon jälkeen niin nopeasti, terävästi ja tarkasti, kuin silloin joskus. Mutta ei se mitään, kivaa tämä on silti. Ihan vain vaikka omaksi huviksi.

Kommentit