27.8.2015

Parasta just nyt

Tätä piti kirjoitella jo maanantaina, mutta tiedättekö ne päivät, kun eniten v****aa kaikki, jolloin on vain paras olla hiljaa ja odottaa tilanteen tasaantumista. Olo oli kaikkea muuta kuin tasapainoinen. Maailma rullasi aivan samaa rataa kuin ennenkin, mutta itsestä tuntui, että aivot tursuaa pihalle, mitään, mitä teen ei ole riittävää.

Mutta koska tuo fiilis ei ollut ihan sopusoinnussa otsikon kanssa, niin silloin on parempi olla hiljaa kuin jurputtaa ja parissa päivässä olo onneksi helpotti ja tänä aamuna jorma otsalta oli onneksi jo kadonnut.


Ennen tenavien koulunalkua pohdin, miten tuon meidän nuorimman koulu alkaa. Mitä jos se ei tykkääkkään olla koulussa? Mitä jos se ei löydä kavereita? Tai se pahin vaihtoehto, mitä jos sitä kiusataan? Kun tuo meidän nuorempi neiti on vähän sellainen jurnukka ja hitaammin lämpiävä, kuin isosiskonsa, jolle ystävystyminen on aina ollut helppoa. "Minä vain menen kysymään sen nimeä ja sittenhän me ollaan kavereita".

Muutamat ensimmäiset päivät saattelin nuoremman neidin kouluun ja viime viikolla tulikin jo se päivä, kun hän ilmoitti kävelevänsä itse. Tuntui kieltämättä oudolta, kun aamulla tarvitsee pitää huolta vain omasta ehtimisestään. Minun ei tarvitse edes soitella perään, jos lähden ennen lapsia, että nyt voit kuule lähteä kävelemään, kun jossain kohtaa tuo nuorempi neiti on oppinut kellonkin. Tai sitten se vain menestyksekkäästi aina arvaa ajan oikein. Muistan niin elävästi ne aamut, kun kiire oli niskassa koko ajan ja joka ikinen arkiaamu. Nyt pidän vain huolta kysymällä, että hampaat on pesty (joo joo, mä pesen), avain mukana (on), tukka kiinni (ihan kohta), kaikki kirjat mukana (no on ON), puhelin (joo-O!). Siinäpä se.
Myös pelko siitä, että lapsi ei löydä kavereita, oli myös aika turha. Istuessani muutama päivä sitten mustaviinimarjapuskassa ja fiilistellessäni sitä (marjojenkeruun ohella), että minun ei tarvitse olla hakemassa ketään tiettyyn aikaa mistään, vaan nuo kupeiden hedelmät palaavat kotiin ihan itse, katselin, kun nuorimmainen tallusteli kotitietä pitkin kaverin kanssa. Reput heitettiin sisälle (tuliko läksyä? ei), syötiin pikaiset välipalat ja mentiin kaverin kanssa pihalle leikkimään. Huoh. Sillä on kavereita.


Iloinen asia oli myös se, kun vanhemman neidin opettajalta tuli pitkä viesti Wilmaan, jossa oli ennalta jo puututtu kiusaamiseen. Luokassa oli kysytty oppilailta, onko ketään kiusattu tai tietääkö he ketään, ketä olisi kiusattu. Vastaaminen tapahtui omalla nimellä varustettuun lomakkeeseen.

Itse nostan hattua tällaiselle toiminnalle. Keskustelimme kotonakin tästä pitkän tovin ja mietimme yhdessä, miksi joku kiusaa. Onko sillä kiusaajalla paha olla? Pelkääkö se vain, että sitä itseä kiusattaisiin, jos se ei itse kiusaisi? Eikö se tajua, miten hölmöä se on ja miten ikävä olo siitä loppupeleissä itselle tulee?

Keskustelimme myös siitä erosta, mitä tarkoittaa olla eri mieltä ja kiusata. Tai mitä on harmiton naljailu, esimerkiksi tyttöjen ja poikien välillä. Missä menee raja, jotta se on kiusaamista. Onko joukosta ulosjättäminen kiusaamista? Onko jatkuva arvostelu kiusaamista? Missä menee raja, joka loukkaa toista?

Ja sitten me vanhemmat. Mitä se auttaa, jos saamme kuulla, että lapsemme olisi kiusaaja ja asetumme puolustamaan häntä. En itsekään heti ensimmäisenä uskoisi omista lapsistani, että he voisivat olla kiusaajia, mutta asiallinen suhtautuminen tilanteeseen on kuitenkin siinä kohtaa paikallaan. Vaikka ensimmäinen ajatus olisi varmasti "en usko", voi totuus olla jotain ihan muuta. Ei ole loppujen lopuksi iso vaiva selvittää asia kerralla kunnolla, kuin painaa asiaa villaisella tai uskoa vain toisen osapuolen (oman lapsen) kertomaa versiota tapahtuneesta. Näissäkin jutuissa asioilla on aina kaksi puolta.
Sen lisäksi, että olen hyvin onnellinen siitä, että koulutaival on molemmilla tenavilla alkanut hyvin, olen imenyt itseeni tätä elokuun antamaa lämpöä, joka toivottavasti ei ole täysin ohi vieläkään. Pieniä irtiottoja arjesta vaikka pötkötellen pihakeinussa nauttien vähän herkuista ja lasillisesta viiniä. Se on kuitenkin aivan eri asia, kuin istua sohvalla ja nauttia lasi viiniä. Kyllä, sillä vain on iso ero. Istua ulkona lämpimässä illassa lukien kirjaa, taustalla humisee haavan lehdet ja lintukin laulaa vielä jossain. Jossakin leikataan nurmikkoa ja jonkun pihasta kuuluu lasten riemunkiljahduksia.

Tai kun roudaa toimiston terassille maittavan lounaan kanssa. Vaikka pieni musta vihko alkaa olla taas täynnä ranskalaisia viivoja, on se hetken huomattavasti tyhjempi, kun on istunut koneen ääressä sen kuusikin tuntia. Kesän jäljiltä pistetään monien ruokavaliot taas kuosiin, muutetaan saliohjelmia, sähköpostiin alkaa tulla enemmän yhteydenottoja ja kuulumisia. Aikataulujen vaihtuessa kuun lopussa tulee uusia juttuja, joita varten tehdään päivityksiä, ohjelmarunkoja, ohjeita. Aika arkisia asioita, mutta pihalla niihinkin inspiroituu ihan eri tavalla. Olen joskus miettinyt, että siirtäisin toimiston aina silloin tällöin vaikka kahvilaan (eikö se olisi aika trendikästä), mutta toistaiseksi olen saanut niin hyvän fiiliksen ihan vain tässä omassa pihassa ja kotiterassilla, että miksi vaihtamaan hyvää pois.

Mikä on parasta sun arjessa just nyt?

4 kommenttia:

  1. Äitiyden huolet ja ihanuudet, helpotuksen huokaukset :-) Parasta arjessa just nyt, toisaalta ihan vaan se arki, perhe ja "arkirutiinit". Toisaalta ne omat rutiinit, treenit, uusia juttuja syksyyn. Kaikilla perheen ipanoilla koulu startannut hyvin, oma "keskimmäinen" aloitti yläastetaipaleensa. Parasta just nyt on se, että on ihana sää :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se, että ihan perusarki rullaa ilman suurempia takkuja, on ihan huippujuttu. Ja sitä osaa arvostaa yllätäävän korkealle. Ainakaan meidän perheessä, kun aikatauluja on niin monenlaisia, arjen rullaaminen ei ole niin itsestäänselvä asia. Ja nautitaan sen lisäksi näistä aurinkoisista syysilmoista :)

      Poista
  2. Se, että huomenna alkaa uusi arki! :) You know <3

    VastaaPoista