8.6.2015

Koska maltti on toinen nimeni

Pikkuhiljaa lenssusta toipuessani olen alkanut tehdä pientä liikunnan tapaista, kuten tänään aamusella pyöräilin töihin. Menomatka olikin mukava, kun aurinko paistoi ja musiikit korvilla lauleskelin Jopoa kelatessani kohti Kouvolaa. Syke pysyy pyöräillessä sopivan matalalla, kun ei ole liian hoppu minnekään, mutta silti siinä saa mukavan lämmön. Ja sitä oikeanlaista lämpöä kroppaan olinkin jo lenssuillessani kaivannut. Sitä tunnetta, kun ensin pieni hiki alkaa nousta pintaan ja loppujen lopuksi onkin oikein kunnon lämpö päällä.

Takaisin tullessani ei sitten ehkä ollutkaan niin ihana fiilis, kun ensin jouduin raekuuron piiskaamaksi. Se muuten sattui, kun nuo taivaalta tulevat kivet iskeytyvät naamaan. Rakeet eivät onneksi kastele, mutta en kyllä välttynyt uitettu koira-efektiltäkään, koska ehkä n. 500 m ennen kotia alkoi sataa. Kaatamalla. Vanhempi tyttäreni kuitenkin kysäisi tullessani kotiin aivan läpimärkänä ja vettä valuvana, että "satoiko siellä?". "Ei, kun äitille tuli vaan vähän kuuma..."

No mutta, koska tämä pyöräily ei tuntunut ollenkaan pahalta, käväisin vielä illalla töiden jälkeen hyppyrimäen portailla. Päätin jo portaille mennessäni, että yhtään juoksuaskelta ylöspäin en ota, vaan kävelen ja kokeilen, mitä kroppa sanoo pieniin sykkeennousuihin ja hengästymiseen. Päätin, että nousen kaksi kertaa ylös. Ei enempää. (Todellista alisuoriutumista, huusi ego)

Ja koska malttihan on siis toinen nimeni, jouduin käymään aivan muutamat keskustelut tallatessani portaita ylöspäin itseni kanssa, että en lähtenyt oikomaan kuntoutujan ohjelmaani ja ottamaan juoksuaskelia. Koska eihän nuo treenit aina samana päivänä tai tehdessä niin pahalta tunnu, mutta seuraava päivä voikin olla sitten jo takapakkia. Tässä mun "kuntoutujan treeniohjelmassa" on suunniteltu tämä kuntoutuminen niin, että joka päivä pystyisi jotain tekemään astetta rankemmin, eikä takapakkia tulisi. Sen verran jouduin kuitenkin antamaan itselleni periksi, että kahden nousun sijaan nousin 3 kertaa. Ja voi että tuntui hyvältä. Harvoin näin voi sanoa heti porrastreenin jälkeen, mutta askel oli kevyt ja mieli iloinen, kun kävin toteamassa, että kroppa kestää jo hengästymistäkin.

Aikamoista hissuttelua, sanon minä, mutta parempi näin, kuin joku jännä jälkitauti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti