Jopoilua ja tansseja

Alkoivathan ne pyöräilykelitkin.
 
Itse olen tykännyt aina pyöräilystä, sellaisesta paikasta toiseen hyötyliikuntapyöräilystä ja joskus nuorempana tykkäsinkin aloittaa pyöräilykauden jo huhtikuussa lumien ollessa vielä maassa, mutta teiden ollessa jo edes vähän sulana. Ja siitä ajasta on mm. muistona edelleen vajakkina toimiva polvi, kun n. 15 vuotta sitten rylläsin pyörällä oikein huolella. Sen seurauksena polvea on operoitu pariin otteeseen, eikä siitä ole tainnut oikein uudenveroista tulla.
 
No mutta, jotta ei nyt ihan katkeroiduttaisi menneisyydestä, niin tänä keväänä investoin itselleni uuden pyörän. Vanhassakaan ei toki mitään vikaa ole, vaikka onkin vuodelta -93. Mutta halusin retromuodikkaasti Jopon. Nyt kun nuorempikin tenava lähtee ensi syksynä kouluun ja taakse jäävät joka aamuiset päiväkotiin kuskailut, päätin jatkaa hyötyliikuntapyöräilyä. Ei siksi, ettenkö tulisi liikkuneeksi muutenkin tarpeeksi, vaan ihan vain siksi, että pidän siitä. Ja aina on vaihtoehtona auto, jos sattuukin vaikka satamaan ;). Sen verran sokerista saa olla.
 
 Tämän kuvan perusteella voisi tehdä päätelmän, että kaikilla on keltainen polkupyörä.

Tänään siis kelien ollessa kohdallaan pistin joululahjaksi saamani oranssin Fjällrävenin repun selkään ja polkaisin keltaiseen Jopoon vauhtia (mä olen NIIN syntynyt 70-luvulla ;)). Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin eihän repun ergonomia saati pyörän ajettavuus ole aivan parasta A-luokkaa, mutta tämä on juuri nyt se juttu, mikä tekee minut iloiseksi. Iloinen retroilu ja hengaileva pyöräily.

Pyöräilin siis Studio Dance Pitin kevätnäytökseen katsomaan tanssillisesti taitavia ihmisiä lapsista jo hieman vanhempiin. Vähän oli kyllä mielestäni väärin, että kun menee nauttimaan tanssiesityksistä, niin sitten pitääkin siellä kyynelehtiä. Ja tämähän on siis oikeasti hyvä asia ja tarkoittaa sitä, että show oli erittäin onnistunut. Ensin kyynelehdittiin niille pikkuisille tanssijoiden aluille, olisikohan ikää ollut sen 4-5 vuotta ja sitten yhdessä ystävän kanssa sille ryhmälle, jossa hänen tyttärensä tanssi. Ja vielä kerran lopussa, kun porukkaa oli lavalla niin paljon, että kaikki eivät edes mahtuneet ja tunsin NIIN suurta ylpeyttä ystävästäni, joka on saanut tämän kaiken aikaiseksi ja tehnyt sen, mitä todella rakastaa. Hienoa Riksu! Rakkaudesta lajiin.

 
Ai niin, ja pyörän ostamisesta vielä. Ostoprosessi meni jotakuinkin näin:
 
Minä (soitan miehelle): Moi, mä olen Prismassa. Tulin ostamaan sitä leikkelettä, mutta mitä luulet, kun täällä on näitä keltaisia Jopoja, jos mä ostan tällaisenkin?
 
Mies: Joo, ookoo, ei kai siinä mitään.
 
Minä: No hyvä, sä voit sitten lähteä hakemaan tän, kun ei tää mun autoon mahdu. Niinku nyt. Ettei nää mee. Mä odottelen tässä. Joko sä lähdit?
 
Mies: Mä jotenkin arvasin, että tässä on joku juttu...
 
Minäkö malttamaton. En tiedä.
 
Aina on riski, että 8 keltaista Jopoa viedään käsistä.

Kommentit