torstai 28. elokuuta 2014

Minä ja ryhmäliikunta


Eilen ajelin Lappeenrantaan Body Combat-koulutukseen. Ajattelin siinä kuunnellessani tulevan ohjelman musiikkeja koko jumppaohjaajan uraani.
 
Keväällä tein päätöksen, että hyllytän toistaiseksi osan ryhmäliikuntatunneista, koska oma fyysinen jaksamiseni ei ollut ihan sitä, mitä se on aikaisemmin ollut. Halusin antaa aikaa itselleni palautua ja pääsääntöisesti treenata vain, kun itsestä siltä tuntuu. Jotain halusin silti säilyttää ja se oli Body Combat.
 
Tunti, josta koko ryhmäliikuntaohjaajan urani alkoi.
 
 
En ollut oikeastaan koskaan haaveillut jumppatuntien vetämisestä, siis tuntien, joissa mennään musiikin tahtiin. Kuntonyrkkeilyä olin kyllä vetänyt siihen mennessä useamman vuoden. Mutta kun minulta vuonna 2006 kysyttiin, että olisiko kiinnostusta lähteä kouluttautumaan Body Combat-ohjaajaksi, mietin hetken, kävin yhdellä combattunnilla ja olin aivan myyty. Näin jälkeenpäin kun miettii, niin aikamoinen luotto on salin omistajalla ollut minua kohtaan, kun jumppaohjauksista työkokemus oli täysi nolla. Mutta hyvä niin ja kiitos luottamuksesta.
 
Muistan, kuinka koulutuksessa mietin, että mitäköhän tästäkin tulee ja osaanko koskaan ohjata jumppatunteja, ennakoida, onko minulla tarpeeksi rytmitajua, opinko koskaan ohjelmia. Kouluttajana meillä oli Pia, joka aikanaan omalla positiivisuudellaan sai jopa minutkin uskomaan, että ehkä tästä jotain tulee.
 
Ensimmäiset vedetyt tunnit olivat aikamoista tuskaa. Jännitti aivan jäätävästi, eikä tilannetta auttanut se, että sali oli aina tupaten täynnä, koska koko Kouvolassa ei niihin aikoihin muualla combattia ollut.
 
Pikkuhiljaa alkoi varmuus vetämiseen kasvaa ja rentoutuminen näkyi myös jumppien vetämisessä. Siitä onkin sitten laajennettu repertuaaria pikkuhiljaa mm. kahvakuulaan ja Body Pumpiin.

Alunperinhän ajattelin, että kun vetää itse jumppaa, niin tulee varmasti lähdettyä liikkumaan. Meidän vanhempi neiti oli tuolloin vuoden ikäinen ja tämä jumpanveto oli minulle silloin vähän kuin laatuaikaa itselleni.

Sen lisäksi, että jumpanveto on ollut enemmän hauska harrastus, kuin työ, on matkan varrella saanut tutustua myös ihaniin ihmisiin, joista osasta tuli oikein ystäviäkin. Hannen kanssa meillä on varmasti pisin yhteinen taival jumppapirkkoina ja ehkä mieleenpainuvin kuva meistä on otettu reilu kuusi vuotta sitten, kun olimme combat-koulutuksessa molemmat raskaana. Eikä minkään pienten mahojen kanssa ;) Hanne taisi olla aivan viimeisillään ja itsellänikin oli viikkoja jo reilusti yli 30 takana.
 Tämä ei ole se kuva.
 
 
Jos joskus alkaisi laskea, kuinka monta ohjelmaa sitä onkaan tässä viimeisen 8 vuoden aikana tullut opeteltua, niin kyllähän noita muutama tulisi. Ohjelma vaihtuu aina kolmen kuukauden välein ja kun tuo combat ei ole ollut ainoa opeteltava. Mutta joka kerran niitä uusia ohjelmia odottaa innolla. Ja joka kerran uusia ohjelmia opetellessa tuntuu, että mä en opi näitä ikinä. Ja joka kerta, kun uuden ohjelman vetää ensimmäisen kerran, on vatsassa perhosia, että osaanko mä vai en. Ja aina niistä on selvitty.
 
Niin, siinä ajellessani eilen kohti koulutuksia kuuntelin musiikkeja ja olin vähän, että plaah, edellisessä ohjelmassa oli paljon menevämmät musiikit, kunnes tärähti soimaan So what. hetken mä olin, että mitä mä oikein kuulin, eihän tämä voi olla tämä. Se sama kappale, joka oli mun ensimmäisessä ohjelmassa, kun aloitin. Se kappale, jota miksaan JOKA kerta, kun olemassa oleva ohjelma tursuaa jo korvista ulos.
 
Niin, tai se hetki, kun astelin eilen pukuhuoneeseen ja vastaan käveli kouluttajani Pia. Jännä tunne. Se mistä kaikki aikanaan lähti ja aivan kuin olisin tullut ympyrän toiseen päähän.
 
Ruuhkaisimmat vuoteni ryhmäliikuntaohjaajana ovat varmasti ohi, mutta niin hauskaa touhua tämä kuitenkin on, että tuskin tästä vielä ihan vähään aikaan kokonaan luovun.
 


 

tiistai 26. elokuuta 2014

"Pientä" projektia

Woooh, mä voisin kirjoitella piiitkän jutun mun aivan ihanasta viikonlopusta, johon kuului mm. elokuvissa käyntiä ystävän kanssa, taimipäivä Mustilan arboretumissa (iiihania kasvilöytöjä), hauskat ystävän häät ja vielä lisäksi ehdin hieman huilatakin.
 
Mutta nyt pyörii ajatuksissa enemmän tai vähemmän projekti "Sali pystyyn". Sannan kanssa pistettiin ajatukset yhteen tässä loppukesästä ja tässä nyt ollaan. Yhteisen projektin äärellä, jota CrossFit-saliksi kutsutaan. 
 
 
Huikea työhän tässä on, kun vuokrattu tila täytyy pestä lattiasta kattoon, maalata, korjata, siivota, tuunata ja töitäkin pitäisi tehdä jossain välissä.
Niin ja kouluttautua. Olen maanisesti plärännyt reilun satasivuista CrossFit Training Guidea, koska ensi viikonloppuna kutsuu koulutus.
Että tällaista pikkuprojektia olisi työn alla. Tästä kirjoittelen ihan satavarmaan lisää, kunhan saadaan pyöritettyä tätä projektia eteenpäin.

 

torstai 21. elokuuta 2014

Terve kroppa on ihan huippu juttu!

Uuuuh. Nukkumaan pitäisi mennä ja mä tiedän jo nyt, että ensi yö menee pienissä tuskissa ja huomenna ei ole kivaa.

Ei vaan. Kun kroppa on "oikealla tavalla" kipeä, on se oikeastaan jopa aika juhlaa.

Eilen illalla treenasin ihan perusliikkeitä salilla, kuten ilmakyykkyä, kyykkyä, suorin jaloin maastavetoa, maastavetoa, reiden ojentajaa ja -koukistajaa, sekä loppuun muutaman sarjan vähän toiminnallisempaa treeniä. Painot eivät päätä huimanneet, mutta suurin ilon aihe oli se, että treeni kulki, eikä mikään kropan osa kiukutellut vastaan. Ja se on iso juttu se.

Kuten jo joissain aikaisemmissa jutuissa taisinkin jo mainita, olen hieman "nollannut" kesän aikana treenaamista. Tämä on tarkoittanut aika pitkälle sitä, että olen vetänyt vain ns. pakolliset treenit, eli jumpanvedot ja sopivan harvakseltaan kaikkea muuta, kuten joogaa sekä hieman toiminnallisempaa harjoittelua.

Pari kuukautta olen antanut kropalle enemmän aikaa palautua, sekä panostanut kehonhuoltoon ja käynyt mm. kalevalaisessa jäsenkorjauksessa, josta olen saanut ihan huikean avun tuohon alaselän vaivaan, joka siis on häirinnyt erityisesti juostessa, kyykätessä ja joogassa.

Mutta siis joo, aika mukavan jumituksen sain eilisistä treeneistä aikaiseksi ja nyt en malta odottaa, että kroppa palautuu ja pääsen treenaamaan lisää.

Terve kroppa on ihan huippu juttu!

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Heipat rutinalle

Kyykky. Ruts ruts. Toinen kyykky. Lisää rutinaa.

Prässi. Rutinaa.

Mitä ihmettä?

Ääh. Mä olen unohtanut ottaa jotain. Kesän lehmäilyt ulottuivat siis myös vitamiineihin ja lisäravinteisiin.

Enpä olisi aikoinani uskonut, että olisin koskaan löytänyt apua polvien rutinaan. Mietin jo korvatulppien hankkimista varsinkin prässiä tehdessä, koska polvien rutina ihan pikkuisen häiritsi jalkatreenejä. Onneksi sitä osaa avata välillä suunsa myös oikeissa paikoissa ja vonkistä ostin minäkin tätä kieltämättä aivan kamalan makuista jauhetta. Sinne hävisi aikoinaan rutinat. Paitsi nyt, kun olin tyystin sitä unohtanut käyttää.

OptiMSM on orgaanista rikkiä, jota kroppa tarvitsee mm. terveiden sidekudosten ja nivelten toimintaan. Kyseisestä aineesta tuntuu olevan apua myös moniin muihinkin vaivoihin, sekä mm. ihon ja kynsien hyvinvointiin, mutta itse olen löytänyt tästä korvaamattoman avun juurikin tuohon polvien rutinaan. Ja koska C-vitamiini auttaa tätä ihmeainetta imeytymään, kannattaa niitä nauttia yhdessä.
Ystäväni OptiMSM ja C-vitamiini

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Keski-ikäisen naisen juoksulenkki ja joogakauden avajaiset (jossa havaittavissa myös keski-ikäistymistä)


Hei milloin ihminen on keski-ikäinen? Silloin kun siltä tuntuu siltä vai silloin kun mittarissa n x-määrä vuosia? Olo on kaikkea muuta kuin vanhahko, mutta kai se täytyy vaan alkaa hyväksymään tiettyjä elämän realiteetteja, että ei tässä enää ihan kaksikymppisiä olla.
 
Tästä tuli pari elävää esimerkkiä viikonlopun aikana.
 
Siinä kohtaa, kun suunnittelin juoksulenkille lähtöä, harmittelin ääneen, kun olin unohtanut iPodini salille. Mies sitten vähän kyseli että etkö sä pysty lataamaan musiikkia sun puhelimeen? Mitäh? Mä olen niin antiikkinen, että mullahan on oma vekotin musiikin kuunteluun ja oma jutteluun. En kai mä nyt puhelimeen musiikkia lataa. No, latasin kuitenkin, kun tunnin ensin taistelin sen kanssa, kuinka se tehdään. Tämä on varmaan monille ihan normihommaa, että puhelimelta kuunnellaan myös musiikit, mutta mä olen joissain asioissa jäänyt niin sinne korvalappustereokaudelle, että voisi jo sanoa, että olen ollut aivan uuden ja ihmeellisen äärellä. Kai tuo puhelin paahtaa joku päivä leivätkin.
 
No joo. Musiikit siis korville ja matkaan. Sen verran antiantiikkinen olen minäkin, että piti nyt ainakin yksi lenkkiselfie (eli lenkkie?) ottaa. Pieni tauko on taas tullut näiden juoksulenkkien kanssa, kun tuo toinen jalka/alaselkä/mikälie ottaa aina osumaa, niin juoksu ei ole tuntunut kovin mukavalta.
 
 Lenkkie

Juoksu kuitenkin rullasi niin pitkään hyvin, kunnes tulin metsässä siihen huudeille, josta aina poikkean pururadalta metsään etsimään sieniä. Yritin pysyä lenkkipolulla, vaikka mietin koko ajan, josko tuolla metsässä olisi jo sieniä? No ei siellä ainakaan suppilovahveroita vielä ole. Juokse nyt vaan. Niin, mutta jos ne on jo nousseet, niin voisin käydä katsomassa, kuinka pieniä ne vielä ovat... Ei kun juokse nyt vaan. No mutta ei se isoa mutkaa tee. Ääh...

Ja niin poikettiin metsään ja siellähän ne kanttarellit odottivat poimijaansa. Pieni ongelma meinasi muodostua siinä kohtaa, kun ei nyt tullut sitä sienestyskoria tai muutakaav vastaavaa otettua mukaan. Mutta onneksi mun juoksutakissa on iiiisot povitaskut (varman suunniteltu juuri tällaisia tilanteita varten). Eli ei muuta kun sienet taskuun ja matka jatkui. Hieman joutui juoksuvauhtia hölläämään, jotta sienet pysyivät taskussa loppumatkan.
En kyllä varmaan parikymppisenä olisi edes käynyt mielessä moiset metsään hyppelyt sienien perässä. Kai tämä on joku aikuistumisen merkki. Tai sen keski-ikäistymisen.
 Illalla suuntasin "tyttöjen" kanssa joogakauden avajaisiin ja sainpa maistaa aivan tosi hyvää mustikkaraakakakkua. Olisin voinut syödä koko kakun. En syönyt, kun joku kuitenkin niin luuli ;).

Itse vein pinaatti-fetapiiraan. Meiltä tulee pihasta ihan kiitettävästi tuota pinaattia, niin mikäpäs sen mukavampaa, kuin väkertää oman pihan tuotoksista leipomuksia.
Tyttöjen tanssijalkaa alkoi illan mittaan vipattaa ja päätettiin sitten lähteä vähän pyörähtämään kylillä. Tosin mä en kyllä ollut siinä kohtaa ihan samaa mieltä paikkavalinnasta, joka oli siis tuollaisille parikymppisille suunnattu yökerho. Sen ikäisille, joiden äiti mä voisin olla. Mutta jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin ei täällä meidän pöndellä ole sellaista paikkaa meidän ikäisille, jossa soi tämän päivän musiikki, jos tanssimaan haluaa.

Mutta hienona keski-ikäisten naisten kompromissiratkaisuna lähdettiin baariin klo 22, tanssittiin tyhjällä tanssilattialla reilu 2 h ja lähdettiin kotiin siinä kohtaa, kun baariin alkoi tulla porukkaa. Hirmuisen näppärää. Ei tarvitse jonottaa, on ajoissa kotona, ei ole ruuhkaa ja sai mitä halusi. Ja seuraavana aamuna herää ihan virkeänä ilman univelkaa, eikä tukkakaan ole kipeä. Hirmuisen järkevää, sanoisin.

perjantai 15. elokuuta 2014

Arjen pyöritystä ja minäkuvaa

Meidänkin perheessä arki pyörähti rytinällä käyntiin, kun koulut alkoivat ja nuorempi neiti aloitti eskarin. Miehen kanssa synkronoitiin kalenterit; kuka vie, kuka hakee, moneen menee, milloin on mitäkin, kuka käyttää koiran jne.

Kesän mukavan hengailun jälkeen ehkä hieman raskasta, mutta silti oikeastaan oikein mukavaa. Jotenkin sitä tuntee itsensä hieman energisemmäksi, kun täytyy elää jossain järjestyksessä, kalenteri ja lasten lukujärjestykset ja muut menemiset rytmittävät työpäivää.

Oma päiväni alkaa kuudelta aamulla ja loppuu illalla yhdeksän maissa. Vapaa-aika viikolla jäsentyy keskelle päivää, ja aika menee lasten hakuun, ruuan tekemiseen, koiran ulkoiluttamiseen ja jos oikein hyvin olen itselleni aikaa organisoinut, ehdin keittää kahvit ja hieman istahtaa alaskin, ennekuin lähden taas jatkamaan töitä.

Omassa arjessani treenaaminen on kalenteriin merkittyä aikaa ja on oma häpeäni, jos en sitä siihen käytä. Useimmiten käytän, mutta aina ei jaksa tai huvita. Olen yrittänyt kesällä hieman "nollata" treenaamistani ja yrittänyt valita vain pari vaihtoehtoa, mitä harrastan. Myös treenaamisessa vähemmän (lue: ei 10-15 h viikossa) on enemmän. Salitreenaaminen on ollut vähän jäissä, koska kesällä joka solu vetää ulos puuhastelemaan.

Niin, ja jooga on koukuttanut koko ajan enemmän ja enemmän. Jotenkin olen sen antanut viedä, koska joogasta puuttuu se kaikki pinnallisuus ja paine näyttää joltain. Itse olen viime aikoina yrittänyt päästä siitä ajatusmallista, että minun ja kroppani pitäisi näyttää joltain tietyltä, jotta olisin siihen tyytyväinen. Siinä ei siis ole mitään pahaa, jos haluaa muokata omasta kropasta tietynlaisen, mutta itse haluaisin päästä tästä ajatusmallista eroon.

Tämä on ollut kieltämättä pitkä ja kivikkoinen tie, koska olen ollut aina ankara itseäni kohtaan; kuinka ja miten usein minun tulisi liikkua ja syödä. Miltä minun kuuluisi näyttää? Ja se kun pienin askelin lähtee tekemään muutoksia kohti hyväksyvämpää minäkuvaa. En ole yhtään sen huonompi ihminen tai tyytymättömämpi itseeni, vaikka painaisin muutaman kilon enemmän. Minun ei tarvitse rankaista itseäni/tuntea morkkista, jos syön joskus niitä ei niin hyviä valintoja.

Elämään kuitenkin kuuluu terve itsekuri ja vaikka pystynkin pikkuhiljaa olemaan armollisempi itselleni, ei se tarkoita kuitenkaan sitä, että voisin aina syödä mitä sattuu tai imeytyä sohvan pohjaan ja olla liikkumatta ikinä - ja väittää olevani tyytyväinen. Ei, vaan se mihin itseäni pikkuhiljaa kasvatan on se, että voin syödä kohtuudella kaikkea miettimättä koko ajan, kuinka paljon tässä annoksessa on kaloreita (sisäinen laskurini vain ei ole hiljaa) tai liikkuisin täysin niin, että nauttisin urheilusta vain sen hyvän olon vuoksi, ja haastaa itseäni käyttämään kroppaa monipuolisemmin. Joogan avulla olen jo todistanut itselleni, että aikuisenakin pystyy kehittymään helposti notkeudessa ja oman kropan hallinnassa. Ja tämä on se oikeasti se juttu, joka minua motivoi. Ei se, miltä ulkoinen habitukseni näyttää. Ja tähän suuntaan olen hyvin tyytyväinen. Se tekee minut tyytyväiseksi.

Joogaretriitti Frantsilassa 4.-8.8.2014

 
Äääh, kun pitäisi nukkumaankin jo mennä ja sen sata asiaa on aivan levällään. Ei nukuta, mutta ei enää jaksaisi ajatellakaan. Silloin on oikeastaan aika täydellinen hetki kaivaa hieman unhoitettu blogi esiin ja kirjoitella vaikka aivan mahtavasta viikosta joogaretriitillä.
 
 

Maanantaina me lähdettiin Päivin kanssa hyvissä ajoin ajelemaan kohti Hämeenkyröä ja Frantsilaa, jossa Petri Räisänen piti joogaretriittiä. Mähän en ole koskaan aikaisemin ollut joogaretriitillä ja hieman jännitti, että mitä tuleman pitää. Jotenkin sitä pohtii liikaa kaikkea epäolennaista, kuten, olenkohan mä tarpeeksi pitkällä omassa harjoituksessani, että kannattaisi lähteä. Tai kun en mä joogaa muutenkaan kuutta kertaa viikossa. No kamoon, vähänkö oli taas aiheellista tällaistakin pohtia. Onneksi en nyt ihan yöunia menettänyt noinkin aiheellisten pohdintojen vuoksi.

Frantsila ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta kaartaessamme pihaan, tuntui, että sellainen mukavan leppoisa henki laskeutui ja kaikki kiire sai jäädä. Itselläni menikin pari päivää totutellessa olemiseen ja tekemättömyyteen, ennenkuin kiire hävisi myös mielestä. Tai ei ehkä kiire, mutta se tunne, että jotain pitäisi tehdä. Oli vaikea vain olla.

Mutta näin jälkikäteen ajateltuna, tällainen loma on mitä parhain nollaamaan kaiken. Ei tarvitse miettiä mitään, jos ei halua, ei tarvitse tehdä mitään, mikä kuuluu normaaleihin arkirutiineihin. Paitsi syöminen.

Ja syöminenhän on aina mukavaa, varsinkin jos ei tarvitse, kuin kävellä valmiiseen ruokapöytään ja nauttia aivan tosi hyvästä ruuasta. Frantsilassa kaikki ruokahan oli kasvisruokaa ja tajusin oikeastaan vasta kolmen päivän jälkeen, että kaikki nivelkivut olivat täysin kadonneet. Ja se ei ole kohdallani huono juttu. Toki levollakin oli varmasti osuutta asiaan.
Joogaretriitti piti muuten tuon syömisen ja olemisen lisäksi sisällään myös joogaamista (yllätys ;)). Joka aamu. Ensimmäisenä ja toisena aamuna kampesin itseni aika väkipakolla ylös ja matolle ennen kukon vinkaisua. Mutta kuinka hyvä olo siitä tulekaan, vaikka alussa tuntee olevansa joustava kuin rautakanki. Pikkuhiljaa kroppa alkaa lämmetä, hengitys kulkea ja sitä myötä harjoituskin rullata.

Omalle kropalle joka-aamuinen harjoitus oli pieni totuttelukysymys ja päällimmäisenä tunteena ehkä jäikin se kokonaisvaltainen hyvä olo, joka siitä tuli, eikä niinkään se, että "ikinä en ole näin hyvin taipunut". Se oli oikeastaan aika samantekevää. PAITSI, että mä sain vihdoin ja viimein lootusasennon, johon en ole päässyt koko aikuisiälläni. Että kuulkaas jee!

 

  
 


Joogaharjoitusten lisäksi meillä oli tekniikkaharjoituksia. Ja jos mä olen koskaan erehtynyt ajattelemaan, että kyllä mulla on hei edes jonkin verran voimaa, niin alas tultiin ja kovaa. Tai ehkä niitä kutsutaan juuri siksi TEKNIIKKAharjoituksiksi, että vähän tällaiset daijummatkin tajuaisivat, että kyseessä voisi olla TEKNIIKKAharjoitus. Vaikka kyllä niissä joissain jutuissa olisi siitä oikeasta voimastakin ollut hyötyä...

No, edelleen mulla on työn alla käsilläseisonta ja erinäiset muut solmun näköiset liikkeet. Ai niin. Ja lupasin pyhästi itselleni, että alan opettelemaan niitä asanojen oikeita nimiä. Musta kun on ollut tähän asti niin mukava keksiä niille omia nimiä.

Lisäksi meillä oli meditaatiota. Itse kun en pysty normielämässä ujuttamaan näitä joogaharjoituksia ihan joka päivälle (lue kerta, kaksi viikkoon on jo hyvin), niin olen sitten panostanut tuohon meditointiin/rauhoittumiseen ja olen huomannut, että se auttaa kyllä aika kivasti jaksamaan arjessa, kun antaa itselleen hieman aikaa, poistaa kiireen päästään ja vain on.

 

Tätä tässä kirjoitellessani hihittelen vielä koko viikolle ja niille kaikille ihanille ihmisille, joihin sain tutustua. Aivan mielettömiä persoonia laidasta laitaan. En ole toki koskaan pitänyt joogaavia ihmisiä mitenkään homogeenisenä porukkana muutenkan. Johan sen todistaa omankin salin kävijäkunta.
 
Mutta aivan mielettömän hauskan viikon sain viettää näiden mainioiden ihmisten seurassa ja naurattaa meidän jutut varmaan vielä joulunakin. 
 
 
 
Niin ja vielä pienenä ekstrana sen lisäksi, että Frantsilassa oli ruuat ja fiilis kohdillaan, oli kaikki heidän tuotteensa meidän käytettävissä. Ja jos olen aivan superlaiska rasvailemaan ihoani, niin tuolla viikolla tein sitä sitten koko vuoden edestä. Oli niin paljon hyviä tuotteita testattavana.
 
Ja rehellisyyden nimissä en pystynyt olemaan aivan totaalisen jouten ja kolmantena päivänä surautettiin autolla kauppaan ja ostin puikot ja langat ja tekaisin villasukat. 
 
 

Viimeisenä päivänä saatiin vielä kakkua ja koristeina kaikessa yksinkertaisuudessaan pelkät kukat kakun päällä olivat aivan todella kauniita. Niin ja kakkukin oli tosi hyvää :)


Kotimatkalla poikettiin Päivin kanssa Rönnvikin viinitilalla syömässä ja ei kai sieltä tyhjin käsin joutanut kotiin lähteä. Pitihän se yksi pullo tilaviiniäkin käydä ostamassa.

Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin siinä syödessämme pohdin meidän sen hetkistä lokaatiota ja tulin tulokseen, että ei muuten ollut kovin pitkä matka entiseen opinahjoonikaan, josta olen aikoinani hortonomiksi valmistunut, joten teimme pienen koukkauksen Hämeenlinnan kautta ja kävimme vielä Lepaankin viinitilalla.

tiistai 12. elokuuta 2014

Onnentyttö on.....

Hei eikös täällä ollut arvonta?

No oli ja onnellinen voittajakin on jo arvottu.

Viime lauantaina kävin Esterillä kynsihuollossa ja samalla arvottiin voittajakin.

Jaaaaaaaa........

onnellinen voittaja on.......
 


Tididididddiiiii....

Jännittääkö???

 
Mallu!!!
 
Kommentillaan:
On jäänyt kammoja väristä (siis oranssisesta seeprasta), mutta ehkä enemmän siitä hajusta.. Ällön pistävästä hajusta jonka vuoksi aivan kaikki kanssaolijat tietävät(kärsivät) että olet käyttänyt itseruskettavaa. Tämä jäi kyllä kiinnostamaan.. Tosin, mie kyllä rakastan auringossa makaamista :D
 
Onneee :) Suhun ollaan yhteyksissä, niin saat ylläpitää rusketusta, vaikka ilmat muuttuivatkin sateisiksi.
 
Ja ai niin, ne mun uudet kynnet :) Nyt vasta sinistä onkin. Tykkään :)

 

maanantai 4. elokuuta 2014

Still keep going strong

Paljon on puhuttu viime vuosina hidastamisesta. Jollain tasolla kaipasin sitä myös itse, mutta toisaalta olen aina ollut ihminen, josta on kiva tulla ja mennä, olla monessa mukana. Kiinnostun monista asioista, rakastan liikkumista, haluan oppia tässä elämässä paljon uusista asioista. Niin paljon juttuja, niin vähän aikaa.

En oikeastaan kaivannut hidastamista. En, vaikka viimeisen 10 vuoden aikana olin kärsinyt kahdesta lievästä burn outista. En, vaikka kroppa prakaili ja oireili liian kovasta tahdista. En, vaikka tunsin, että en pysty loppuelämääni jatkamaan näin. En, vaikka ympärilleni "tuotiin" paljon asioita (perhe, lapset), joiden pitäisi olla tärkeämpiä, kuin suorittaminen, työnteko.

Näitä asioita pysähdyin miettimään nyt juuri siksi, koska omasta suuresta päätöksestä muuttaa asioita, on nyt aika tarkalleen vuosi. Vuosi sitten jätin turvallisen palkkatyöni ja hyppäsin aika lailla uuteen maailmaan. 


Nyt katsoessani viimeistä kulunutta vuotta, en voi olla tyytyväisempi valintaani, joka kieltämättä tuntui aikamoiselta hypyltä tuntemattomaan. Ja niinhän se olikin. Uskoin kuitenkin itse omiin kykyihini ja siihen, että elämä kantaa ja niinhän se on kantanutkin. Vuosi on tuonut paljon aivan mielettömän hienoja asioita, joskin se on ollut myös ehkä yksi elämäni rankimpia ja se hidastaminen, jota en edes muka kaivannut, on tullut mukana vähän niinkin kaupan päälle. Eikä minulla ole mitään tarvetta "nopeuttaa".

Nautin edelleen työnteosta ja siitä, että uusia ovia aukeaa aina sopivin väliajoin. Elämä on tässä ja nyt. En tavoittele enää elämään sitten kun-muodossa, en silti halua jäädä paikalleni, vaan nähdä ja kokea paljon, avata niitä uusia ovia, luottaa edelleen siihen, että ratkaisut, joita teen, kantaa ja niillä on joku tarkoitus.
 

Näihin tunnelmiin palaan vielä, mutta nyt lähden pakkaamaan kaikki omistamani trikoot kassiin ja suuntaan kohti joogaretriittiä.

Ja hei, arvatkaa, mikä on ollut musta ihan huippua? Se, että olette käyneet osallistumassa tuohon ARVONTAAN ja varsinkin se, että musta on ollut ihan parasta lukea teidän kirjoittamia kommentteja :) Tykkään!

lauantai 2. elokuuta 2014

Kevennellen kohti ensi viikkoa

Ensi viikolla teen pienen hiljentymisen ja viihdyn paikassa, jota kutsutaan minäksi. Ja joogaretriitiksi. Mielenkiinnolla odotan, mitä tuleman pitää. Hieman mietityttää, kuinka kroppa kestää, kun tässä on ollut kaikkea pientä vikaa viimeisen puolen vuoden sisään tai hajoaako pää, kun noita päänsisäisiä juttujakin on tullut kelattua aikamoiset määrät. Mutta ehkä näitä on kuitenkin turha pohtia etukäteen.
 
Mutta jotain olen sentään ennakoinut. Nimittäin sen, että olen vähän keventänyt ruokavaliota. Retriitillähän tarjotaan siis vain kasvisruokaa, joka ei itsessään tuota mitään ongelmaa, päinvastoin, odotan sitä innolla. Viime aikoina olen kuitenkin tullut syöneeksi hieman heikosti kaali- ja papu/hernepitoisia ruokia ja ihan vain kaikesta kohteliaisuudesta muita kohtaan, lisäsin näiden ruokien määrää tässä viikon aikana, jotta vatsa tottuisi taas näihin.
 

Kaapista löytyikin Punnitse ja säästästä joskus ostamani soijapohjainen pasta, sekä valmissekoitus falafelejä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan keitin soijapastan ja lisäsin siihen pestokastiketta sekä paistelin falafelista pieniä pyöryköitä. Mukaan lautaselle mahtui vielä pannulla pyöräytettyä lehtikaalia ja keitettyä parsakaalia sekä muutama oliivi, niin johan oli hyvää. Olin positiivisesti yllättynyt tuosta soijapastan mausta, joka oli siis oikein hyvää. Ja huomattavasti proteiinipitoisempaa kuin normipasta. Ja noita falafelejäkään en ole tehnyt aiemmin, hyviä olivat nekin.

Viime sunnuntaina istuttiin iltaa ystävän kanssa ja tehtiin jo niin perinteiseksi käynyt salaatti. Näistä meidän eri salaattiversioista saisi jo kirjoitettua varmasti kirjan. Tällä kertaa vierailevana tähtenä salaatissa oli pannulla paistettuja kikherneitä.
Viime aikoina on itselläni ollut pieni lama näiden ruuanlaittojen suhteen ja on tullut syötyä vähän sitä sun tätä. Jotain nopeaa. Jotain, mikä sammuttaa nälän. Ja nyt kun taas tällä viikolla on panostanut enemmän siihen, mitä oikein syö, tulee mieleen, että  josko sitä oikeasti panostaisi vähän vaikka arkenakin ruuan laatuun. Ja malttaisi miettiä, mitä sitä oikein söisi ja jopa ihan istuisi hetkeksi alas syömään.