sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Raakasuklaa goes not so raaka popkorni

Joskus sitä vaan mennä rakastuu ihan puskista. Ihan arvaamatta. Mutta minkäs sille mahtaa. Elämä vaan joskus on.
 
En tiedä minkä jutun ajatusjatkumona päähän pälkähti, että mitenköhän toimisi, jos yhdistän raakasuklaan ja popkornin. No eihän se auttanut kun ruveta hommiin. Popkornit kattilaan ja poksumaan. Mä en muuten ole tehnyt aikoihin popkornia, niin iloisena yllätyksenä löysin kaupan hyllyltä maissinjyviä ihan luomuna. Pitihän niitä toki kerralla tehdä sitten vähän enemmänkin, jotta tenavatkin saivat ihan niitä normisuolattuja versioista ja loput pistin leivinpaperilla vuorattuun vuokaan.
Suklaan valmistin seuraavalla ohjeella:
RAAKASUKLAA
2 rkl kookosöljyä
3 rkl raakakaakaojauhetta
1 rkl agavesiirappia
1 rkl kaakaonibsejä
2 rkl kaakaovoirouhetta
 
Ainekset blenderillä sekaisin ja vesihauteessa sulaksi ja sekoitus popkornien joukkoon. Popparisuklaa hetkeksi pakastimeen, jotta suklaa jähmettyisi nopeammin.


Ja ei kun ääntä kohti. Omasta mielestäni tämä on ehkä paras tuunaus ikinä, vaikka raakaruuasta nyt ei voikaan puhua, kun nuo popkornit kuitenkin ovat kivempia syödä tolleen poksutettuna. Testasin myös, miltä maistuu, jos lisää vähän suolaa popkornien päälle. Joskus tuo makea/suolainen toimii oikein hyvin, ja ei ollut pahaa tässäkään. tosin tykkäsin enemmän ilman.

Ja toimii varmasti myös ihan normisuklaan kanssa, jos ei raakasuklaan maku miellytä.

Tyhjennystä (ei tosin enää pääkopan sisällä ;))

Heippa vaan täältä kaaoksen keskeltä. Nyt kun päässä on hiljentynyt mukavasti ja tietyt asiat ovat taas järjestyneet paikalleen, kun olen saanut karsittua pääkopan sisältä turhat roinat pois, on aika siirtää kaaoksen järjestäminen pään ulkopuolisiin juttuihin.
 
Ja siitä näppärä jatkumo oli, että less is more ja keep it simple noin ihan niin kuin muissakin jutuissa, niin kävin viime viikolla varaamassa kirpparipöydän, aloitin suursiivouksen/-tyhjennyksen talon yhdestä nurkasta ja neljä päivää siinä meni, että pääsin siihen viimeiseen nukkaan.
 
Nyt on ylimääräinen tavara roudattu olohuoneen nurkkaan ja tavarat odottavat vielä hinnoittelua. Ihan kaikki tavara ei varmaan kirpparille päädy, vaan osa palaa ehkä takaisin paikalleen, mutta kyllä sitä on ihminen osannutkin hamstrata kaikkea mahdollista. Suurin osa on toki sellaista, joka on ajan mittaan jäänyt tarpeettomaksi, mutta näköjään tulee sitä osteltua välillä kaikenlaisia hutejakin. 
 
 

Tällainen kaappien aukominen, tavaroiden uudelleenjärjestely, tilantekeminen on myös aika terapeuttista. Samalla tulee mietittyä niitä näitä, välillä törmää tavaraan, joka tuo muistoja mieleen tai istahtaa pariksi tunniksi sen kaapin ääreen, josta löytyvät meidän valokuvat.

Samalla tulee katseltua oman kodin sisutusta. Vaikka välillä onkin kiva ostaa uusia juttuja kotiin, jotka piristävät nykyilmettä kummasti, tykkään myös siitä, että kodissa näkyy tietty matkan varrella kerääntynyt kerroksellisuus. Joku pitää varmasti olohuoneessa olevaa ryijyämme susirumana, mutta minulle se on kultaakin arvokkaampi, koska oma mammani on sen minulle aikoinaan tehnyt, tai "valkoiselta kaudelta" jääneet sisustuselementit, jotka ovat aavistuksen verran liian hemsakoita tämän päivän makuuni, tai keittiöön eksyneet oranssit verhot, jotka eivät taida olla linjassa juuri minkään kanssa. Mutta mulle nämä kaikki tuovat mieleen sen elämän, jota meillä eletään ja jotka tuovat muistoja tärkeistä ihmisistä ja ajoista.


keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Raakasuklaakakkua

Miehen kanssa lyötiin vetoa tuossa vajaa pari viikkoa sitten, että kumpi pystyy olla kauemmin erossa, hän oluesta vai minä sokerista (tarkoittaen kaikkea lisättyä sokeria ja pienet määrät hunajaa tms. sallitaan). Ei kai meillä kummallakaan oikeasti mitään ongelmaa ole, mutta kyllä mulla ainakin on sellainen paha tapa, että jos oikein makeanhimo iskee, niin ei siihen mikään "pala suklaata" tai "pari karkkia" riitä. Jos nyt en koko suklaalevyä pysty kerralla syömään tai kokonaista karkkipussia, niin aika haipakkaa ne kuitenkin tulee tuhottua. Tiedättekö niitä ihmisiä, joiden kaapeissa on jos ja vaikka mitä herkkuja, eivätkä ne syö niitä. "Ohhoh, kun noista joulusuklaistakin meni päiväykset." Juu, en kuulu niihin.
 
No, pari-kolme päivää meni hammasta purren, koska silloin, kun jotain kielletään, niin sitähän silloin juuri tekee mieli. Kolmen päivän jälkeen jo vähän unohdin koko homman ja nyt on menty kohta kaksi viikkoa ilman sokeria. Loppupeleissä se ei ole oikeastaan muusta, kuin asenteesta kiinni.
 
Mutta miten nämä kakun kuvat tähän liittyy?
 
No ei se ole tuohesta minunkaan suuni ja juhannuksena väsäilin kaapin perukoilta löytyvistä aineksista raakasuklaakakun.


Raakasuklaakakku
 
Pohja
Pohjallinen (=niin, että vuoan pohja täyttyy) erilaisia pähkinöitä, hampunsiemeniä, kaakaonibsejä, siemeniä (chian-, auringonkukan-)
1 rkl kookosöljyä
2 rkl raakakaakaojauhetta
½ banaani
 
Päällinen
1½ banaania
2 avokadoa
3 rkl raakakaakaojauhetta
1 rkl agaavesiirappia
1 rkl lucumaa
1 rkl kookosöljyä
2 rkl sitruunamehua
 
Päälle
Mustikoista
Kookoshiutaleita
 
Eli hyvin simppeleillä raaka-aineilla mentiin. Pohjan aineet pyöräytin muussiksi tehosekoittimessa ja levittelin leivinpaperilla vuoratun irtopohjavuoan (halkaisija 18 cm) pohjalle.
 
Päällisen ainekset sekoitin myös monitoimikoneessa ja maku kannattaa tarkastaa, koska nuo päällisen aineet ovat noin määriä kahta ensimmäistä lukuunottamatta. Kakusta ei tule kovin paksu, mutta hyvin pysyi kasassa.
 
Pari tuntia jääkaapissa takaa napakan koostumuksen ja päälle voi ripotella vaikka mustikoita ja kookoshiutaleita.
 
Itse meinasin tehdä tässä lähiaikoina vielä suklaa-mansikkakakun, kunhan nuo mansikat maksaisivat  edes hieman vähemmän, kuin timantit ;)

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Ihanasti pihalla

Jahans, jos sitä taas palailisi pikkuhiljaa koneen ääreen. Tein viime viikon loppupuolella pienen irtioton ylimääräiseen koneella istumiseen, ja ulkoistin itseni aika totaalisesti koko loppuviikoksi. En tiedä, missä kohtaa minusta on tullut näin sokerinen, mutta nykyään vetäydyn helposti sisätiloihin tai koiran kanssa jää pidempi lenkki tekemättä, jos ilma ulkona ei ole ihan kohdillaan. Mukavuudenhaluiseksi sitä on kai tullut jossain vaiheessa.
 
Ystäväni kävi viime viikolla meillä ja kun siinä itse jahkasin, että lähdetäänkö koiran kanssa metsään vai ei, kun on sateinen ilma, hän totesi vähän ykskantaan, että ihan sama, mulla on kyllä villahousut jalassa (vai oliko ne kuitenkin villasukat?). Niinpä, eihän tuo ulkoilu ole kuin asenne- ja pukeutumiskysymys. Turha kai sitä on valittaa, millainen ilma pitäisi olla, niin kauan kuin on varaa ostaa keliin sopivia vaatteita.
 
Päätin siis, että juhannuksena en ainakaan kelien vuoksi sisällä istu. Enkä istunut. Jos viimeeksi kirjoittaessa tuli aivo-oksennus, niin nyt on luvassa kuvaoksennus, koska sen verran tuli kuvia otettua juhannuspyhinä.
 
 

Perjantaina pakkasin auton ja tenavat matkaan ja lähdettiin kohti Lappeenrantaa ja Saimaata. Jos metsässä tulee aina mukavan levollinen olo, niin kyllä järvimaisema ajaa helposti samana asian.


Ajeltiin rauhallista tahtia saareen, jossa vietettiin koko päivä hengaillen, onkien, grillaillen ja höpötellen mummin ja vaarin kanssa.



Illalla ajeltiin takaisin parahiksi katsomaan kokkoa ja siitä jatkettiin vielä tenavien kanssa kotiin ajellen. Ja oli muuten väsynyttä porukkaa takapenkillä, kun ensin oli koko päivä oltu ulkona ja touhuttu kaikkea pientä.

Seuraavana päivänä ystävä tuli kylään ja käytiin pitkällä metsälenkillä koiran kanssa.
 Pöhköpäät puskissa

Luonto on kyllä juuri nyt kauneimmillaan ja ei taida olla väriä, joka ei juuri nyt kukkisi. Sunnuntaina olin jo tarttumassa puutarhahanskoihin siinä mielessä, että lähden möyrimään kukkapenkkeihin, mutta matkalta tarttuikin mukaan lapio ja se vei minut hiekkakasan luokse. Siinä menikin sitten päivä tehokkaasti lapioidessa hiekkaa. Kieltämättä illalla, kun selkä oli sanonut poks ja käsissä oli kiitettävät rakot ja olo oli vähintään piesty, en tiedä, olisiko se kukkapenkkien kitkeminen ollut kuitenkin kivempaa. Nooh... Tulipa tehtyä.

 
Eli summa summarum. Tulipa oltua ulkona, enkä aio enää ikinä jäädä sisälle mököttämään sateen takia. Ei se ole kiinni kuin asenteesta.
 
 


lauantai 14. kesäkuuta 2014

Matkalla

Viime viikolla juttelin miehelleni, kuinka kivaa olisi joskus kertoa jollekin asiakkaalle, että "hei, mä tiedän jo etukäteen, miten tuossa tulee käymään, että eiköhän oikaista vähän ja mennä suoraan finaaliin, kulkematta noiden väliportaiden kautta". Mutta eihän näin kannata tehdä. Jokaisen on kuljettava se oma polkunsa, kohdattava ne omat sudenkuopat, mennä välillä pari askelta taaksepäin ja palata taas siihen, mihin jäi. 
 


Yleensä minuun ottaa yhteyttä ihminen, joka on kyllästynyt hakkaamaan päätään seinään kerta toisensa jälkeen. Suurin osa näistä on onneksi niitä, jotka ovat todenneet, että ei olekaan oikotietä onneen, mikään "nopea ja helppo" ei tuo ratkaisua ja moni on onneksi valmis antamaan aikaa muutokselle. Muutokselle, joka kantaa pidempään, kuin pari kuukautta. Muutokselle, josta tulee omannäköinen elämäntapa. Muutos, joka kestää vaikka loppuelämän.

Tietenkin teen jokaiselle asiakkaalle omat ruokavaliot, omat saliohjelmat jne., joilla pääsee hyvään alkuun, mutta olen siinä mielessä "ärsyttävä" että en ole ehdoton, vaan jätän ns. ilmaa väliin. En halua antaa kenellekään täysin valmista mallia suoritettavaksi, vaan tarjoan työkaluja onnistumiseen, mutta minulla ei kuitenkaan ole sitä nappia tai kristallipalloa, joka veisi oikotienä onneen.

 
Jokaisen täytyy kulkea oma polkunsa ja kohdata omat haasteensa. Toiset ovat tehneet jo hyvää pohjatyötä ja muutos on suhteellisen helppo. Tavoitteeseen päästään ilman sen suurempia ponnisteluja. Toiset taas aloittavat ehkä sieltä kuopan syvimmästä nurkasta ja vaikka alku menee kuin oppikirjoissa ja kaikki tuntuu päivänselvältä, tapahtuu yleensä "jotain". Ja se "jotain" on ne elämän muut muutokset. Niin kauan, kun emme elä eristetyssä maailmassa pois muusta sosiaalisesta kanssakäymisestä (perhe, ystävät, muut ihmiset ylipäätään, työ jne.) ja elämänkolhuista (sairastumiset, onnettomuudet, läheisten avuntarve), emme voi myöskään olettaa, että kaikki sujuisi ilman mutkia. Tätä harvemmin tulee ajatelleeksi aloittaessaan omaa muutostaan. En tarkoita, että pitäisi lähteä heti kulkemaan "pessimisti ei pety"-asenteella, mutta tällaisetkin asiat olisi hyvä tiedostaa. Koska kaikella sillä on oma merkityksensä, joka selviää meille jokaiselle aikanaan. Asioilla on onneksi tapana järjestyä.
Vaikka itse olenkin monen muutoksessa mukana vain tietyllä sektorilla, en voi olla kiinnostumatta, mitä kaikkea muuta tämä muutos on tuonut mukanaan. Tässä kohtaa on joskus vaikea vetää omaa rajaansa sille, missä kohtaa vain kuuntelee tai missä kohtaa ottaa kantaa. Joskus tekisi mieli halata, että anna mennä vaan, hyvin se menee, kaikki selviää kyllä aikanaan ja joskus tekisi mieli ravistella oikein kunnon kädellä, että herää, tuo sun egon ääni ei vain kanna kovin pitkälle.

En tietenkään voi sanoa ymmärtäväni kaikkea, enkä ole muuta kuin keittiöpsykologi, jos sitäkään, mutta sen verran kokemuksen tuomaa ammattitaitoa tässä matkalla on kertynyt, että tiedän, mikä toimii ja mikä ei. Tietyt lainalaisuudet toistuvat myös omassa työssäni ja tämä tuo tiettyä rauhaa ja vakautta omaan tekemiseeni. Ja uskallan myös myöntää, jos tiedän, että en tiedä.
Itse olen kulkenut tätä muutoksen tietä tietoisemmin jo reilut pari vuotta. Oikeastaan siitä lähtien, kun aloitin kirjoittamaan tätä blogia helmikuussa 2012. Muistan edelleen sen päivän, kun totesin, että tämä nykyinen tieni, jota kuljen, ei vie minua sinne, minne haluan oikeasti mennä. Minun täytyy tehdä jotain toisin. Ja se "toisin" oli aika. Minun täytyi antaa aikaa muutokselle, kuunnella itseäni, mitä haluan oikeasti tehdä. Aiemmin olin tyytymätön itseeni, jota yritin muuttaa rankaisemalla itseäni. En ollut oikeastaan koskaan tyytyväinen, vaikka peruspositiivinen luonne olinkin. Mietin aina aikaa "sitten kun". Sitten kun olen vielä paremmassa kunnossa, sitten kun en syö karkkia, sitten kun minulla on enemmän aikaa.
Tarve muutokseen lähti myös siitä, että kaikki "palikat" tuntuivat olevan vähän irrallaan. Halusin, että elämäni palapelin palat olisivat jollain lailla omilla paikoillaan. Juuri minun elämääni sopivilla paikoilla.

Luin tässä vähän aikaa sitten oman blogini läpi ja välillä mietin, kuinka fiksu olenkaan ollut ja välillä taas huomasin, kuinka vanhat tavat yrittivät puskea väkisinkin pintaan. Tottakai huomaan vieläkin tiettyjen perusjuttujenkin ottavan yhden askeleen eteen ja kaksi taakse, mutta se, mistä olen tyytyväinen, on se, että tiedän, mihin olen menossa ja tiedän suunnilleen, kuinka sinne ehkä pääsen. Tie on nyt huomattavasti selkeämpi.

Lukiessani omia kirjoituksiani, olen ensinnäkin tyytyväinen, että en ole kadottanut itseäni matkan varrella. Mielestäni olen kirjoittanut tänne sitä, mitä oikeasti olen. On ollut hauska huomata, kuinka esimerkiksi jooga on tullut mukaan kuvioihin. Tyypilliseen tapaani aloitan kaikki asiat voimalla ja todella suurella intensiteetillä. Tuntuu, että hetkeksi kaikki muu jää, ja on vain "se" juttu. Ja sitten tapahtuu jotain. Joogan kanssa kävi samoin. Aluksi olin aivan satasella mukana, jossain vaiheessa pää alkoi täyttyä liikaa ajatuksista, joita en ollut valmis vielä käsittelemään. Tähän lisäksi fyysiset loukkaantumiset, jotka antoivat pienen backupin, eli mahdollisuuden irrottautua hetkeksi. Ja niinhän se mieli rauhoittuikin ja palasin taas muutaman yrityksen jälkeen takaisin matolle. Sama häly palasi pääkoppaani, mutta nyt olen valmis käsittelemään sitä, eikä se häiritse. Nyt minulla on jopa työkaluja pääni rauhoittamiseen.
Yksi minulle tärkeä asia on myös aina ollut ravinto. Tuntuu, että moni on tänä päivänä aika hukassa sen kanssa, mitä tulisi syödä versus siihen, miltä haluaisi näyttää. Näin oli myös aikoinaan omalla kohdallani, Jossain vaiheessa tätä matkaani myös täällä blogissa korostui nuo ruokajutut, koska ne olivat todella pinnalla. Nykyään täällä ei kovinkaan paljon ruokakuvia näy. Ehkä osittain siitä syystä, että käyn läpi pientä murrosta näissä ruokajutuissa ja osaksi siksi, että osa jutuista on niin itsestään selviä, että en jaksa niistä päivittäin paasata. Lisäksi olen myös hyvin tyytyväinen siihen, että olen hyväksynyt sen, että jos en syö kaikkien sääntöjen mukaan, en viitsi myöskään valittaa, etten ole tämän kireämmässä kunnossa ;)

Treenaaminen taas on ollut minulle aina intohimo. Ehkä suurin "ongelma" viime aikoina on ollut, että en tiedä, mihin rajallisen aikani käyttäisin. Pari kesää sitten virittelin jemmassa ollutta juoksuharrastustani, mutta rehellisyyden nimissä, niin paljon kuin siitä tykkäänkin, en voi satasella vannoa, että juoksu sopisi omalle kropalleni täydellisesti. Liikunnan saralla olen viime aikoina tehnyt myös pieniä luopumisia, jättänyt suosiolla tiettyjä juttuja vähemmälle, hyväksynyt sen, että oma kroppa ei ole enää niin joustava ja palautumiskykyinen kuin ennen. Tietyt luopumiset lajeista, joita on tehnyt vuosia, ovat olleet aika rankkoja ja osa taas yllättävän helppoja. No, nämä asiat ovat nyt pienessä (tai suuressa) murrosvaiheessa ja tällä hetkellä pyrin tekemään vain sitä, mikä tuntuu hyvältä. Ei sitä, mitä minun "kuuluisi" tehdä. Myös omat tavoitteet tällä liikuntapuolella ovat hieman vaiheessa, mutta ehkä ne siitä ajan mittaan järjestyvät omille paikoilleen.

Matkallani olen ollut myös tyytyväinen tekemiini ratkaisuihin, jotka koskevat jaksamista työ- ja vapaa-ajan sovittamisessa keskenään. Näin jälkikäteen ymmärrän sen, että sisäinen minäni oli yrittänyt huudella jo aika pitkään, että tämä ei voi jatkua näin, kunnes pääkin sen tajusi. Silti luopuminen vanhasta oli yllättävän rankkaa, vaikka muistankin sen pelonsekaisen mutta todella vapautuneen tunteen, kun lähdin entiseltä työpaikaltani ja jatkoin kohti yrittäjän elämää. Enkä ole katunut päätöstä päivääkään. Ainoan mutkan matkaan teki normaalia syvempi väsymys viime syksynä, joka aiheutui varmasti osaltaan pitkään jatkuneesta stressistä. En halua edes miettiä, mitä olisi tapahtunut, jos olisin jatkanut vielä vaikka muutaman vuoden kahden työn pyörittämistä. Oman kokemani perusteella en suosittele stressiä kenellekään. Kroppa jaksaa kuitenkin yllättävän kauan.

Moni tätä blogiani lukenut on varmasti huomannut, että tietyt asiat ovat saaneet täällä viime aikoina hieman enemmän jalansijaa ja syvyyttä. Oma pääkoppani käy tällä hetkellä monista jutuista yllättävänkin syvää pohdintaa ja vaikka toisaalta olen tyytyväinen siihen, että kykenen menemään asioissa näinkin syvälle pinnan alle, olisi joskus mukava vain huutaa omalle päälleen vaikka ääneen, että ole hiljaa. Ja sitten se olisi.
Olen aina tykännyt lukea ja kirjoittaa. Ja varsinkin tuossa lukemispuolella on hauska huomata omasta kirjahyllystä tietty kehitys tiettyyn suuntaan. Opiskeluaikoina tykkäsin lukea paljon hömppää, koska koulukirjat veivät kapasiteettiä sen verran, että en jaksanut enää harrastepuolella panostaa kirjojen laatuun, vaan halusin heittää aina aivot narikkaan. Jossain vaiheessa innostuin leipomisesta ja aika ison osan kirjahyllystä viekin erilaiset ruuanlaittoon ja leivontaan liittyvät opukset. Tästä jatkumona ovat hieman puhtaampaan ravintoon vievät kasvis- ja raakaruokakirjat. Myös puutarha- ja käsityöaiheiset kirjat ovat hyllyssä hyvin edustettuina.

Viime aikoina pöydänkulmalle on alkanut kerääntyä hieman syvempää kirjallisuutta. Tämän pään kohinan vuoksi on ollut mukava lukea kirjallisuutta, joka paneutuu henkiseen puoleen ja antaa näkemystä aika laajaltakin kantilta. Vielä en ole lukenut mitään, mitä en olisi jo tiennyt, mutta on todella terapeuttista lukea asioista, jotka ovat olleet aika irrallisina omassa mielessä. Lukemalla asioista tietyt asiat jäsentyvät ja ottavat oman paikkansa. Sama pätee myös tähän kirjoittamiseen.
Tämä matkani tähän saakka on ollut todella mielenkiintoinen ja vaikkaolenkin vasta alkutaipaleella, tiedän, että tulen nauttimaan tästä matkasta kaikkine hyvine ja huonoine hetkineen. Elämä on tässä ja nyt :) Ja älä pelkää, tarkoitus ei ole muuttaa tätä miksikään "mä taas vähän pohdin juttuja"-blogiksi, vaan kirjoitella aina siitä, mitä milloinkin huvittaa :)

Ja tulipahan tekstiä. Voisiko tätä jo sanoa vallan aivo-oksennukseksi. Joskus mietin, että onko täällä lukijoissa muita, jotka käyvät vastaavia asioita läpi? Vai mikä on se juttu, minkä vuoksi tätä blogia luet?

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Oodi nokkoselle

Meidän kasvimaan nurkassa kasvaa hieman rehevöitynyt puska nokkosta ja mies tuossa kyselikin, että mahtaakohan se olla siinä ihan tarkoituksella, kun hän sen suunnitteli siitä niittävänsä. Hullujahan tuo jutteli. Siihen ei kosketa. Ainakaan vielä. Vasta sitten, kun olen kerännyt siitä osan kuivatukseen, osan pakkaseen, käyttänyt kyllästymisen asti tuoreena vihreänä mm. smoothiessa ja tehnyt nokkosvettä puutarhan lannoitukseen.
 
 
Niin, ja sitten bongasin vielä hortoilu.fi (TÄÄLLÄ) sivuilta nokkossipsien ohjeen. Niiden tekemiseen ei kauan nokka tuhissut. Ja kun siihen kelpasivat vielä nuo vanhemmatkin lehdet, niin ei aikaakaan, kun uunista tulla tussahti pellillinen sipsejä.
 

Hieman varovasti mäkin näitä maistelin, että josko ne polttavatkin vielä, mutta eivät polttaneet. Kuumalla vedellä huuhtelun pitäisi hävittää polttavat karvat, jos haluaa varman päälle polttamattomat sipsit. Mutta tosi hyviä olivat ja tenavatkin suostuivat syömään niitä useamman kun yhden.

 
Nokkonen (Urtica dioica) sisältää jos ja vaikka mitä hyviä juttuja ja sitä käytetäänkin esimerkiksi pinaatin sijaan. Siinä on runsaasti tärkeitä ravintoaineita, kuten C-vitamiinia, magnesiumia,  rautaa, foolihappoa, piitä, kalsiumia ja kaliumia sekä flavonoideja ja karotenoideja.

Nokkosesta voidaan käyttää ruuanlaitossa, hauduttaa teetä, joka auttaa mm. reumaan, ihottumaan ja tulehdussairauksiin tai käyttää lannoitteena (nokkosvesi) puutarhassa. Nokkosen sanotaan alentavan myös verenpainetta ja verensokeria. Eli ei pöllömpi rehu.

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Hyppyrimäen portaat

 

Olihan se korkattava oikein kunnolla kesän ekat hyppyrimäkitreenitkin. Pari kertaa näitä olen jo ehtinyt semisti mennäkin asiakkaiden kanssa, mutta ihan omia treenejä en ole tehnyt. Hannen kanssa treffattiin aamusella portaiden juurella ja eihän se auttanut, kun alkaa kavuta kohti seuraavaa ja seuraavaa rappusta. Rappusia tuossa taitaa olla sen n. 150 ja aika hyvin heittää hapoille jo ensimmäisillä kierroksilla. 
 
 
 
 
 
Muutaman kerran ylösnoustuani alkoi ongelmajalkani ilmoitella olemassaolostaan ja mietin, kuinka järkevää on jatkaa treeniä. No, kerran vielä. Ei mennyt pahemmaksi. No, jos vielä yhden kerran. No nyt se on jo ihan puujalka, mä huilaan hetken. Nyt jos olisi fiksu, niin en enää menisi. Mutta jos vielä kerran.
 
 

Tarkoituksena oli nousta raput 10 kertaa, mutta 7 kierroksen kohdalla piti olla aikuinen ja todeta, että ei ehkä tee kovinkaan hyvää jatkaa, kun jalka alkaa olla aika pökkelö. Tämähän ei siis ole mitään uutta, vaan oikea jalka on ollut jo piiiitkään eri paria vasemman kanssa. Varsinaista yhtä vikaa siinä ei ole, vaan sinne on ajan mittaan kerääntynyt kaikenlaista, kuten revenneet nivelsiteet, jotka pitävät nilkan hieman toista jäykempänä, kaksi kertaa operoitu polvi, lisäksi jalka on hieman toista lyhyempi jne jne. Viime aikoina on vain tuntunut, että jalka ei ota hermotusta vastaan ihan samalla tavalla, mutta koska kaikkeen tottuu, niin en ole tuosta sen kummemmin välittänyt. On sen kanssa toimeen tullut.


 
Juoksun jälkeen jalka tuntuikin taas paremmalta, mutta hieman huolimaton kyyristyminen aiheutti "jotain". Onneksi apu oli lähellä ja pääsin sen verran osaaviin käsiin, joka laittoi jalkani oikeaan asentoon. Vikaahan sieltä löytyi varpaasta alaselkään asti. Nyt on toivottavasti paikat taas kohdillaan ja loppupäivä menikin sitten vähän rauhallisemmissa merkeissä köpötellen.

Mutta noin niinkuin normisti rappusjuoksut ovat todella tehokas tapa tehdä intervalliharjoituksia ja eihän noita tosiaan tarvitse aluksi edes juosta ylös. Kävelykin riittää. Eikä maksa paljoa raahata itseään rappusten juurelle, kun aikaakin menee koko treeniin yleensä sen puolisen tuntia.
Ja tähän loppuun vielä jotain tosi kaunista. Toivottavasti kukaan ei traumatisoitunut.

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Kiireettömät aamut rules

Itse rakastan rauhallisia aamuja. Muistan aikoinani, kuinka minua ahdisti joka aamu, kun ei ollut aikaa syödä rauhassa, santsata tarvittaessa toista kahvikupillista tai ylipäätään olla kiirehtimättä. Silloin aikoinani päätin, että jos jonkun asian ihan arkipäivässä haluan muuttaa, niin ne on aamut.
 
Ja näin tapahtui. Enää ei tarvitse herätä viideltä sen vuoksi, että saisi nauttia aamiaisen rauhassa. Helpotusta aamuihin on tuonut siis ne seikat, että lapsetkin ovat kasvaneet omatoimisemmiksi, kukaan ei huuda pyyhkimään, kaikki perheenjäsenet, jotka käyttävät vaatteita, saavat ne itse päälle ja jokaisella on jo jonkinnäköinen käsitys ajasta. Myös se, että aloitan töitäni enää aniharvoin ennen kello yhdeksää, on aika luksusta (niistä myöhäisistä illoista ei sitten tässä mainita mitään ;))
 
Ja vapaapäivien aamut ne vasta luksusta onkin, varsinkin kesällä. Ihanaa joutenoloa, tallustelua puutarhassa kahvikupin kanssa. Mukaan voi napsia antimia aamupalalle, linnut laulavat, aurinko paistaa ja haavan lehdet humisevat.
 
Tänään onnistuin aamusmoothiessa harvinaisen hyvin. Mukaan meni:
banaani,
mansikoita,
avokadoa,
kauramaitoa,
koivunlehtiä,
mustaherukanlehtiä,
nokkosta
ja marokonminttua. Marokonminttu on muuten talvenkestävä ja kova kaveri leviämään. Mutta hyvää se on.
 
Pöydälle jäi vielä pötköttämään lehtisalaatti, jonka piti mennä mukaan, mutta ehtiihän sen käyttää huomennakin.
 


Tänä aamuna napsin kirjahyllystä itselleni kesäluettavaa. Osan olen aloittanut, osan olen lukenut aiemmin ja on mukana pari uuttakin tuttavuutta. Luvassa on kesällä siis enemmän kasvis- ja raakaruokapainotteisia kokeiluja. Näen jo, kuinka barbaarimieheni hurraa tässä kohtaa ;)
 

 
Viikonloppu kuluu varmasti mukavasti keittiö/puutarha-akselilla. Ja siitähän mä tykkään.
 
Ai niin. Puutarhasta puheenollen, kirjoittelinhan mä TÄNNEKIN :)
 

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Miksei aina voi olla (tällainen) maanantai?

Mua vähän viime syksynä harmitti, kun oma kroppa teki stopin ja piti luopua monesta kivasta jutusta, jotta sain palautettua itseni väsymyksen syvästä suosta. Yksi näistä kivoista jutuista oli crossfit. Onramp-kurssin kävin syyskuussa ja tykkäsin ihan älyttömästi, juttua mm. täällä. Kroppa vain alkoi olla jo niin loppu siinä kohtaa, että kurssin jälkeen suoriuduin yhdelle tunnille, jonka jälkeen oli pakko höllätä. Crossfit on kuitenkin lajina aika äärimmäinen ja vaatii kropalta paljon. Jotta lajia pystyy harrastamaan intensiivisesti, tärkeä osuus on myös palautumisella, levolla, sekä varmasti oikeanlaisella ruokavaliolla.
No mutta, onneksi mitään ei tarvinnut unohtaa ikuisiksi ajoiksi ja tänään tein pienen paluun crossfitin maailmaan. Sannalla sattui olemaan mukana muutamat tangot ja kahvakuulat juuri alkaneelta kurssilta (linkki facesivuille), niin niillähän me temuttiin päivän harjoitus mainiosti läpi. Vaikka painot eivät päätä huimanneet, niin voin sanoa, että allekirjoittaneen rupucrossfitkunnolla tämä oli tarpeeksi.

 
Ensin treenattiin alaräpyläpainotteinen treeni tankojen kanssa, johon oli lisätty vielä juoksua alkuun ja loppuun. Vaikka pienet kuolemat kävikin mielessä tämän osuuden jälkeen, niin yllättävän nopeasti sitä toipui jo seuraavaan koitokseen.
 



Kannettiin kahvakuulat leuanvetotankojen luo ja tehtiin vielä enemmän yläkropalle painottuva treeni etuheilautuksin ja leuanvedoilla hypäten.



Mutta vaikka omat tekniikat on vielä hakusessa ja tuntui, että kunto tähän lajiin on kaikkea muuta kuin kohdillaan, oli meillä kyllä ainakin hauskaa. Tätä lisää :)

Päivän treeni:

Aikaa vastaan:
100 m juoksua
21-15-9
Kyykky
SPHP
Pystypunnerrus vauhdilla
100 m juoksua

10 kierrosta:
10 x leuanvedot hypäten
10 x etuheilautusta


Ja vielä yksi onnistumisenhetki joogasta. Tänään tein ensimmäistä kertaa päällä seisonnan ihan itse. Voin vain sanoa, että aika mieletön fiilis.

Ei pöllömpi maanantai.