perjantai 30. toukokuuta 2014

Tämä hetki

Mulla on usein vähän paha tapa olla tietyssä paikassa tekemässä jotain, mutta ajatus saattaa olla jossain ihan muualla. Esimerkiksi muistan joskus aikoinani lukiessani tenaville iltasatua, saatoin miettiä jotain aivan muuta (kun mä olen lukenut tämän, niin menen laittamaan pyykit ja sitten mä teen itselleni iltapalaa jne.). Tai useasti tulen vastanneeksi puolihuolimattomasti lasten kysymyksiin, kun mietin samalla jotain muuta. Tai kuinka moni on törmännyt siihen, että toinen räplää kännykkää, kun yrität jutella toiselle. Tai ylipäätään, kun joku asia vie huomion siitä, mitä oikeasti on tekemässä.

Eilen illalla aloin miettimään, milloin voin sanoa olevani aina ja sataprosenttisesti läsnä vain siinä hetkessä. En keksinyt muuta kuin nukkuessani, joogatessani ja meditoidessani. Ja tuo viimeinenkin on tuonut viimeaikoina omat haasteensa.

Päätin eilen, että tänään teen kaiken niin, että olen läsnä joka hetkessä. Tietoisesti. Mietin eilen, että ei tuo nyt kovin paha rasti voi olla, kun on vapaapäiväkin ja ei ole mitään sen ihmeellisempiä suunnitelmia. Mutta yllättävän haastavaa se kuitenkin oli. En ole edes aiemmin ymmärtänyt, kuinka helposti ajatus lähtee harhailemaan, pään sisälle muodostaa todella helposti kiireen ja kaaoksen ja kuinka paljon turhaa tulee mietittyä päivän aikana.

Heti aamupalalla skarppasin, enkä unohtunut miettimään omiani, vaan olin läsnä nuoremman neidin kanssa, jolla on muuten paaaaaljon asiaa ja kysyttävää. Havannoin vain ympärillä olevia asioita, kuten ystävän eilen tuomaa kukkaa, miltä kahvi maistui jne.


Aamulla tein reilun tunnin töitä koneella ja varmistaakseni työrauhani, sanoin siitä nuoremmalle neidille ja keksittiin hänelle yhdessä tekemistä siksi ajaksi. Istuessani koneelle, en tosiaan tehnyt muuta, kuin töitä (en siis avannut facea, blogia tms.). Tajusin, että mullahan on paha tapa istuessani koneelle, tehdä vähän kaikkea yhtä aikaa. Olla "mukatehokas". Noh, olisiko kuitenkin tehokkaampaa tehdä ensin se, mitä on tekemässä ja sitten vasta jotain muuta. Ja kuinka helposti saa pienen kaaoksen aikaan päässään, kun yrittää tehdä vähän kaikkea samaan aikaan. Ihan note to self tähän itselleen ajankäytön hallinnan kanssa. Pieni asia, iso muutos.

Ennen puoltapäivää käytiin eilen väliin jääneellä torstailounaalla ja vaikka en mielestäni seurassa niitä pahimpia kännykänräplääjiä olekaan, pistin puhelimen laukun pohjalle Riksun saavuttua ja päätin, että otan sen sieltä vasta sen soidessa tai kotona. Mihin itseasiassa edes puhelinta muuten tarvitsisin? Lounaalla itse asiassa havainnoin, että vaikka kovin montaa tuntia tässä ei olekaan ehtinyt olla vielä hereillä, tuntuu, että olen aistinut normaalia enemmän, kaaosta ei ole päähän syntynyt hetkeksikään, vaikka olen edennyt ajatuksentasolla rauhallisesti, olen ollut paljon tehokkaampi, kuitenkaan tuntematta kiirettä. Loppupeleissähän kiirekin on vain tunne, jonka saa aika helposti hallintaan, kun ei anna sen vallata liikaa tilaa päästä.



Lounaan jälkeen käytiin kaupassa ja kauppareissukin sujui ilman kauppalappua ja unohduksia, kun en koko ajan miettinyt, että kun olen ottanut kalan, niin muista ottaa kananmunat ja feta ja raejuusto ja ja ja. Ei, vaan luotin siihen, että ei minun tarvitse elää kaupassakaan yhtään hetkeä eteenpäin, vaan voin ihan hyvin pysähtyä leipähyllylle miettimään, mitä leipää ostan ja luottaa siihen, että ilman yhtään ajatusta, osaan siirtyä seuraavalle hyllylle. Ihanan syvällistä, mutta got the point?

Kaupassa tapasin tuttuni, joka vinkkasi, että ihan kulmilla oli minitori, jossa myytiin mm. vihanneksia ja taimia. Sieltähän me sitten käytiin bongaamassa lisäpuuhaa päivään. Mukaan lähti erilaisia tomaatteja, salaattia, kesäkurpitsaa, chili, pinaattia ja avomaankurkkuja. En muista, milloin olisin tuntenut näin paljon iloa syötävien kasvien taimista.

Illemmalla laittaessani kasvimaata kuntoon, pyrin ajattelemaan koko ajan sitä mitä teen ja yhtäkkiä muutama loistava idea pulpahti mieleen. En nyt sano, etteikö ne olisi tulleet mieleen, vaikka ajatus olisikin vaellellut sinne sun tänne, mutta näköjään kun keskittyy olennaiseen, niin siihen liittyvät asiatkin tulevat helpommin mieleen. Ehkä? No mutta nyt vuosia varastossa pötköttänyt minikasvihuone pääsi kasvimaalle omalle paikalleen ja tomaatit ovat siellä suojassa viileiltä öiltä ja pahimmalta sateelta. Huomenna jos tuo runko vielä saisi vähän uutta maalia pintaan.



Mutta siis kaikenkaikkiaan, tämä hetkessä eläminen on todella antavaa, vaikka ei kyllä mitenkään helppoa. Monta kertaa päivän aikana piti muistuttaa itseään, että "sunhan piti olla niinkun läsnä" ja tuntuu, että vaikka moni asia saikin ihan uuden perspektiivin ja nautin niistä oikeasti pienistä asioista ja hokauksista, oli päivä yllättävän rankka.

Mutta sen verran hyvä olo tästä tuli, että aion elää hetkessä myös huomennakin. Rauhoittaa muuten kummasti mieltä. Suosittelen.
 

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Mikä on se sun juttu?

Siis olisiko se suotavaa kirjoitella tännekin joskus?

Loma tuli ja meni ja arkea kohti on taas painettu sata lasissa. Tännekin mulla on jo sen viisi aihetta, mistä on pitänyt kirjoitella, mutta pitkäksi venyneet päivät ja nyt tämä kylmien ja kosteiden säiden aiheuttamat kivut kropassa ja siitä johtuva väsymys ovat vieneet unimoodiin aika tehokkaasti.

Mä olen taas vähän tässä pohdiskellut kun monilla ihmisillä on se yksi iso juttu/harrastus, joka vie mukanaan ja elämä jopa aika pitkälle rakentuu sen ympärille. Tämä tuli puheeksi tässä joku aika sitten (melkein) naapurin rouvan kanssa, kun juteltiin kuulumisia. Hän hehkutti, kuinka ihanaa oli, kun kesä oli taas tullut ja oli päässyt golfaamaan. Keskustelun aikana mietin, että mulla ei ole kyllä sellaista mun juttua, kun tykkään tehdä vähän kaikkea; on juoksua, jumpanvetoa, kuntosalia, joogaa ja puutarhanhoitoa. Tämä jäi pyörimään mieleen koko juoksulenkin ajaksi ja mietin, että kyllähän mullakin oli aikanaan nyrkkeily, joka imi aika ison osan ajasta ja kaikki menot suunniteltiin aika pitkälle nyrkkeilytreenien, -kisojen, -leirien ja muiden sitä tukevin juttujen ympärille. Ihan näin pitkälle vietyyn malliin en toki haluaisi tänä päivänä, koska se tuntuisi perheen kanssa aika itsekkäältä. Nyt riittää jo se, että meidän arki rullaa jo aika pitkälle minun työvuorojeni mukaan.  

Mutta ymmärrän oikein hyvin nuo tiettyihin lajeihin hurahdukset ja elämän niiden ympärillä. Golf on varmasti mukaansatempaava ja aikaavievä harrastus, josta saa helposti tietynlaisen elämäntavan, kun kesä kierretään kenttiä ja talvella voidaan matkustaa lomalle sinne, missä oikeanlainen ruoho oikeanlaisine koloineen vihertää. Lisäksi sain tässä keväällä seurata joukkoa ihmisiä, joita yhdisti laskuvarjohyppääminen. Laji, joka tempaisee mukaansa varmasti aika satasella, ja voin hyvin ymmärtää, että lajin vuoksi menee aikaa ja rahaa, mutta se mitä se antaa, on kaiken sen arvoista. Joitain asioita ei vain mitata rahassa tai ajankäytössä. Tai vielä esimerkkinä ystäväni, joka teki harrastuksesta (tanssi) ammatin ja omistaa tällä hetkellä paikkakunnan suurimman tanssikoulun. Tässä vain pari esimerkkiä, mutta näitähän löytyy vaikka kuinka.

Unohdin tämän koko ajatuksenvirtani, kunnes se tuli parin viikon päästä uudestaan mieleen, ei niinkään ajatuksena pään kautta, vaan tarpeena kropan kautta. Tämä saattaa kuulostaa ehkä hieman hölmöltä, mutta olen usein huomannut, että kun pään sisään alkaa muodostua kaaosta, johtuen kiireestä, epätavallisista tilanteista normiarjessa jne, kroppani huutaa aina joogaamaan. Ei se tarkoita sitä, että automaattisesti joogan jälkeen minulla olisi hyvä olo tai että harjoitus mitenkään nollaisi tilannetta, mutta selkeästi olen kuitenkin huomannut, että tämä on juttu, jota kroppani haluaa.

 
 
Vuosia sitten aloittaessani joogan, etenin aivan liian nopeasti ja jooga oli enemmän suorittamista ja "äkkiä mulle seuraava taso, kiitos"-henkistä ajattelua. No, joogassahan tämä ei välttämättä toimi ja omalla kohdallani tämä meni lopulta siihen, että koko jooga jäi. Reilun pari vuotta sitten kumpusi taas jostain tarve palauttaa jooga elämääni ja mutkien kautta olen taas sillä tiellä.

Olin päättänyt tällä kertaa, että en hoppuile joogan kanssa, vaan annan tulla sen mitä tulee. Tämä päätös on pitänyt tähän päivään saakka ja voin sanoa, että kylläpä tuntuu hyvältä. Alussa oma mieli heitti aikamoista volttia, kun taustalla oli jo muutenkin tarve muutokseen ja pois siitä oravanpyörästä, jossa elin. Jooga pisti kieltämättä ajatukset aika kaaokseen ja jossain välissä piti jo pitää pientä taukoa lajista, jotta pää kestäisi kaikki ne ajatukset. Piti antaa ajatuksille aikaa järjestyä.
Nyt vasta viime aikoina olen todella ymmärtänyt oman egon ja sielun eron, sekä sen, että ne oikeasti pystyvät elämään keskenään tasapainoisesti, vaikka olenkin vielä kaukana täydellisyydestä (jos sinne on edes koskaan tarvetta/kykyä päästä). Tämänkin eron olen ymmärtänyt jo aika päivää sitten, mutta eläminen kuunnellen oikeassa suhteessa egoa ja sielua on taas oma juttunsa. Tuntuu, että viime aikoina näitä molempia puolia on haastettu aika kiitettävästi eri tahoilta ja oman itsen kuuntelu milloin missäkin tilanteessa on ollut aika haastavaa.


Ja vaikka tälläkin hetkellä pää on aika täynnä erilaisia kaaoksia ja ajatuksia, osa hyvinkin syviä, ei tämä tällä kertaa tunnu niin pahalta, että näitä täytyisi tasoitella. Tällä kertaa osa asioista järjestyy paikalleen suht nopeasti, osa saakin jäädä pyörimään, ne kyllä asettuvat siellä kohdilleen saatuaan oikeanlaista ärsykettä ja onneksi aivoissa on myös se moodi, että osan voi painaa pinnan alle odottamaan oikeampaa hetkeä.


Mutta miettiessäni näitä ajatuksia, olen myös miettinyt, että olenko tähän asti yrittänyt työntää minulle oikeasti tärkeää juttua sivuun, koska se ei ole ehkä se helpoin tie kulkea ja aiheuttaa sen lisäksi, että se antaa minulle fyysistä suorituskykyä, myös suuren määrän henkistä kasvua ja paaaaaljon ajatuksia. En ole ehkä koskaan ajatellut, että jooga voisi olla se minun "juttuni", mutta tämä alkaa haiskahtaa aika pahoin siltä.

Jos kysyisin itseltäni, että saanko esimerkiksi kuntosaliharjoittelusta tai muista harrasteistani yhtä paljon kuin joogasta, vastaus olisi helppo. En saa. Vaikka tykkään myös niistä. Siltikin.


tiistai 20. toukokuuta 2014

Tiistaifiilis

Tänään oli siitä poikkeuksellinen päivä, että tein vain pari tuntia töitä ja sen jälkeen meillä oli vielä treffit Annin kanssa, joka auttaa mua tässä olkapään kuntoutuksessa. Itse jo hieman vähättelen tuota olkapään kuntoutustarvetta, koska varsinaista kipuahan siinä ei enää ole. Mutta myönnettävä se on minunkin, että virheasentoja löytyy vielä ihan riittämiin ja voimaerot vasemman ja oikean välillä ovat aika huikeat. Eli nyt vaan maltilla teen edelleen kuntouttavia liikkeitä, jotta saan olkapäästäni mahdollisimman ehjän. 
 
 
Minulla alkoi miniloma ja olen pois töistä seuraavat neljä päivää. Lomamoodiin oli helppo muljahtaa heti töistä päästyä. Jos jollain lailla vertaa omaa fiilistä normilomafiilikseen, niin en ole ollenkaan väsynyt tai koe, että kylläpä loma tulee nyt tarpeeseen. Aika mukava tunne, kun on osannut säästellä voimiaan sopivasti, eikä ole sellainen tunne, että koko loma menisi vain nukkumiseen. Ja ei voi mennäkään, koska kaikennäköistä aktiviteettiä on tosiaan luvassa :)
 
 
Ja aktiviteetistä puheenollen, sitä taitaa janota meidän koirakin todella epätoivoisesti. Niin epätoivoisesti, että se päätti tänään hypätä parvekkeelta toisesta kerroksesta alas. Satuin olemaan itse pihalla tuolloin laittamassa pyykkiä kuivamaan ja ilme oli varmaan näkemisen arvoinen, kun koira tömähtää yhtäkkiä parvekkeelta maahan. No eihän tuolle onneksi kuinkaan käynyt, vaan koira jatkoi juoksuaan, eikä ollut tömäyksestä millään. En edes halua miettiä, mitä olisi voinut käydä. Mutta kyllä mä olen nauranut tuolle episodille koko päivän. En taidakaan viedä koiraa mensantestiin ;) Ehkä jokin Underdog-koulutus voisi olla aika osuva. Tiedättekö sen elokuvan?
 
 
Tänään kävin viemässä nuoremman neidin hoitoon mummilaan Lappeenrantaan ja kotimatkalla kävin fiilistelemässä puutarhamyymälöissä. Taas olisi voinut lähteä mukaan vaikka mitä, mutta jos jotain olen oppinut, niin sen, että puutarhamyymälään pääsee aina uudestaan. Kaikkea ei tarvitse haalia kerralla, vaan vain se, mitä oikeasti jaksaa istuttaa.
 
Jostain syystä haalin melkein väkisin aina vain valkoisia kukkia mukaani, mutta tänä vuonna päätin lisätä värejä elämääni, niin näin teen myös näiden kesäkukkien kanssa.
 
 
Itselläni on varastossa aina muutama spraymaalipullo mattavalkoista ja mattamustaa +satunnaisesti muitakin värejä. Näillä on mukava käydä iltaisin spreijaamassa naapurien seinät, ei kun uudistaa iän kuluttamat rottinki, puu yms, ruukut ja muut esineet. Halpa keino saada vanhasta uutta.
 
 
Puutarha on tosiaan kokenut oikein räjähdyksen, kun NIIN paljon kaikkea kukkii yhtä aikaa. Vihdoinkin alkaa näyttää pihassa jo enemmän valmiilta, kun 3-4 vuotta sitten istutetut puut ja pensaat alkavat oikeasti näyttää muulta, kuin risuilta.
 
Tulppaanit kukkivat täysiä.
 

Koristemanteli on kauneimmillaan.

Ruusukvittenikin kukkii.

 
Ja moni moni muu.

Tämä on niin parasta aikaa vuodesta :) 
 

maanantai 19. toukokuuta 2014

Asiat asioina

Erimielisyys, riita, väittely jne. Periaatteessa sama asia, mutta kuitenkin eri merkitys. Se, miten osapuolet reagoivat asiaan, josta ollaan eri mieltä.

Jokainen on joskus eri mieltä toisen kanssa asioista. Joskus asian vain annetaan olla ja antaa toisen pitää mielipiteensä, vaikka se ei itsestä aina niin oikealta tunnukaan. Hiljaa oleminen on joskus rikkaus. Joskus taas tulee esittäneeksi eriävän mielipiteen ja aika pitkälle on myös vastapuolesta kiinni, tuleeko tilanteesta riita, rakentava keskustelu, kiukutteleva väittely tai jotain muuta. Annetaanko asioiden kärjistyä vuosien mykkäkouluun, vai pystyvätkö osapuolet ratkaisemaan erimielisyyden rakentavasti saman tien.


Itse en henkilökohtaisesti hakeudu riitatilanteisiin, enkä halua loukata ketään sanomisillani, mutta olen kuitenkin valmis puolustamaan omaa kantaani, sekä tarvittaessa nostamaan asian esiin, jos olen eri mieltä. Iän mukana on tullut onneksi kyky riidellä asioista asioina ja pyrin ainakin itse jättämään ns. kaivelun ja henkilökohtaisuudet pois. En siis todellakaan ole mikään valtakunnansovittelija, mutta mielestäni ei ole reilua vetää riitaan mukaan aineksia, jotka siihen eivät kuulu.

Joskus jopa nautin, kun saan rakentavan väittelyn aikaiseksi. On omia näkökantoja kehittävää saada väitellä jostain asiasta, josta toinen on erimieltä ja kuulla hänen mielipiteensä tai näkökantansa asiaan. Kun väittelyn malttaa pitää fiksulla tasolla ilman provosoitumista aiheeseen, voi tällaisilla keskusteluilla olla hyvinkin hedelmälliset seuraukset ja parhaimmassa tapauksessa oma näkökanta laajenee ja pystyy ymmärtämään toisenkin näkökannan. Niin, että se oma ei olekaan ainut oikea. Minusta yksi parhaita tällaisia väittelyitä olen käynyt ystäväni kanssa uskonnosta ja uskomisesta. Hyvin henkilökohtainen aihe, mutta oikealla tavalla väiteltynä hyvinkin mieltä avaava.


Meillä kotona riidellään harvoin. Ei siksi, että meillä jotenkin välteltäisiin erimielisyyksiä tai riitatilanteita tai oltaisiin aina samaa mieltä asioista, vaan siksi, että suurimman osan asioista saamme keskusteltua asian asiana ihan rakentavasti. Samaa mieltä ei tosiaan tarvitse olla, mutta ei aina tarvitse riidelläkään. Suurimmat riidat tulevat ehkä turhautumisista tai siitä, että se ja tää ja toi asia on kasaantunut yhteen möykkyyn ja sitten se vain räjähtää ulos. Niin, ehkä molemmissa on kyse turhautumisesta ;) Tai siksi, että näemme saman asian eri tavoin.

Joskus riitatilanne saattaa syntyä yllättäen, kun vastapuoli ymmärtääkin asian vaikka aivan toisella tapaa, kuin mitä oli itse lähtenyt asiaa esittämään. Tällaiset tilanteet ovat hieman hämmentäviä, kun toinen saattaakin suuttua, vaikka asialla ei tarkoittaisikaan mitään henkilökohtaista. Tällaiset tilanteethan saattavat pahimmillaan johtaa vaikka vuosien mykkäkouluun, kun loukkaannutaan puolin ja toisin, ei keskustella asiaa asiana, vaan jossain vaiheessa jo unohdetaan riidan alkuperä, kun ollaankin menty jo niin henkilökohtaisuuksiin, että toista on jo loukattu, kun ei enää muuta keksitä.

Toisaaltaan tällaiset riidat ovat parhaimmillaan niitä ilmaa puhdistavia riitoja, jos ne saadaan puhuttua läpi ja keskusteltua, mistä riita/toisen reaktio loppujen lopuksi johtuikaan. Syyhän saattaa olla jossain aivan muussa, kuin mistä alun perin leiskahdettiin. Itsekin yritän opetella aina sitä, että asiat eivät aina ole sitä miltä ne näyttävät. Riitatilanteissakin taustalla saattaa olla jo jotain muuta turhautumista, väsymystä jne, joka vie varsinaisen aiheen väärille raiteille ja pommi onkin tässä kohtaa valmis.
Varsinkin meillä naisilla on helposti tapana erotella äänensävyjä (no kun se sano sen silleen), kyseenalaistaa sanomisia (miksiköhän se sen silleen sano, mitäköhän se oikein tarkoitti, yrittiköhän se vihjailla jotain) ja joskus jopa haluamme ymmärtää asian väärin (ihan varmasti sano tolleen, mutta tarkoitti noin, ihan kuin en tajuis, et se yritti vihjailla/kettuilla jotain). Ja pahin on vielä se, jos omia sanomisia käännetään ja muokataan kolmannelle osapuolelle kerrottaessa. Muokataan niistä itselle sopivin versio, ymmärretään tahallaan väärin jne. Kukapa ei olisi joskus törmännyt tilanteeseen.

Vaikka maailmaan mahtuu kaikennäköisiä riitoja ja vaikka nämä "asiat eivät ole aina sitä, miltä ne näyttävät"-riidat ovat joskus vaikeita purkaa, kertoo se mielestäni NIIN paljon ihmisistä, jotka pystyvät nämäkin riidat selvittämään, ymmärtämään ne taustat omille reaktioilleen, keskustelemaan rakentavasti aiheesta, ymmärtämään toisen näkökannan aiheeseen, ymmärtää oman käyttäytymisensä ja tarvittaessa pyytämään anteeksi. Tällaisesta välienselvittelystä jää varmasti kaikille osapuolille hyvä mieli, asiat saadaan auki ja purettua, mitään ei jää hampaankoloon ja seuraavallakin kerralla uskaltaa olla ko. henkilön kanssa asiasta eri mieltä, kun tietää, että asiat tulevat aina selvitettyä. Itse arvostan näitä henkilöitä, jotka pystyvät reflektoimaan omaa käyttäytymistään riidan jälkeen niin, että asiat saadaan selvitettyä, pystytään näkemään toisen näkökanta ja löytämään yhteinen sävel. Ja mikä parasta, jos tällaisille riidoille pystyy vielä loppujen lopuksi nauramaankin <3

 
Mielestäni pahinta on kävellä tilanteesta ulos ja olla koskaan selvittämättä asiaa tai hyökätä suoraan silmille ja jyrätä toisen mielipide maanrakoon muutamatta koskaan omaa mielipidettään. Ihan jokaiselle tekisi hyvää joskus miettiä oman toimintansa perimmäisiä syitä. Onko se kuitenkin väsymystä, turhautumista, huonoa itsetuntoa, kykyä/halua olla käsittelemättä asioita? Koska hyvässä riidassa kuitenkin kunnioitetaan toisen mielipidettä, vaikka omastaankin saa pitää kiinni.

Ja peeäs. Tänään oli kesän ensimmäinen ukkonen. Hienot oli pilvet ja sopivat jotenkin tähän aiheeseenkin ;)

lauantai 17. toukokuuta 2014

To Do-lista

Onko kaikilla sellainen To Do-lista, mitä on suunnitellut elämänsä aikana tekevänsä? Siis oikeasti?Koska mulla ei ole. Tämä tuli lähinnä ilmi siinä kohtaa, kun juttelin näistä laskuvarjohyppyjutuista ihmisten kanssa. Useamman ihmisen kommentti oli, että juu, se on mun to do-listalla, mitä joskus elämässä tulisi/haluaisi tehdä.

Mä en ole koskaan yhtään listaa kirjoittanut, en tiedä miksi, tai miksi olisi pitänyt. Oma elämäni ei ole koskaan ollut tylsää. Tuntuu, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu ja elämässä on koko ajan kaikkea isompaa tai pienempää projektia käynnissä.

Sitten jos tarkemmin alkaa miettiä, niin onhan sitä tullut pyöriteltyä mielessään kaikkia isompia ja pienempiä juttuja, mitä olisi mukava tehdä. Ja eihän näillä tarvitse olla mitään aikarajaa, mihin mennessä nämä täytyy tehdä. Niin, ja onhan mulla mahdollisuus muuttaa mieltäni, jos joku juttu alkaakin tuntua sellaiselta, että ei enää kiinnostakaan.

Paljonko näitä juttuja on suotavaa listata. 10? 100? Hmmm. Käyköhän 100 jo ahdistamaan. Mitä jos ei ehdikään toteuttaa kaikkea? Jos ensin listaisi 10 ja jatkaisi sitten siitä. Jos näistä jutuista tekee listan, niin tuleeko sitten kiire ja paineet toteuttaa itseään. Taidan silti ottaa riskin ja kyhätä jonkun listan. Edes alun siitä... Ja osahan voi olla sellaisia pienempiä juttuja ja osa taas vähän isompia, tai ainakin aikaa vievempiä.

Mutta mun To Do-listan jutut liittyisivät aika pitkälle ainakin näin aluksi

Joogaan
Vielä joku päivä lähden johonkin päin maailmaa joogaretriitille.


Opiskeluun
Halu kehittyä omalla alalla tietää lisäopiskeluja aiheen parissa.

Kiipeilyyn
Tämä ei ole iso juttu toteuttaa, mutta mä en ole koskaan käynyt testaamassa edes seinäkiipeilyä.

Moottoripyöräilyyn
No jos ei nyt kuitenkaan omaa pyörää, niin ainakin olisi kiva heittää joku retki moottoripyöräillen. Tuskin tämä taito on tässä vuosien varrella mihinkään kadonnut. Tervettä itsesuojeluvaistoa on ehkä kertynyt kuitenkin matkan varrella.

Lainelautailuun/surffaus
Tämä on laji, jonka haluaisin oppia. Mukavana bonuksena voisi olla joku mukava ja lämmin kohde, jossa tämän lajin saloihin voisi tutustua.

Matkailuun
Haluaisin käydä mahdollisimman monessa maassa ja tutustua mahdollisimman monen kulttuurin arkeen. En kieltäydy tietenkään ihan perusmatkailusta hotelleineen, uima-altaineen ja seisovine aamupalapöytineen, mutta ajatus matkustamisesta ihmisten arkipäivään houkuttaa.


Juoksemiseen
En halua (ehkä) juosta maratonia, enkä edes puolikasta, mutta haluaisin juosta kovempaa kympin.

Ratsastukseen
Minulla on jo jonkinnäköinen käsitys siitä, kuinka hepalla mennään, mutta haluaisin oppia ravaamaan ja laukkamaan kunnolla ja lapsuuden haaveisiini kuului esteratsastus. En tiedä miksi ;)

Vanhempi neiti 2-vuotiaana

Kirjoittamiseen
Mä olen aika pienestä tenavasta suunnitellut kirjoittavani kirjan. En kyllä ole vielä täysin päättänyt, mikä on aihe tai milloin tämän aloitan. Olkoon tämä blogi minun kirjani toistaiseksi.

Hmmmm, mitähän vielä...

Tässä samalla kun tätä kirjoittelin ja näitä keksin, tajusin, että loppujen lopuksi olen tyytyväisempi siihen, että mun Done-listalla on jo kuitenkin enemmän niitä juttuja kuin listassa, joita en ole vielä tehnyt. Aika mukava tunne :)

Vuosi 2007 

perjantai 16. toukokuuta 2014

Puutarhajuttuja

Kevät alkaa jo sääennusteenkin mukaan kääntyä oikeasti kesäksi ja odotan ensi viikolla puutarhan räjähtämistä. Tällä hetkellä katse siirtyy to do paikasta toiseen ja täytynee raivata kalenterista ihan oma päivä puutarhahommille, jotta tuon pihan saisi jonkinnäköiseen kuosiin.
 
Onneksi kameralle voi taltioida rankalla rajauksella niitä puutarhan helmiä. Pikkuhiljaa siellä täällä alkaa kukkia mm. hedelmäpuut. Mä rakastan omenan/päärynän/kirsikan kukkia niin paljon, että olen hamstrannut omaan pihaani niitä melkeinpä vain noiden kukkien vuoksi. Tosin ei se satokaan syömättä jää. Joihinkin suihin ne päärynätkin katosivat viime syksynä. nimim. katkeroitunut päärynävarkaan uhri.
 

Ensimmäinen magnoliakin lopettelee pian kukintaansa. Mulla on omassa pihassa niitä viisin kappalein, mutta pitänee kysyä mun hovipuutarhurilta (ihana ystäväni), joka käy juhannuksena pistämässä meidän pihan uuteen uskoon, että onkohan se mennyt piilottamaan meidän yhden magnolian minne. Tai ehkä sekin vielä löytyy.

Magnolioista mä olen muuten kirjoittanut lisää TÄNNE. Ja sieltä saa lueskella tässä kesän aikana muitakin mun ja muiden kirjoittamia puutarhajuttuja.


Tulppaanit alkavat päästä hyvään vauhtiin kukinnan puolesta. Yleensä ne ovat olleet hieman reippaampia  tulemaan kukkaan. Mietinkin tässä, että onko syy viime aikojen hieman koleammissa ilmoissa, vai pitäisiköhän ihan lannoittaakin noita joskus.

En kyllä rehellisesti edes muista istuttaneeni tällaisia kaunistuksia, mutta epäilen kuitenkin näin tehneeni, kun en muutakaan ratkaisua löydä. Joku hyasinttihan tämä on ;) Ja vaikka tämän aika vahvasti mieltääkin jouluun, on tuo kyllä nätti myös puutarhassa.

Tässä keväällä hankkimani kesäkukka, tarhaneilikka 'Pink Kisses'. Kestävä jokasään kukka, joka kukkii koko kesän. Lisää tietoa TÄÄLTÄ. Vaikka kukalle ei luvatakaan talvenkestoa Suomessa, niin yrittänyttä ei laiteta. Itse ainakin ajattelin testata tuon talvenkeston istuttamalla sen syksyllä jonkun puskan juureen. Meidän piha on mikroilmastoltaan tosi suotuisa ja monet yksivuotisiksi luetut kasvit porskuttavat menemään vuosi toisensa jälkeen.

Hyvänä esimerkkinä mm. tämä lankaköynnös, joka nousee suhteellisen myöhään keväällä maasta, mutta joka vuosi sitkeästi yrittää tuota kivenmöhkälettä peittää. (kuva toissavuodelta)


Pikkuhiljaa kukkiaan on alkanut availemaan myös koristemanteli. Että mä tykkään näistä kevään ensimmäisistä kukkijoista.

torstai 15. toukokuuta 2014

Ei niin normipäivä

Joku joskus pyysi minua kuvailemaan ihan omaa normipäivääni ja jos ihan arkipäivällä mennään, niin se menee aika pitkälti samaa kaavaa noudattaen. Aamulla kuuden pintaan ylös, aamupala, hieman katselen tenavien perään, että pääsevät kunnialla tarhaan ja kouluun. Se tässä yrittäjänä olemisessa on mukavaa, että työpäivää ei tarvitse aloittaa välttämättä kahdeksalta aamulla olemalla työpaikalla. Useimmiten teen aamulla hetken kahvikupin äärellä töitä vastaamalla sähköpostiin tai tekemällä koneella muuten töitä (joita muuten on tässä työssä yllättävän paljon).

Ensi viikolla taidan ulkoistaa työpisteeni

Normityöpäivä alkaa yhdeksän-kymmenen maissa joko omilla treeneillä, jumppien vedoilla tai asiakkaiden ohjauksilla. Yleensä teen muutaman tunnin töitä ja lähden kahden maissa hakemaan nuorempaa neitiämme tarhasta. Kotona puuhastelen muutaman tunnin ja lähden jatkamaan sitten töitä illaksi. Työt pyrin lopettamaan kahdeksaan mennessä, mutta joskus menee toki pidempäänkin.

Illalla istun vielä yleensä koneelle tehden joko töitä tai sitten jotain muuta. Riippuen hieman oman pääkopan toimivuudesta. Ruokavalioita tai saliohjelmia on aivan turha yrittää vääntää puolilla tehoilla. Koska töissäni olen läsnä joka hetki asiakkaan tai ryhmän kanssa, tarvitsen ainakin hetken kotiuduttuani täydellistä minäaikaa, jolloin en edes halua puhua kenellekään. Olla vain ja nollata päivän ajatukset. En kaipaa yhtään ylimääräisiä virikkeitä iltaani, kuten vaikka televisiota.  Ei ole yksi eikä kaksi iltaa, kun olen löytänyt itseni torkkumasta koneen ääreltä.

Arki menee aika pitkälle tätä kaavaa noudattaen, mutta joskus tulee "hieman" normipäivästä poikkeavia päiviä. Itse tykkään siitä, että arki rullaa omalla painollaan ja aikatauluihin ei tarvitsisi tehdä sen suurempia muutoksia. Mutta kun niitä muutoksia tulee, niin joskushan ne tulee sitten ihan porukalla.

Tänään oli siitä poikkeuksellinen päivä, että aamusta ei ollutkaan ohjauksia eikä jumpanvetoja, vaan kynsihuolto. Ja Esteri ei pettänyt tälläkään kertaa. Mä en voi sanoa hirveästi aamuisin funtsivani, mitä sitä päälleen laittaisi tai vaatekriisejä en harrasta ollenkaan. Kaapista löytyy kyllä aina joku jumppaverme niskaan kiskottavaksi, tukka ponnarille, pari vetoa ripsiväriä ja aika pitkälle niillä mennään. Mutta jos johonkin sitten haluan panostaa, niin vielä ei ole tullut kohdallani vastaan käsitettä kynsiöverit. Joskus less is more, mutta joskus ei. Tänään ei osattu päättää, mitä vihreää käytetään, niin käytettiin kaikkia.



Lisäksi näin kynsihuollossa ystävääni, jota en ole nähnyt aikoihin. Tiedättekö, kun joskus vain jostain syystä yhteydenpito jää vähemmälle ja silloin tällöin tämä ihminen tulee mieleen ja ajattelee, että hitsi, pitäisi ottaa yhteyttä, mutta sitten se taas jää. Ja sitten törmäättekin taas sattumalta ja on ihana nähdä ja tuntuu, kuin pieni taakka/syyllisyys pitämättömästä yhteydestä tippuisi harteilta. Itse olen ainakin maailman huonoin ihminen pitämään yhteyttä ja kieltämättä tulee aina silloin tällöin mietittyä, että pitäisi soittaa sille ja tälle ja tuolle. Ja sitten ei tule kuitenkaan soitettua. Taas kuluu aikaa ja arki rullaa omassa pienessä piirissään. Eipä olisi iso vaiva ottaa luuria käteen ja kysellä kuulumisia, vai mitä? No mutta, tämän ystävän kanssa sovittiin treenitreffit ja jos sitä taas vaikka herättelisi crossfit-henkisiä treenejä tulille.


Riksun kanssa käytiin kynsihuollon jälkeen perinteisellä torstailounaalla ja on muuten mukava kerran viikossa istahtaa alas, ja kuunnella, kuinka toisen viikko on mennyt. Meillä molemmilla on omat juttumme, joita tällä hetkellä arjessa pyörittelemme ja on mukava myötäelää toisen juttuja ja keksiä uusia ideoita.

Jos aamu ja aamupäivä olivat tällaista mukavaa flowta paikasta toiseen, niin iltapäivästä iskikin sitten pieni kiire, kun piti ehtiä paikasta A paikkaan B ja lapsikin piti yrittää noutaa tarhasta ja ja ja... Ja joskus loputkin aikatauluista pettävät, kun rikki menee esimerkiksi auto. Luottopelini on pitänyt jo parina päivänä vähän outoa ääntä ja ajattelin, että käytän sen huollossa ensi viikon alussa, mutta tänään äänet olivat jo NIIN häiritseviä, että vähän paniikissa soitin huoltoon, että josko mä tulisin niinkun nyt, tää auto vähänniinku hajoo mun alle. Onneksi huollossa olikin yksi aika tälle päivälle ja kaarsin sinne samalla miettien, kuinka mahtavan ihanaa onkaan, kun auto hajoaa ja kuinka ihanan kallis paukku tästä tällä kertaa syntyykään. Olin jo varautunut henkisesti satojen eurojen laskuun samalla miettien, mistä kaikesta voikaan pihistää, että rahat riittävät kaikkeen. No, saadessani autoni takaisin, huoltomies antoi minulle avaimet ja sanoi, että vähän ihmeteltiin, mistä se ääni oikein tuli, kunnes tajuttiin kiristää renkaan pultit. No juu, kiitti, kun kiristitte. Ja mukava, että toin auton huoltoon sen takia. Mutta joo. Mieluummin näin ja selvisin parin kympin laskulla, kuin että siellä olisi ollut oikeasti vikaa.

Autoselfie? ;)

Auton huollon vuoksi jouduin perumaan pari ohjausta ja yin-joogan, jotka kieltämättä harmittivat, mutta minkäs näille mahtaa. Jos on ruuvit vähän löysällä, niin sittenhän ne ovat.

Koko iltapäivän olin vähän kuulostellut omaa oloani ja iltaan mennessä totesin, että ei tämä tästä ainakaan parane. Päinvastoin. Lähdin kuitenkin tekemään ohjauksia ja jumpanvetoon, kun harmitti jo muut päivällä perutut tunnit. Kuume alkoi kuitenkin nousta aika reipasta tahtia ja olo meni koko ajan vain kurjemmaksi. Pakko oli perua myös illan viimeinen jumppa. Ei olisi ollut mitään saumoja selvitä siitä. Nähtäväksi jää, onko tämä vain kropan flippitila liikakuormituksesta vai tulisinko ihan oikeasti flunssaan. Ihan rehellinen edellinen lenssu minulla onkin ollut vuosi sitten. Toivottavasti on vain flippitila. Kuume on silti aika ahterista, oli mikä oli.



 

tiistai 13. toukokuuta 2014

Luovutanko vai jatkanko?

En oikein nyt tiedä, mitä tässä pitäisi ajatella.

Toisaaltaan tuntuu tyhmältä kirjoittaa näistä omista henkilökohtaisista feileistä tänne blogiin, toisaalta, tämähän on juuri se paikka, jota alunperinkin aloin kirjoittamaan juuri siitä syystä, että saisin kirjoittaa ajatukseni auki. Vielä sunnuntaina halusin kääriytyä itsesäälin viittaan ja kadota hetkeksi vuoren syvimpään onkaloon märehtimään. Näinhän se maailma ei kuitenkaan mene, vaan asiat täytyy ottaa vastaan sellaisina kuin ne ovat. Ja työstää niitä sitten ajan kanssa.

Pari viikkoahan sitten kävin laskuvarjohyppykurssin, jänistäen ensimmäisen hypyn, tullen kuitenkin vielä samana päivänä tandemilla alas. Koko päivä oli aikamoinen haaste lähinnä henkisellä puolella ja pari päivää meni aika totaalisessa lukossa, kunnes vyyhti alkoi purkautua. En oikein tiennyt, mitä olisin ajatellut hyppäämisestä, muuta kuin sen, että halu hyppäämiseen oli syntynyt. Haluan hypätä. En siksi, että suorittamisesta ja onnistumisesta olisi tullut pakkomielle, vaan siksi, että halusin hyppäämään. Pyörittelin tätäkin joka kantilta, että haluanko vain siksi, että minun kuuluisi haluta, vai onko kyse ihan oikeasta innostuksesta.



Koska omalla kohdallani tämä ei ole alun perin lähtenyt niinkään pitkäaikaisesta halusta hypätä, vaan puhtaasta mielenkiinnosta lajia kohtaan ja siitä, kuinka käsittelen pelkotilojani, alun perin korkeanpaikankammoani. Siinä kohtaa, kun henkilö, joka päättää lähteä hyppäämään ja ilmoittautuu kurssille, on hän tehnyt samalla jo hyppypäätöksen. Omalla kohdallani tämä ei mennyt näin, vaan lähdin avoimin mielin katsomaan, mitä tämä tuo tullessaan. Näin jälkikäteen ajateltuna, tämä lähtökohtahan laahaa rankasti perässä siihen maailmaan, joka jo kurssille tultaessa pitäisi olla.

Nyt kun mietin aikaa kahden viikon takaiseen hyppypäätökseen, jonka tein siis vasta edellisiltana hypystä, enkä silloin, kun päätin tähän lähteä mukaan. Eli varsinaisesti koko henkinen valmistautuminen hyppyyn alkoi vasta n. 12 tuntia ennen hyppyä. Esimerkiksi ennen kurssia en ollut oikeastaan halunnut edes ajatella koko asiaa. Näin jälkikäteen sekin oli aika tyhmää, koska tiedän olevani ihminen, joka tarvitsee henkistä aikaa valmistautuakseen asioihin. Ja mikä lie defenssimekanismi minulla ollut tässä kohtaa, kun en ollut halunnut koko aihetta miettiä. Asiaa, joka kuitenkin on yksi elämäni suurimmista ja mieleenpainuvimmista jutuista, jota koskaan tulen tekemään.

Viime viikonloppuna lähdin uusimaan hyppäämättä jäänyttä hyppyäni. Muutaman tunnin odottelu palkittiin ja aloin vetää haalaria ja laskuvarjoa niskaan. Tällä kertaa jännitys pysyi hallussa ja osasin jo valmistautua niihin koneessa itselleni pahimpiin juttuihin. En katsellut liikaa ulos, vaikka koneessa tuo korkeus ei pahaa teekkään. Siinä kohtaa, kun ovi avattiin, en katsonut muiden hyppääjien hyppyjä vaan keskityin vain omaan juttuuni. Kun tuli vuoroni, mieleen välähti edellisen kerran tuntemukset ja paniikin tunne. Nyt mieli oli jännittynyt, mutta silti rauhallinen. Hilasin itseni ovelle ja aloitin hyppyrutiinit. Samalla mielessä pyöri se voittajafiilis, että pystyin toimimaan, eikä paniikki iskenyt toista kertaa. Siinä kohtaa, kun piti hypätä, iski nanosekunniksi fiilis, että olin jäänyt jumiin siihen mäenmennytpaniikkiinmäenmennytpaniikkin ja yhtäkkiä tunsin olevani tilanteen alapuolella. Ja suustani tuli, en hyppää. Joka kadutti jo heti toisen nanosekunnin aikana, kun tunsin olevani takaisin koneen sisällä. Mitä? Mitä tapahtui? Miksi mä sanoin niin? Miksi mä en hypännyt? Ja tähän perään kaikki tuntemani kirosanat putkeen. Monta kertaa. Aivan kuin minulle olisi riittänyt se, että tällä kertaa en joutunutkaan paniikkiin. Teki mieli huutaa, että miksi te ette vaan repäisseet mua. Se olisi varmasti mennyt ihan hyvin. Fiilikset olivat NIIN ristiriitaiset. Sanoin ei ja silti halusin.

Armoton ketutushan siitä syntyi. Miksi en pysty? Eikö minusta oikeasti ole tähän?

Kaksi päivää meni aivan kamalassa matalapaineessa ja annoin tilanteen velloa päällä juuri niin kauan, kuin se halusi. Ehkä jopa saatoin heittää hieman vettä myllyyn sättimällä itseäni ja kyseenalaistamalla omia toimiani. Ihminen osaa olla julma itselleen.

Ymmärsin heti, että minun pitäisi antaa nyt aikaa itselleni selvittää se, mikä meni pieleen. Siis mikä on se oikea syy? Miksi toimin niin kuin toimin? Eikö minunlaisistani arkajaloista pysty koskaan tulemaan menestystarinaa? Olenko todella luotu epäonnistumaan tässä? Eikö minulla ole mitään mahdollisuutta onnistua? Miksi tuo ja tuo ja tuokin pystyy tähän, mutta minä en? Pitääkö minun nyt luovuttaa? Olisiko se kaikkien kannalta fiksuinta? Jaksaako kukaan enää yrittää kanssani? Nämä olivat ne päällimmäiset kysymykset, joita pyörittelin pari päivää mielessäni. Huomaatteko yhtäläisyyttä kaikissa näissä kysymyksissä? Aivan. Joskus ratkaisu on hyvinkin yksinkertainen ja oikeastaan aika itsestäänselvä, mutta jos sitä ei ole tehnyt itselleen selväksi, niin eihän se ole selvä. Minulle se selvisi eilen ja sen jälkeen kaikki nuo kysymykset tuntuivat todella typeriltä. Ihan kuin jonkun muun pitäisi tehdä työ puolestani, ihan kuin voisin verrata itseäni muihin tai hakea hyväksyntää ja varmuutta muilta hyppäämiseeni. Hah. Typerä minä.

Itse olen vahvasti sitä mieltä, että me kaikki olemme lähtökohtaisesti samanlaisia, mutta oma egomme ja sen vahvuus, omat uskomuksemme ja pelkomme tekevät meistä erilaisia. Egon muodostumiseen, uskomuksiin ja pelkoihin vaikuttavat tietenkin ympäristö, jossa olemme kasvaneet ja eläneet, mitä olemme kokeneet, miten meidät on kasvatettu ja kuinka olemme niiden pohjalta maailmaa hahmottaneet. Mielestäni ei siis ole mitään järkeä ajatella, että joku ei pystyisi johonkin. Ei, jos oikeasti haluaa ja on valmis ja kykenevä sopeutumaan vallitsevaan tilanteeseen, tekemään töitä tavoitteen eteen ja kenties muuttamaan omia näkemyksiään. Eli muokkaamaan egoaan. Tämän pohjalta minun on mahdoton uskoa, että jos vain löydän sen perimmäisen syyn, miksi jänistän, ettenkö pystyisi vielä joku päivä hyppäämään.


Joskus on hyvä pysähtyä ja antaa ajan kulua ja antaa asioiden järjestyä omalla painollaan. Joskus ratkaisujen etsimiseen menee pidempään, joskus ne seisovat nurkan takana. En tiedä, onko tämä vielä ratkaisu ongelmiini, mutta aikamoisen hokauksen sain eilen joogassa. Olin kulkenut siinä kohtaa jo kolmatta päivää kierien omassa itsesäälissäni pessimisti ei pety asenteella ja mutisin mattoa availlessani puolittain huumorilla, että varmaan tulee tästäkin ihan p**** harjoitus. Ja samaan hengenvetoon totesin, että olenpahan kuitenkin tullut matolle. Ja se riitti. Sarja lähti rullaamaan mukavasti eteenpäin ja ennen loppuliikkeitä ohjaaja nykäisi minut mukaansa, että raahaappa se matto tänne seinän viereen ja kokeile käsilläseisontaa. Mitä, enhän mä siihen pysty. En mä uskalla heittää jalkojani pään taakse/yläpuolelle. Muutaman kerran kokeilin, ei onnistu, en mä osaa. Sitten järkeilin, että mitäs tässä nyt oikein voi tapahtua. Ponkaisin ja jalat olivat kohti kattoa. Oho, mähän tein sen.

Hetkeä myöhemmin loppuliikkeissä tein päälläseisontaa. Minulla on ollut aina tapana pyytää ohjaaja varmistamaan, eli seisomaan takanani, jotta hän voisi ottaa kopin jaloistani, jos lähden kaatumaan taaksepäin. Etsin katseellani ohjaajaa, kunnes tajusin, että ei. En mä voi aina pyytää toisia ihmisiä varmistamaan mun tekemisiä. Mun täytyy selvitä näistä itse. Luottaa siihen, että onnistun. Jos mä en luota itseeni, en voi olettaa muidenkaan luottavan. Ja loppupeleissä sillähän ei edes ole mitään mrkitystä, mitä muut ajattelevat. Tässä kohtaa teki mieli nauraa ääneen. Miten näinkin itsestäänselvä asia on voinut jäädä minulta ymmärtämättä. Pistin pään lattiaan, nostin jalat lantion päälle ja tadaa. Olin päälläseisonnassa. Ihan itse.


Vaikka itse puhun päivittäin asiakkailleni näistä asioista, että heidän täytyy itse löytää oma tiensä tehdä asioista, löytää itsestään se voimavara, jolla projekteja pusketaan eteenpäin. Luottaa itseensä, että onnistuu. Tehdä töitä sen eteen. Minä en voi personal trainerina tehdä työtä kenenkään puolesta. Minun työni on antaa työkaluja onnistumiseen. Kannustaa oikeissa paikoissa ja välillä heittää jopa kyseenalaistamisia avolävärillä vasten kasvoja. Kulkea askeleen edellä. En voi sanoa nähneeni kaikkea, mutta voin sanoa nähneeni tarpeeksi. Oma silmä harjaantuu aistimaan tilanteita jo hieman etukäteen. Aina en voi ottaa koppia ja kertoa, mitä tuleman pitää, koska monet asiat pitää ymmärtää itse.

Jokainen asiakkaani joutuu jossain kohtaa astumaan omalle epämukavuusalueelleen ja tekemään muutoksia, koska se oma vanha malli ei toimi. Toisille tämä on helppoa, toiset haraavat vastaan kuukausi toisensa perään, osa kokee henkisen romahduksen ymmärtäessään, kuinka kokonaisvaltaisesta asiasta onkaan kyse. Silti. Ihan jokainen heistä voi onnistua. Ketään ei ole luotu epäonnistumaan. 


Jos mietin omaa toimintaa verrattuna vaikka tähän laskuvarjollahyppäämiseen, on kaava sama. Kouluttajat antavat meille työkalut turvalliseen tekemiseen ja onnistumiseen, mutta loppu täytyy tehdä itse. Kenelle tämä on helpompi tie, kenelle taas vaikeampi (minäminäminä!). Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun katson vierestä, kun muut heittäytyvät ja minä jurnutan perässä. Mutta aina olen selvinnyt. Oma tieni tehdä asioita on joskus kuoppaisempi, mutta antamalla itselleni aikaa, kaikesta olen selvinnyt. Joskus olisi kaikkien kannalta helpompi luovuttaa ja antaa asioiden vain olla, mutta anteeksi vain maailma, minä en ole sellainen. Hard work pays off.


Ja en todellakaan kuvitellut, että vastatessani myöntävästi tähän laskuvarjohyppyprojektiin, joutuisin käymään näin syvällä pääni sisällä. Lähtökohtaisesti kun olin ottanut ns. toimittajan roolin, jossa avoimin mielin lähdin kokeilemaan uutta juttua. Ensin tässä karsiutui oma ns. ylpeys, kun asiat eivät menneetkään niin kuin olin ajatellut. Tällä tarkoitan sitä, että eikö olisikin ollut mukava lukea blogistani otsikoita: "Laskuvarjohyppääminen, here I come" "Kurssilla" "En malta odottaa ensimmäistä hyppyäni" "Jee, mä tein sen, mahtava fiilis" "Olen löytänyt uuden harrastuksen" "Skydiving, I'm loving it". Niinpä, nenälleen tultiin ja lujaa. Mutta hah, täältä noustaan. Jossain on rappuset.



 

Iso kiitos tähänastisesta kaikille asianosaisille. Vaikka oma hyppy jäikin toistaiseksi tekemättä, olen ison kiitoksen velkaa osaaville kouluttajille, hyppymestareille ja kaikille niille ihmisille, joiden kanssa juttelin ja sain rohkaisua. Te osaatte. Suosittelen.

torstai 8. toukokuuta 2014

Yin-joogaa. Kyllä kiitos.


Tänään pääsin tutustumaan yin-joogan saloihin. Yin-jooga on staattista ja samassa asennossa ollaankin n. 3-5 minuuttia kerrallaan. Ensin mietin, jaksanko olla noin kauan paikallaan (heh heh), mutta päätin antaa tällekin joogamuodolle mahdollisuuden. Ensimmäisenä mieleen tuli tietenkin pitkäkestoiset venytykset, mutta yin-jooga painottaa sidekudosten ja nivelsiteiden venyttämiseen. Lihaksen tulee olla mahdollisimman rento venytyksen aikana.
 
Tunnilla oli käytössä tyynyjä, huopia ja muita venytykseen pääsyyn helpottavia juttuja. Tarkoitushan oli olla mahdollisimman rento ja mihinkään asentoon ei menty väkisin. Osa venytyksistä oli kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvinkin rentouttavia ja parin venytyksen aikana koko päivän touhunneena oli hieman haastavaa pysyä hereillä. Osassa venytyksiä taas ei tullut mieleenkään torkahtaa. Itselle haastavimmat venytykset olivat jaloille, lähinnä polville ja nilkoille kohdistuvat venytykset. Koska toinen jalkani on operoitu polvesta pariin otteeseen ja kun vielä saman puolen nilkan nivelsiteetkin on aikoinaan revenneet, on minulla edelleen haasteita päästä mm. lootusasentoon. Alla olevan kuvan venytys oli kropalle hyvinkin mielenkiintoinen kokemus ja siinä pysyminen tuotti jänniä tunnetiloja polveen ja nilkkaan. Ja varmasti teki myös hyvää.


Venytykset olivat suhteellisen yksinkertaisia ja yin-jooga sopii ihan varmasti kaikille, vaikka koskaan ei ole joogassa käynytkään. Kysehän on kuitenkin pitkäkestoisista venytyksistä, joskaan ne eivät kohdistu lihaksiin. Tällainen rauhoittuminen ja oman kropan kuuntelu venytysten yhteydessä on varmasti tervetullutta monelle.


Itse mietin ensin, miten mahtaa aika kulua, mutta tuo tunti, joka oli varattu näitä venytyksiä varten, meni todella nopeasti ja teki mieli huutaa, että ei lopeteta vielä. Tehdään vielä pari juttua, tai parikymmentä.


Itse suosittelen tällaista venyttelyä kaikille sukupuoleen tai ikään katsomatta, riippumatta siitä, mitä harrastaa. Tämä on täydellistä vastapainoa fyysisille liikuntamuodoille ja tätä harrastaakseen ei todellakaan tarvitse olla notkea. Jokainen tekee oman venyvyytensä mukaan.


Ja koska muhun on aika syväänrakennettu tämä tarve ottaa uusista asioista vielä lisää selvää, lähti tässä illansuussa amazooniasta paketti kohti Kuusaan perämettiä mukanaan lisäinfoa yin-joogasta, sekä joogaruokakirja, jota olen jo parin kuukauden ajan pantannut kirjastosta lainassa.