Ihan vaan arkea


Mä olen oikeastaan aika tyytyväinen juuri nyt. Ja silloin kun kaikki on suurin piirtein ok, niin silloin tulee aika iloiseksi myös niistä arjen pienistä asioista.
 
Kuten vaikka siitä, että tänä syksynä kukaan ei käynyt varastamassa meidän päärynöitä. Ja niitä tuli muuten paljon. Viime vuonna päärynäpuu teki ehkä n. 15 päärynää ja yhtenä aamuna ne kaikki olivat vain hävinneet jonnekin. Kummallista. No raakoinahan joku oli ne silloin vienyt, että enpä ihmettele, jos eivät tänä vuonna enää kelvanneet. 

Viikot ovat olleet aikamoista sukkulointia paikasta toiseen. Tuntuu, että pitäisi aina olla siellä, missä ei ole. Ja samalla yrittää pitää pään sisäisen kaaoksen kasassa ja keskittyä siihen, mitä juuri silloin on tekemässä.

Olen myös iloinen siitä, että kroppa (selkä) ei ota enää niin pahasti itseensä esimerkiksi hyppyrimäen portaista. En tiedä, mikä näissä portaissa oikein koukuttaa. Ehkä se, että koskaan se ei ole kivaa ;)

Syksyn alkaessa ystäväkin avasi oman tanssikoulun Kouvolan keskustaan ja enpä olisi uskonut, että koskaan teen töitä tanssikoululla. Ja ei, en tosiaan opeta tanssia (eihän sitä koskaan tiedä... kyllä tietää), vaan vedän kehonhuoltoa. Oikein mukavaa puuhaa kaikelle muulle liikunnalle. Ja tulee samalla itsekin venyteltyä. Joogakin on nyt jäänyt vähäiselle huomiolle kaiken tämän kiireen keskellä, mutta kyllä sillekin taas aika jatkossa löytyy.
 
Salilla olen treenaillut vähän sekalaista treeniä ja kuunnellut, miten oma kroppa palautuu. Ja ilokseni olen todennut, että kyllähän se palautuu. Tämähän tarkoittaa sitä, että pikkuhiljaa uskaltaa lisätä vähän tehoa puuhasteluun, eikä tarvitse hissutella. 

Jumpanvedoista minulla on enää BodyCombat ja tuo kehonhuolto. Les Mills-ohjelmathan vaihtuvat aina kolmen kuukauden välein ja se tietää tietenkin aina uuden ohjelman opettelua. Tällä hetkellä, kun ei ole kuin tuo yksi ohjelma opeteltavana, tuntuu homma jotenkin ihanan stressittömältä, vaikka aikaahan siihenkin täytyy varata. Mutta kun kuitenkin tietää, että sitten kun osaan tämän, niin ei tarvitse opetella enää muuta.

Eilen ehdin käymään metsässä koiran kanssa. Luottavaisena otin ison pussin mukaan, jotta voin kerätä valtavat määrät suppilovahveroita. Mutta pieniähän nuo vielä olivat. Parin viikon päästä uusi yritys.
Mutta muuten metsä itsessään ei petä koskaan. Tunnen, kuinka lähestyessäni metsäpolkua, askel kevenee ja rauhoittuu. Mielessä ei pyöri enää sen sata "pitäisi tehdä"-asiaa, vaan keskityn metsän rauhaan ja seurailen koiran kirmailua erilaisten hajujen perässä. Omaan silmään tuo koiran vouhotus vaikuttaa aika päättömältä, mutta kai sillä itsellään joku punainen lanka hommassa on. Ehkä ;)

Kommentit