28.8.2014

Minä ja ryhmäliikunta


Eilen ajelin Lappeenrantaan Body Combat-koulutukseen. Ajattelin siinä kuunnellessani tulevan ohjelman musiikkeja koko jumppaohjaajan uraani.
 
Keväällä tein päätöksen, että hyllytän toistaiseksi osan ryhmäliikuntatunneista, koska oma fyysinen jaksamiseni ei ollut ihan sitä, mitä se on aikaisemmin ollut. Halusin antaa aikaa itselleni palautua ja pääsääntöisesti treenata vain, kun itsestä siltä tuntuu. Jotain halusin silti säilyttää ja se oli Body Combat.
 
Tunti, josta koko ryhmäliikuntaohjaajan urani alkoi.
 
 
En ollut oikeastaan koskaan haaveillut jumppatuntien vetämisestä, siis tuntien, joissa mennään musiikin tahtiin. Kuntonyrkkeilyä olin kyllä vetänyt siihen mennessä useamman vuoden. Mutta kun minulta vuonna 2006 kysyttiin, että olisiko kiinnostusta lähteä kouluttautumaan Body Combat-ohjaajaksi, mietin hetken, kävin yhdellä combattunnilla ja olin aivan myyty. Näin jälkeenpäin kun miettii, niin aikamoinen luotto on salin omistajalla ollut minua kohtaan, kun jumppaohjauksista työkokemus oli täysi nolla. Mutta hyvä niin ja kiitos luottamuksesta.
 
Muistan, kuinka koulutuksessa mietin, että mitäköhän tästäkin tulee ja osaanko koskaan ohjata jumppatunteja, ennakoida, onko minulla tarpeeksi rytmitajua, opinko koskaan ohjelmia. Kouluttajana meillä oli Pia, joka aikanaan omalla positiivisuudellaan sai jopa minutkin uskomaan, että ehkä tästä jotain tulee.
 
Ensimmäiset vedetyt tunnit olivat aikamoista tuskaa. Jännitti aivan jäätävästi, eikä tilannetta auttanut se, että sali oli aina tupaten täynnä, koska koko Kouvolassa ei niihin aikoihin muualla combattia ollut.
 
Pikkuhiljaa alkoi varmuus vetämiseen kasvaa ja rentoutuminen näkyi myös jumppien vetämisessä. Siitä onkin sitten laajennettu repertuaaria pikkuhiljaa mm. kahvakuulaan ja Body Pumpiin.

Alunperinhän ajattelin, että kun vetää itse jumppaa, niin tulee varmasti lähdettyä liikkumaan. Meidän vanhempi neiti oli tuolloin vuoden ikäinen ja tämä jumpanveto oli minulle silloin vähän kuin laatuaikaa itselleni.

Sen lisäksi, että jumpanveto on ollut enemmän hauska harrastus, kuin työ, on matkan varrella saanut tutustua myös ihaniin ihmisiin, joista osasta tuli oikein ystäviäkin. Hannen kanssa meillä on varmasti pisin yhteinen taival jumppapirkkoina ja ehkä mieleenpainuvin kuva meistä on otettu reilu kuusi vuotta sitten, kun olimme combat-koulutuksessa molemmat raskaana. Eikä minkään pienten mahojen kanssa ;) Hanne taisi olla aivan viimeisillään ja itsellänikin oli viikkoja jo reilusti yli 30 takana.
 Tämä ei ole se kuva.
 
 
Jos joskus alkaisi laskea, kuinka monta ohjelmaa sitä onkaan tässä viimeisen 8 vuoden aikana tullut opeteltua, niin kyllähän noita muutama tulisi. Ohjelma vaihtuu aina kolmen kuukauden välein ja kun tuo combat ei ole ollut ainoa opeteltava. Mutta joka kerran niitä uusia ohjelmia odottaa innolla. Ja joka kerran uusia ohjelmia opetellessa tuntuu, että mä en opi näitä ikinä. Ja joka kerta, kun uuden ohjelman vetää ensimmäisen kerran, on vatsassa perhosia, että osaanko mä vai en. Ja aina niistä on selvitty.
 
Niin, siinä ajellessani eilen kohti koulutuksia kuuntelin musiikkeja ja olin vähän, että plaah, edellisessä ohjelmassa oli paljon menevämmät musiikit, kunnes tärähti soimaan So what. hetken mä olin, että mitä mä oikein kuulin, eihän tämä voi olla tämä. Se sama kappale, joka oli mun ensimmäisessä ohjelmassa, kun aloitin. Se kappale, jota miksaan JOKA kerta, kun olemassa oleva ohjelma tursuaa jo korvista ulos.
 
Niin, tai se hetki, kun astelin eilen pukuhuoneeseen ja vastaan käveli kouluttajani Pia. Jännä tunne. Se mistä kaikki aikanaan lähti ja aivan kuin olisin tullut ympyrän toiseen päähän.
 
Ruuhkaisimmat vuoteni ryhmäliikuntaohjaajana ovat varmasti ohi, mutta niin hauskaa touhua tämä kuitenkin on, että tuskin tästä vielä ihan vähään aikaan kokonaan luovun.
 


 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti