15.8.2014

Arjen pyöritystä ja minäkuvaa

Meidänkin perheessä arki pyörähti rytinällä käyntiin, kun koulut alkoivat ja nuorempi neiti aloitti eskarin. Miehen kanssa synkronoitiin kalenterit; kuka vie, kuka hakee, moneen menee, milloin on mitäkin, kuka käyttää koiran jne.

Kesän mukavan hengailun jälkeen ehkä hieman raskasta, mutta silti oikeastaan oikein mukavaa. Jotenkin sitä tuntee itsensä hieman energisemmäksi, kun täytyy elää jossain järjestyksessä, kalenteri ja lasten lukujärjestykset ja muut menemiset rytmittävät työpäivää.

Oma päiväni alkaa kuudelta aamulla ja loppuu illalla yhdeksän maissa. Vapaa-aika viikolla jäsentyy keskelle päivää, ja aika menee lasten hakuun, ruuan tekemiseen, koiran ulkoiluttamiseen ja jos oikein hyvin olen itselleni aikaa organisoinut, ehdin keittää kahvit ja hieman istahtaa alaskin, ennekuin lähden taas jatkamaan töitä.

Omassa arjessani treenaaminen on kalenteriin merkittyä aikaa ja on oma häpeäni, jos en sitä siihen käytä. Useimmiten käytän, mutta aina ei jaksa tai huvita. Olen yrittänyt kesällä hieman "nollata" treenaamistani ja yrittänyt valita vain pari vaihtoehtoa, mitä harrastan. Myös treenaamisessa vähemmän (lue: ei 10-15 h viikossa) on enemmän. Salitreenaaminen on ollut vähän jäissä, koska kesällä joka solu vetää ulos puuhastelemaan.

Niin, ja jooga on koukuttanut koko ajan enemmän ja enemmän. Jotenkin olen sen antanut viedä, koska joogasta puuttuu se kaikki pinnallisuus ja paine näyttää joltain. Itse olen viime aikoina yrittänyt päästä siitä ajatusmallista, että minun ja kroppani pitäisi näyttää joltain tietyltä, jotta olisin siihen tyytyväinen. Siinä ei siis ole mitään pahaa, jos haluaa muokata omasta kropasta tietynlaisen, mutta itse haluaisin päästä tästä ajatusmallista eroon.

Tämä on ollut kieltämättä pitkä ja kivikkoinen tie, koska olen ollut aina ankara itseäni kohtaan; kuinka ja miten usein minun tulisi liikkua ja syödä. Miltä minun kuuluisi näyttää? Ja se kun pienin askelin lähtee tekemään muutoksia kohti hyväksyvämpää minäkuvaa. En ole yhtään sen huonompi ihminen tai tyytymättömämpi itseeni, vaikka painaisin muutaman kilon enemmän. Minun ei tarvitse rankaista itseäni/tuntea morkkista, jos syön joskus niitä ei niin hyviä valintoja.

Elämään kuitenkin kuuluu terve itsekuri ja vaikka pystynkin pikkuhiljaa olemaan armollisempi itselleni, ei se tarkoita kuitenkaan sitä, että voisin aina syödä mitä sattuu tai imeytyä sohvan pohjaan ja olla liikkumatta ikinä - ja väittää olevani tyytyväinen. Ei, vaan se mihin itseäni pikkuhiljaa kasvatan on se, että voin syödä kohtuudella kaikkea miettimättä koko ajan, kuinka paljon tässä annoksessa on kaloreita (sisäinen laskurini vain ei ole hiljaa) tai liikkuisin täysin niin, että nauttisin urheilusta vain sen hyvän olon vuoksi, ja haastaa itseäni käyttämään kroppaa monipuolisemmin. Joogan avulla olen jo todistanut itselleni, että aikuisenakin pystyy kehittymään helposti notkeudessa ja oman kropan hallinnassa. Ja tämä on se oikeasti se juttu, joka minua motivoi. Ei se, miltä ulkoinen habitukseni näyttää. Ja tähän suuntaan olen hyvin tyytyväinen. Se tekee minut tyytyväiseksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti