13.5.2014

Luovutanko vai jatkanko?

En oikein nyt tiedä, mitä tässä pitäisi ajatella.

Toisaaltaan tuntuu tyhmältä kirjoittaa näistä omista henkilökohtaisista feileistä tänne blogiin, toisaalta, tämähän on juuri se paikka, jota alunperinkin aloin kirjoittamaan juuri siitä syystä, että saisin kirjoittaa ajatukseni auki. Vielä sunnuntaina halusin kääriytyä itsesäälin viittaan ja kadota hetkeksi vuoren syvimpään onkaloon märehtimään. Näinhän se maailma ei kuitenkaan mene, vaan asiat täytyy ottaa vastaan sellaisina kuin ne ovat. Ja työstää niitä sitten ajan kanssa.

Pari viikkoahan sitten kävin laskuvarjohyppykurssin, jänistäen ensimmäisen hypyn, tullen kuitenkin vielä samana päivänä tandemilla alas. Koko päivä oli aikamoinen haaste lähinnä henkisellä puolella ja pari päivää meni aika totaalisessa lukossa, kunnes vyyhti alkoi purkautua. En oikein tiennyt, mitä olisin ajatellut hyppäämisestä, muuta kuin sen, että halu hyppäämiseen oli syntynyt. Haluan hypätä. En siksi, että suorittamisesta ja onnistumisesta olisi tullut pakkomielle, vaan siksi, että halusin hyppäämään. Pyörittelin tätäkin joka kantilta, että haluanko vain siksi, että minun kuuluisi haluta, vai onko kyse ihan oikeasta innostuksesta.



Koska omalla kohdallani tämä ei ole alun perin lähtenyt niinkään pitkäaikaisesta halusta hypätä, vaan puhtaasta mielenkiinnosta lajia kohtaan ja siitä, kuinka käsittelen pelkotilojani, alun perin korkeanpaikankammoani. Siinä kohtaa, kun henkilö, joka päättää lähteä hyppäämään ja ilmoittautuu kurssille, on hän tehnyt samalla jo hyppypäätöksen. Omalla kohdallani tämä ei mennyt näin, vaan lähdin avoimin mielin katsomaan, mitä tämä tuo tullessaan. Näin jälkikäteen ajateltuna, tämä lähtökohtahan laahaa rankasti perässä siihen maailmaan, joka jo kurssille tultaessa pitäisi olla.

Nyt kun mietin aikaa kahden viikon takaiseen hyppypäätökseen, jonka tein siis vasta edellisiltana hypystä, enkä silloin, kun päätin tähän lähteä mukaan. Eli varsinaisesti koko henkinen valmistautuminen hyppyyn alkoi vasta n. 12 tuntia ennen hyppyä. Esimerkiksi ennen kurssia en ollut oikeastaan halunnut edes ajatella koko asiaa. Näin jälkikäteen sekin oli aika tyhmää, koska tiedän olevani ihminen, joka tarvitsee henkistä aikaa valmistautuakseen asioihin. Ja mikä lie defenssimekanismi minulla ollut tässä kohtaa, kun en ollut halunnut koko aihetta miettiä. Asiaa, joka kuitenkin on yksi elämäni suurimmista ja mieleenpainuvimmista jutuista, jota koskaan tulen tekemään.

Viime viikonloppuna lähdin uusimaan hyppäämättä jäänyttä hyppyäni. Muutaman tunnin odottelu palkittiin ja aloin vetää haalaria ja laskuvarjoa niskaan. Tällä kertaa jännitys pysyi hallussa ja osasin jo valmistautua niihin koneessa itselleni pahimpiin juttuihin. En katsellut liikaa ulos, vaikka koneessa tuo korkeus ei pahaa teekkään. Siinä kohtaa, kun ovi avattiin, en katsonut muiden hyppääjien hyppyjä vaan keskityin vain omaan juttuuni. Kun tuli vuoroni, mieleen välähti edellisen kerran tuntemukset ja paniikin tunne. Nyt mieli oli jännittynyt, mutta silti rauhallinen. Hilasin itseni ovelle ja aloitin hyppyrutiinit. Samalla mielessä pyöri se voittajafiilis, että pystyin toimimaan, eikä paniikki iskenyt toista kertaa. Siinä kohtaa, kun piti hypätä, iski nanosekunniksi fiilis, että olin jäänyt jumiin siihen mäenmennytpaniikkiinmäenmennytpaniikkin ja yhtäkkiä tunsin olevani tilanteen alapuolella. Ja suustani tuli, en hyppää. Joka kadutti jo heti toisen nanosekunnin aikana, kun tunsin olevani takaisin koneen sisällä. Mitä? Mitä tapahtui? Miksi mä sanoin niin? Miksi mä en hypännyt? Ja tähän perään kaikki tuntemani kirosanat putkeen. Monta kertaa. Aivan kuin minulle olisi riittänyt se, että tällä kertaa en joutunutkaan paniikkiin. Teki mieli huutaa, että miksi te ette vaan repäisseet mua. Se olisi varmasti mennyt ihan hyvin. Fiilikset olivat NIIN ristiriitaiset. Sanoin ei ja silti halusin.

Armoton ketutushan siitä syntyi. Miksi en pysty? Eikö minusta oikeasti ole tähän?

Kaksi päivää meni aivan kamalassa matalapaineessa ja annoin tilanteen velloa päällä juuri niin kauan, kuin se halusi. Ehkä jopa saatoin heittää hieman vettä myllyyn sättimällä itseäni ja kyseenalaistamalla omia toimiani. Ihminen osaa olla julma itselleen.

Ymmärsin heti, että minun pitäisi antaa nyt aikaa itselleni selvittää se, mikä meni pieleen. Siis mikä on se oikea syy? Miksi toimin niin kuin toimin? Eikö minunlaisistani arkajaloista pysty koskaan tulemaan menestystarinaa? Olenko todella luotu epäonnistumaan tässä? Eikö minulla ole mitään mahdollisuutta onnistua? Miksi tuo ja tuo ja tuokin pystyy tähän, mutta minä en? Pitääkö minun nyt luovuttaa? Olisiko se kaikkien kannalta fiksuinta? Jaksaako kukaan enää yrittää kanssani? Nämä olivat ne päällimmäiset kysymykset, joita pyörittelin pari päivää mielessäni. Huomaatteko yhtäläisyyttä kaikissa näissä kysymyksissä? Aivan. Joskus ratkaisu on hyvinkin yksinkertainen ja oikeastaan aika itsestäänselvä, mutta jos sitä ei ole tehnyt itselleen selväksi, niin eihän se ole selvä. Minulle se selvisi eilen ja sen jälkeen kaikki nuo kysymykset tuntuivat todella typeriltä. Ihan kuin jonkun muun pitäisi tehdä työ puolestani, ihan kuin voisin verrata itseäni muihin tai hakea hyväksyntää ja varmuutta muilta hyppäämiseeni. Hah. Typerä minä.

Itse olen vahvasti sitä mieltä, että me kaikki olemme lähtökohtaisesti samanlaisia, mutta oma egomme ja sen vahvuus, omat uskomuksemme ja pelkomme tekevät meistä erilaisia. Egon muodostumiseen, uskomuksiin ja pelkoihin vaikuttavat tietenkin ympäristö, jossa olemme kasvaneet ja eläneet, mitä olemme kokeneet, miten meidät on kasvatettu ja kuinka olemme niiden pohjalta maailmaa hahmottaneet. Mielestäni ei siis ole mitään järkeä ajatella, että joku ei pystyisi johonkin. Ei, jos oikeasti haluaa ja on valmis ja kykenevä sopeutumaan vallitsevaan tilanteeseen, tekemään töitä tavoitteen eteen ja kenties muuttamaan omia näkemyksiään. Eli muokkaamaan egoaan. Tämän pohjalta minun on mahdoton uskoa, että jos vain löydän sen perimmäisen syyn, miksi jänistän, ettenkö pystyisi vielä joku päivä hyppäämään.


Joskus on hyvä pysähtyä ja antaa ajan kulua ja antaa asioiden järjestyä omalla painollaan. Joskus ratkaisujen etsimiseen menee pidempään, joskus ne seisovat nurkan takana. En tiedä, onko tämä vielä ratkaisu ongelmiini, mutta aikamoisen hokauksen sain eilen joogassa. Olin kulkenut siinä kohtaa jo kolmatta päivää kierien omassa itsesäälissäni pessimisti ei pety asenteella ja mutisin mattoa availlessani puolittain huumorilla, että varmaan tulee tästäkin ihan p**** harjoitus. Ja samaan hengenvetoon totesin, että olenpahan kuitenkin tullut matolle. Ja se riitti. Sarja lähti rullaamaan mukavasti eteenpäin ja ennen loppuliikkeitä ohjaaja nykäisi minut mukaansa, että raahaappa se matto tänne seinän viereen ja kokeile käsilläseisontaa. Mitä, enhän mä siihen pysty. En mä uskalla heittää jalkojani pään taakse/yläpuolelle. Muutaman kerran kokeilin, ei onnistu, en mä osaa. Sitten järkeilin, että mitäs tässä nyt oikein voi tapahtua. Ponkaisin ja jalat olivat kohti kattoa. Oho, mähän tein sen.

Hetkeä myöhemmin loppuliikkeissä tein päälläseisontaa. Minulla on ollut aina tapana pyytää ohjaaja varmistamaan, eli seisomaan takanani, jotta hän voisi ottaa kopin jaloistani, jos lähden kaatumaan taaksepäin. Etsin katseellani ohjaajaa, kunnes tajusin, että ei. En mä voi aina pyytää toisia ihmisiä varmistamaan mun tekemisiä. Mun täytyy selvitä näistä itse. Luottaa siihen, että onnistun. Jos mä en luota itseeni, en voi olettaa muidenkaan luottavan. Ja loppupeleissä sillähän ei edes ole mitään mrkitystä, mitä muut ajattelevat. Tässä kohtaa teki mieli nauraa ääneen. Miten näinkin itsestäänselvä asia on voinut jäädä minulta ymmärtämättä. Pistin pään lattiaan, nostin jalat lantion päälle ja tadaa. Olin päälläseisonnassa. Ihan itse.


Vaikka itse puhun päivittäin asiakkailleni näistä asioista, että heidän täytyy itse löytää oma tiensä tehdä asioista, löytää itsestään se voimavara, jolla projekteja pusketaan eteenpäin. Luottaa itseensä, että onnistuu. Tehdä töitä sen eteen. Minä en voi personal trainerina tehdä työtä kenenkään puolesta. Minun työni on antaa työkaluja onnistumiseen. Kannustaa oikeissa paikoissa ja välillä heittää jopa kyseenalaistamisia avolävärillä vasten kasvoja. Kulkea askeleen edellä. En voi sanoa nähneeni kaikkea, mutta voin sanoa nähneeni tarpeeksi. Oma silmä harjaantuu aistimaan tilanteita jo hieman etukäteen. Aina en voi ottaa koppia ja kertoa, mitä tuleman pitää, koska monet asiat pitää ymmärtää itse.

Jokainen asiakkaani joutuu jossain kohtaa astumaan omalle epämukavuusalueelleen ja tekemään muutoksia, koska se oma vanha malli ei toimi. Toisille tämä on helppoa, toiset haraavat vastaan kuukausi toisensa perään, osa kokee henkisen romahduksen ymmärtäessään, kuinka kokonaisvaltaisesta asiasta onkaan kyse. Silti. Ihan jokainen heistä voi onnistua. Ketään ei ole luotu epäonnistumaan. 


Jos mietin omaa toimintaa verrattuna vaikka tähän laskuvarjollahyppäämiseen, on kaava sama. Kouluttajat antavat meille työkalut turvalliseen tekemiseen ja onnistumiseen, mutta loppu täytyy tehdä itse. Kenelle tämä on helpompi tie, kenelle taas vaikeampi (minäminäminä!). Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun katson vierestä, kun muut heittäytyvät ja minä jurnutan perässä. Mutta aina olen selvinnyt. Oma tieni tehdä asioita on joskus kuoppaisempi, mutta antamalla itselleni aikaa, kaikesta olen selvinnyt. Joskus olisi kaikkien kannalta helpompi luovuttaa ja antaa asioiden vain olla, mutta anteeksi vain maailma, minä en ole sellainen. Hard work pays off.


Ja en todellakaan kuvitellut, että vastatessani myöntävästi tähän laskuvarjohyppyprojektiin, joutuisin käymään näin syvällä pääni sisällä. Lähtökohtaisesti kun olin ottanut ns. toimittajan roolin, jossa avoimin mielin lähdin kokeilemaan uutta juttua. Ensin tässä karsiutui oma ns. ylpeys, kun asiat eivät menneetkään niin kuin olin ajatellut. Tällä tarkoitan sitä, että eikö olisikin ollut mukava lukea blogistani otsikoita: "Laskuvarjohyppääminen, here I come" "Kurssilla" "En malta odottaa ensimmäistä hyppyäni" "Jee, mä tein sen, mahtava fiilis" "Olen löytänyt uuden harrastuksen" "Skydiving, I'm loving it". Niinpä, nenälleen tultiin ja lujaa. Mutta hah, täältä noustaan. Jossain on rappuset.



 

Iso kiitos tähänastisesta kaikille asianosaisille. Vaikka oma hyppy jäikin toistaiseksi tekemättä, olen ison kiitoksen velkaa osaaville kouluttajille, hyppymestareille ja kaikille niille ihmisille, joiden kanssa juttelin ja sain rohkaisua. Te osaatte. Suosittelen.

8 kommenttia:

  1. Kuten jo mainitsin, viisas nainen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Tällä kertaa viisaampi taisi olla oma kroppa.

      Poista
  2. Viisaita sanoja. Itse joskus samojen pohdintojen edessä (etenkin tuossa jooga-asiassa ja mm. päälläseisonnassa) tulin siihen tulokseen, että miksi mietin asiaa ja pelkään mitä voi tapahtua, sen sijaan että vaan teen. Ja yllättäen tsa-daa, tuolla ajatuksella oli täsmälleen sama lopputulos. Pitkään on tuota irti päästämistä pitänyt harjoitella, mutta nykyään se sujuu jo ilman suurempaa tuskaa. Liika miettiminen on varmasti monesti se suurin ongelma, ja monessa asiassa - pitää vaan päättää olla kuuntelematta mitä se ego huutelee, ja vaan antaa mennä :-) !!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin luulin, että olisin jo ollut vähän pidemmällä tässä heittäytymisprosessissa, mutta enpä ollutkaan. Heittäytymisprojektit jatkuvat, sekä asian kaivelu, mistä tämä oikein on saanut alkunsa. En tiedä, selvinneekö tuo koskaan, mutta katsotaan :)

      Poista
  3. Onneksi äidit pystyvät suojelemaan itseään, samalla suojellen lapsiaan. Aika luonnollista,sanoisin :)

    VastaaPoista
  4. Kiitos kirjoituksesta! Luin sen ensin nopeasti, mutta piti palata pari kertaa takaisin ja oikein ajatuksella rupesin lukemaan. Älä vaan lopeta tätä blogia! Sitä rupeaa itsekin miettimään miten nämä asiat menevät omassa elämässä.... Tosi vaikeaa! Mutta uudestaan-kiitos kun avaudut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei ihana kuulla, että joku muukin miettii tällaisia. Joskus tulee näitä avautumisia ja joskus taas ihan pinnallista liibalaabaa. Mutta sitä se on mun elämäkin, joskus pitää pysähtyä, että pääsee eteenpäin ja joskus on vain kiva porskuttaa :)

      Poista