Ei niin normipäivä

Joku joskus pyysi minua kuvailemaan ihan omaa normipäivääni ja jos ihan arkipäivällä mennään, niin se menee aika pitkälti samaa kaavaa noudattaen. Aamulla kuuden pintaan ylös, aamupala, hieman katselen tenavien perään, että pääsevät kunnialla tarhaan ja kouluun. Se tässä yrittäjänä olemisessa on mukavaa, että työpäivää ei tarvitse aloittaa välttämättä kahdeksalta aamulla olemalla työpaikalla. Useimmiten teen aamulla hetken kahvikupin äärellä töitä vastaamalla sähköpostiin tai tekemällä koneella muuten töitä (joita muuten on tässä työssä yllättävän paljon).

Ensi viikolla taidan ulkoistaa työpisteeni

Normityöpäivä alkaa yhdeksän-kymmenen maissa joko omilla treeneillä, jumppien vedoilla tai asiakkaiden ohjauksilla. Yleensä teen muutaman tunnin töitä ja lähden kahden maissa hakemaan nuorempaa neitiämme tarhasta. Kotona puuhastelen muutaman tunnin ja lähden jatkamaan sitten töitä illaksi. Työt pyrin lopettamaan kahdeksaan mennessä, mutta joskus menee toki pidempäänkin.

Illalla istun vielä yleensä koneelle tehden joko töitä tai sitten jotain muuta. Riippuen hieman oman pääkopan toimivuudesta. Ruokavalioita tai saliohjelmia on aivan turha yrittää vääntää puolilla tehoilla. Koska töissäni olen läsnä joka hetki asiakkaan tai ryhmän kanssa, tarvitsen ainakin hetken kotiuduttuani täydellistä minäaikaa, jolloin en edes halua puhua kenellekään. Olla vain ja nollata päivän ajatukset. En kaipaa yhtään ylimääräisiä virikkeitä iltaani, kuten vaikka televisiota.  Ei ole yksi eikä kaksi iltaa, kun olen löytänyt itseni torkkumasta koneen ääreltä.

Arki menee aika pitkälle tätä kaavaa noudattaen, mutta joskus tulee "hieman" normipäivästä poikkeavia päiviä. Itse tykkään siitä, että arki rullaa omalla painollaan ja aikatauluihin ei tarvitsisi tehdä sen suurempia muutoksia. Mutta kun niitä muutoksia tulee, niin joskushan ne tulee sitten ihan porukalla.

Tänään oli siitä poikkeuksellinen päivä, että aamusta ei ollutkaan ohjauksia eikä jumpanvetoja, vaan kynsihuolto. Ja Esteri ei pettänyt tälläkään kertaa. Mä en voi sanoa hirveästi aamuisin funtsivani, mitä sitä päälleen laittaisi tai vaatekriisejä en harrasta ollenkaan. Kaapista löytyy kyllä aina joku jumppaverme niskaan kiskottavaksi, tukka ponnarille, pari vetoa ripsiväriä ja aika pitkälle niillä mennään. Mutta jos johonkin sitten haluan panostaa, niin vielä ei ole tullut kohdallani vastaan käsitettä kynsiöverit. Joskus less is more, mutta joskus ei. Tänään ei osattu päättää, mitä vihreää käytetään, niin käytettiin kaikkia.



Lisäksi näin kynsihuollossa ystävääni, jota en ole nähnyt aikoihin. Tiedättekö, kun joskus vain jostain syystä yhteydenpito jää vähemmälle ja silloin tällöin tämä ihminen tulee mieleen ja ajattelee, että hitsi, pitäisi ottaa yhteyttä, mutta sitten se taas jää. Ja sitten törmäättekin taas sattumalta ja on ihana nähdä ja tuntuu, kuin pieni taakka/syyllisyys pitämättömästä yhteydestä tippuisi harteilta. Itse olen ainakin maailman huonoin ihminen pitämään yhteyttä ja kieltämättä tulee aina silloin tällöin mietittyä, että pitäisi soittaa sille ja tälle ja tuolle. Ja sitten ei tule kuitenkaan soitettua. Taas kuluu aikaa ja arki rullaa omassa pienessä piirissään. Eipä olisi iso vaiva ottaa luuria käteen ja kysellä kuulumisia, vai mitä? No mutta, tämän ystävän kanssa sovittiin treenitreffit ja jos sitä taas vaikka herättelisi crossfit-henkisiä treenejä tulille.


Riksun kanssa käytiin kynsihuollon jälkeen perinteisellä torstailounaalla ja on muuten mukava kerran viikossa istahtaa alas, ja kuunnella, kuinka toisen viikko on mennyt. Meillä molemmilla on omat juttumme, joita tällä hetkellä arjessa pyörittelemme ja on mukava myötäelää toisen juttuja ja keksiä uusia ideoita.

Jos aamu ja aamupäivä olivat tällaista mukavaa flowta paikasta toiseen, niin iltapäivästä iskikin sitten pieni kiire, kun piti ehtiä paikasta A paikkaan B ja lapsikin piti yrittää noutaa tarhasta ja ja ja... Ja joskus loputkin aikatauluista pettävät, kun rikki menee esimerkiksi auto. Luottopelini on pitänyt jo parina päivänä vähän outoa ääntä ja ajattelin, että käytän sen huollossa ensi viikon alussa, mutta tänään äänet olivat jo NIIN häiritseviä, että vähän paniikissa soitin huoltoon, että josko mä tulisin niinkun nyt, tää auto vähänniinku hajoo mun alle. Onneksi huollossa olikin yksi aika tälle päivälle ja kaarsin sinne samalla miettien, kuinka mahtavan ihanaa onkaan, kun auto hajoaa ja kuinka ihanan kallis paukku tästä tällä kertaa syntyykään. Olin jo varautunut henkisesti satojen eurojen laskuun samalla miettien, mistä kaikesta voikaan pihistää, että rahat riittävät kaikkeen. No, saadessani autoni takaisin, huoltomies antoi minulle avaimet ja sanoi, että vähän ihmeteltiin, mistä se ääni oikein tuli, kunnes tajuttiin kiristää renkaan pultit. No juu, kiitti, kun kiristitte. Ja mukava, että toin auton huoltoon sen takia. Mutta joo. Mieluummin näin ja selvisin parin kympin laskulla, kuin että siellä olisi ollut oikeasti vikaa.

Autoselfie? ;)

Auton huollon vuoksi jouduin perumaan pari ohjausta ja yin-joogan, jotka kieltämättä harmittivat, mutta minkäs näille mahtaa. Jos on ruuvit vähän löysällä, niin sittenhän ne ovat.

Koko iltapäivän olin vähän kuulostellut omaa oloani ja iltaan mennessä totesin, että ei tämä tästä ainakaan parane. Päinvastoin. Lähdin kuitenkin tekemään ohjauksia ja jumpanvetoon, kun harmitti jo muut päivällä perutut tunnit. Kuume alkoi kuitenkin nousta aika reipasta tahtia ja olo meni koko ajan vain kurjemmaksi. Pakko oli perua myös illan viimeinen jumppa. Ei olisi ollut mitään saumoja selvitä siitä. Nähtäväksi jää, onko tämä vain kropan flippitila liikakuormituksesta vai tulisinko ihan oikeasti flunssaan. Ihan rehellinen edellinen lenssu minulla onkin ollut vuosi sitten. Toivottavasti on vain flippitila. Kuume on silti aika ahterista, oli mikä oli.



 

Kommentit