30.3.2014

I believe I can fly

Mä olen täällä kirjoitellut aina enemmän tai vähemmän pinnan alle menevistä jutuista. On ollut syvällisempää pohdintaa ja välillä hypetystä vaikka hyvin menneistä treeneistä. Yksi suosikkiaiheitani on varmasti ollut omalle epämukavuusalueelle meneminen. En varsinaisesti työntämällä työnnä itseäni näille rajoille, mutta en myöskään enää pelkää astumista tuolle tuntemattomalle puolelle.

Tai no. Otetaas vähän ajassa taaksepäin. Itseasiassa joku aika sitten TODELLAKIN jouduin käymään vakavahenkistä keskustelua itseni kanssa epämukavuusalueelle siirtymisestä. Ja ihan tarkoituksella.

Reilu kuukausi sitten mä meinasin saada slaagin lukiessani mun sähköpostia, johon oli tullut viesti mahdollisesta yhteistyöstä. Minulla olisi kenties mahdollisuus osallistua kurssille ja kertoilisin siitä sitten täällä blogissani. Ensimmäinen ajatukseni oli HULLU, ÄLÄ VASTAA. Tuohan on viimeinen asia, mitä mä koskaan uskaltaisin tehdä. Jätin viestin omaan arvoonsa, nakertelin iltapalaa ja valmistauduin jo nukkumaan, mutta mielessäni pyöri koko ajan tuo viesti. Jostain olalleni istahti se osa minua, joka sanoi, että kamoon, tämähän on juuri se juttu, joka sun pitäisi tehdä juuri siksi, että voittaisit tämänkin pelkosi.

Samana iltana rustailin vielä vastauksen aloittaen jotakuinkin näin: "Jos joku asia menee pois omalta mukavuusalueelta, niin se on laskuvarjohyppääminen. Mutta juuri se tekeekin aiheesta niin mielenkiintoisen. Lukiessani lähettämäänne viestiä, ensimmäinen ajatus itselleni oli "kääk, ihan hullua", mutta hetken mietittyäni ajattelin, että tämä jos mikä vasta olisikin mielenkiintoista. Jo pelkästään tuon henkisen rajan ylittäminen, sekä tietenkin uuden oppiminen. Oman itsensä asettaminen tilaan, joka ei taatusti ole mukavuusalueella, ei voi tehdä ihmisestä heikompaa. Viime vuosina olen opetellut enemmän ja enemmän heittäytymistä erilaisiin tilanteisiin ja tässä jos missä sitä varmasti vaaditaan. Tästä tulisi taatusti vuoden kohokohta."

Mietin pari tovia ennen lähettämistä, painoin lähetä-nappia ja valvoin seuraavan yön peläten, että jos ne nyt oikeasti ovatkin kiinnostuneita. Mitäs sitten?

No sitäs sitten, että pari viikkoa lähettämäni viestin jälkeen istuin juttelemassa aiheesta viestin lähettäjän kanssa ja kun sähköpostiini vielä tuli tapaamisen jälkeen viesti, että ollaan valittu sut, oletko valmis, niin ajattelin että en muuten ole, mutta hemmetti tää on hienoa. Ja tähän sata huutomerkkiä!

Mä en ole koskaan pelännyt lentämistä, mutta ajatus laskuvarjohyppäämisestä on ollut aivan pois luettu. Ehkä olen tämän jotenkin yhdistänyt jonkinasteiseen korkeanpaikankammooni. En pysty kerrostalossa kurkkimaan parvekkeelta (no ok, ehkä ekasta kerroksesta), tikapuut ovat paha paikka ja kaikki avarat korkeat paikat, josta näkee alaspäin helposti. Ymmärrän, että tuolla ylhäällä korkeuksissa korkeudentaju hämärtyy ja se ei ole lainkaan sama asia, kuin tuo mun niskakarvojen nousu korkeista paikoista. Mutta silti olen jotenkin yhdistänyt nämä kaksi asiaa toisiinsa ja varmaankin sen seurauksena en ole koskaan kuvitellut tekeväni mitään näin hullua.

Mua kyllä mielessäni huvitti tuo kirjoittamani lause, jossa olin viime vuosina opetellut yhä enemmän heittäytymistä erilaisiin tilanteisiin. Olen ollut aiemmin hyvinkin tilanteet hallitseva ihminen, jonka on ollut vaikea sopeutua erilaisiin tilanteisiin tai heittäytyä. Muistan aikanani, kun tunnollisena ihmisenä hankin itselleni burn outin, ja jutelleeni toipuessani psykologini kanssa siitä, kuinka minun pitäisi opetella heittäytymään tilateisiin. Itse ajattelin että hullu, eihän kukaan täysijärkinen tee sellaista. Kontrollia kato kontrollia... Ja hän vielä jatkoi, että tulisit vain huomaamaan, että mitään pahaa ei tapahtuisi. Tässä kohtaa mun silmämunilla oli ihan hirveä homma olla muljahtamatta.

Mutta onneksi nuo sanat jäivät kaikumaan jonnekin takaraivoon ja päästessäni pahimmasta oravanpyörästä, olen ensin sellaisten ihan arjen pikkujuttujen avulla ensin harjoitellut heittäytymistä ja viime kesänä mennä tempaisin itseni tanssikurssille, jonne en muuten koskaan olisi kuvitellut meneväni. Sen verran mukavat muistot jäi tuosta kurssista, että ajattelin tehdä tästä uusiin harrastuksiin heittäytymisestä jokakesäisen jutun. Ja tänä kesänä se tulee sitten olemaan tämä. Eikö ookkin ihan sama asia, kuin tanssikurssi?

No mutta siis, MÄ OLEN AIVAN PÄHKINÖINÄ, enkä malta odottaa, että saan kirjoitella tästä lisää tänne. Ihan en ole vielä päättänyt, onko tämä hienoa vai kamalaa, mutta näillä mennään.

Muutamille ihmisille olen tästä jo jutellutkin ja yllättävän moni onkin laskuvarjohyppyä jo kokeillutkin. Ja nimenomaan joukosta vielä löytyy sellaisiakin ihmisiä, joiden en heti ensimmäisenä olisi uskonut tätä tehneen. Ja nyt jos sulla on kokemusta aiheesta, niin tervetuloa kertomaan kokemuksista :) Kaikki tarinat ovat tervetulleita. Ehkä kuitenkin toivon tässä vaiheessa enemmän niitä positiivisia kokemuksia ;)

Ja sitä mukaa kun opin lisää tästä jalosta lajista, kirjoittelen siitä tänne, mutta lisätietoa voit käydä lukemassa vaikka TÄÄLTÄ.

Kuvan kone ei toivottavasti liity aiheeseen.

2 kommenttia:

  1. hyvähyvähyvä!
    nimim. 3 vuotta sitten kokemaan once-in-a-lifetime-ajatuksella laskuvarjohyppyä, ja tässä sitä ollaan, vahingossa lajiin rakastuneena ja 600 hyppyä myöhemmin B-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, voiko noinkin käydä :D Tämähän alkaa kuulostaa oikeasti vakavalta ;)

      Poista