Stop

Maanantaina ilma oli mitä parhain pienelle metsälenkille koiran kanssa. Metsässä ajatus saa vaeltaa ihan omia polkujaan ja usein metsän hiljaisuudessa monet asiat loksahtelevat vähän kun itsekseen paikalleen. Voitaisiin kai puhua metsäterapiasta.
 
Viime aikoina olen tarvinnut enemmän ja enemmän rauhallisia hetkiä. Niitä, jolloin ei tehdä mitään, ollaan vaan. Kroppa on ollut normaalia väsyneempi ja tämä vaikuttaa luonnollisesti myös mieleen. En ole innostunut yksistäkään pikkujouluista, vaan olen mieluummin käpertynyt sohvan nurkkaan. En jaksa treenata niin täysipainoisesti ja säännöllisesti, kuin aika antaisi nykyään myöten, tai mitä mieli haluaisi. En tavoittele juuri nyt paras äiti/paras vaimo/paras ystävä-palkintoja.
 
Pikkuhiljaa kaikki ylimääräinen on karsiutunut. Ne tuntuvat juuri nyt liialta.
 
Onnittelen kuitenkin itseäni tästä oman kropan kuuntelusta. Kerrankin ymmärsin edes suhtajoissa hiljentää ja kuunnella oman kropan viestejä. Osa niistä kuitenkin tulee niin hiipien, että ne ymmärtää vasta kun ne koputtavat olalle ja huikkaavat, että hei haloo, herää pahvi tajuamaan.
Ainahan voi olla jälkiviisas ja miettiä, että olisihan kaikkea voinut ennakoida. Ja ennakoinkin, mutta en näköjään tarpeeksi. Mutta ei se mitään, eihän tässä ole mistään vakavasta kysymys, on vain tarve hetken rauhoittumiselle, muutamien asioiden priorisoinnille. Lisää aikaa olemiselle ja luotto siihen, että kyllä tämä ruho tästä vielä palautuu.
Joskus näitäkin aikoja tulee, että osaa taas arvostaa sitä, kun kroppa toimii täysipainoisesti. Nyt jatketaan vaan kropan kuuntelua ja ryhdytään tarjoamaan sille pikkuhiljaa parannuskeinoja.


 

Eteenpäin mennään, jos nyt ei ihan jäniksen vauhdilla :)

Kommentit