1.3.2013

Tuskaa ja nautintoa

 
Voi tuska ja paraus. Salitreenit ovat viime aikoina hieman koventuneet ja aika lähellä alkaa olla, etten purskahda itkuun jo pelkästä ajatuksesta, että pitää lähteä treenaamaan. Siis tietysti purskahdan itkuun onnesta, mistäs muusta.

Aamu starttasi tänään mukavasti Cxworxillä ja muutaman ohjauksen jälkeen suunnattiin Riksun kanssa lounastreffeille.

Itse suosin näitä lounaspaikkoja, joissa saa itse kasata oman lautasensa sen näköiseksi kuin haluaa. Tämänpäiväisessä paikassa ei olisi parempaa ruokaa voinut lounaalla ollakaan; paaaaaljon salaattia paaaaljolla kanalla ja tulista paprikakeittoa. Nam.


Pienen sulattelun jälkeen vyöryttiin salille treenaamaan uudenkarhealla treeniohjelmalla jalat.

Mulla on viime aikoina ollut jos jonkunnäköistä "salihoitoa" (kiitos seuroista Inna, Jossu, Sanna, Johanna, Mirkka, Outi...) raahattuna treenikavereiksi, koska yhdessä treenaaminen vain on NIIN paljon mukavampaa. MENEE VIELÄ, you know...

Ihan vain mainitakseni, niin keskiviikkona treenattiin Johannan kanssa olkapäitä. Aivan JÄRJETÖN paine (joka ei varmaankaan näkynyt, mutta tuntui...) olkapäissä, epäuskon tunne, kun ei vaan enää jaksanut ja kuitenkin piti vielä jatkaa. Salaa vilkuilin kelloa, että eikö tämä tuskainen nautinto koskaan lopu. Ja loppuihan se, mutta arvatkaa oliko mukava vetää vielä parin tunnin päästä body combat. No juu-u. Teki mieli vinkaista joka lyönnillä.

Niin, tämän päivän jalkatreenistä. Mulla oli kyllä tällä kertaa niin mainiota treeniseuraa; alussa kuulin analysointia jokaisen sarjan jälkeen, lisäksi ilmassa oli pientä skeptisyyttä ja mä en pysty-asennetta, kunnes Riksu pääsi oikeasti jyvälle, mikä on homman nimi ja siitä alkoikin aivan mieletön "mä teen ite"-asenne ja milloin treenataan seuraavaksi. Juuri näin :)

Tätä ilosanomaa kun saisi jaettua kaikille salilla kävijöille, niin varmasti ei kukaan tulisi sanomaan, että salitreenaaminen on tylsää. Nou vei, se on ihanan tuskaista nautintoa, johon jää totaalisen koukkuun.

Ja vielä eilisen ruuat nätisti katettuna omissa bokseissaan :)
Ja ai joo, mähän kävin viikolla koiran kanssa juoksulenkillä. Ajattelin aloittaa tämän (siis tulevan) kesän juoksukauden parantamalla aluksi mun peruskestävyyttä. Lönköteltiin hyvin rauhallista hölkkää siten, että sykemittarin lukemat pysyivät alle 150. Jotenkin mua jopa nolotti juosta niin hissukseen tuolla yleisillä teillä. Tuli olo, että vähintään KAIKKI katsovat, että eikö tuo muija lujempaa pääse. No pääsee, mutta kun se aloittaa juoksun sieltä pohjalta.

2 kommenttia:

  1. Salitreenissä treenikaveri on kyllä tosi kova juttu! Sitä antaa niin paljon nopeemmin periks kun yksin treenaa... Aikoinaan kun juoksin maratoonia varten niin hitaasti juokseminen oli oikeesti tosi tärkee taito. Syke 120-130 niin ei sillon sillä kunnolla kävelyvauhtia kovempaa päässy. Mutta saavutukset puhukoot puolestaan: kolme starttia täydelle matkalle ja joka kerta maaliin :) t. Anni

    VastaaPoista
  2. Joo, mä uskon kanssa, että kärsivällisyys palkitaan tässä juoksuasiassa. Pakko jatkaa hidasta lönköttelyä julkisilla alueilla, vaikka henkinen kantti meinaakin pettää :D

    VastaaPoista