maanantai 26. marraskuuta 2012

Pikkuhiljaa alkaa olla valmista

Eilisen jumppakoulutuksen jälkeen (kiitos tästä erityisesti combatille), oli mukava ripustella tänään katonrajaan (joulu/tunnelma/talvi)valoja hieman kipeytynein olkapäin... Mutta ihan kivalle mallille saatiin myymälää laitettua ja paljon kävi jo ihmisiäkin kurkkimassa, mitä me oikein puuhataan.



Mitäs me oikein puuhataan?
 
 
Johannasta oli lähes korvaamaton apu näyteikkunan somistuksessa. Aivan järjettömän iso kiitos siitä. Tämän naisen käsiin uskoisin helposti jopa oman kotini sisustuksen. Niin ja tuossa yläkuvassa tehdään tähtitaivasta näyteikkunaan.
 
Tänään on mm. lätkitty hintoja kukkasiin, aseteltu kukkia paikoilleen ja siivottu. Yllättävän paljon puuhaa noinkin pienen putiikin laittelussa. Huomenna tulee vielä vähän lisää kukkasia ja keskiviikkona onkin jo grande opening.
 
 

 Tänä jouluna on kuulemma kaikki bling bling muotia
 


 Murattipallot saivat paljon ihastelua osakseen.
 



sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Jumppaajumppaa

Jaahans. Jos tällä hetkellä ei ehdi turhia jumppailemaan, ja loppuvuoden omatkin tunnit on tuuraajille jaettu (suuri kiitos heille jo etukäteen!), pitää sitten koulutukset huolta siitä, että ei pääse ihan vieroittumaan jumppa-arjesta.
 
Aamu alkoi reippaasti Bodypumpilla ja ihan kivan oloinen ohjelma on tulossa. Hiukan mua kyllä henkilökohtaisesti ärsyttää tuo lievä painostus noiden uusien smart barien hankintaan. Osa liikkeistä oli aika suoraan suunnattu niille uusille kiekoille. Itse en periaatteesta lähtisi uusia tankoja ja painoja hankkimaan, jos edellisetkin ovat vielä voimissaan. No, onneksi käsipainot ajavat saman asian. Mutta eniveis, tykkäsin silti uudesta ohjelmasta; paljon perusjuttuja, mukavan simppeli ohjelma ja kuitenkin myös ihan uusia juttuja.
 
Combat ei jättänyt kylmäksi, uusia juttuja sielläkin, mutta ei mitään megavaikeaa. Aika reippaasti oli lyöntejä ja paljon toistoja. Jossain vaiheessa tuntui, että olkapäät karjuu hoosiannaa ihan vakavissaan, mutta eiköhän se siitä.
 
Cxworx päivän nupiksi oli ainakin mulle tosi rankka. Alaselkä alkoi hieman vihoitella jo combatissa ja cx on muuten tosi helppoa vetää pienellä selkäkivulla. Not. No, se meni hieman kevennellen, mutta jösses, rankka se on varmasti silti. Puoli tuntia riittää aivan mainiosti moiseen rääkkiin. Kieltämättä se olisi saattanut olla hieman keyempi suoritus, jos alla ei olisi ollut pumppia ja combattia.
 
Mutta kaikenkaikkiaan ihan mukavat uudet ohjelma, oikein mukavaa seuraa ja vähän vaihtelua tähän "pystytän puotia"-arkeen.
 
Ai niin, ja kaupasta nappasin mukaani suklaapuddingia ja testasin sitä aluksi ihan banaanin kanssa. Toimii. Odotin sen olevan aavistuksen makeampaa, mutta no problem, makeutta saa aina lisää. Mieluummin näin päin. Liian makeaa on vähän kurja lähteä "lantraamaan".
Entäs sitten. Menisinkö nukkumaan? Menisin.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Hiulihei

Ei mulla oikeesti ollu mitään asiaa, mutta ajattelin vaan varoittaa, että jossain vaiheessa, tai vaikka jo nyt, nää päivitykset saattaa saada vähän pimpelipompelivaikutteita. Se saattaa johtua siitä, että työpäivät eivät kunnioita vuorokausirytmiä (ei, en valita, oma valinta) tai siitä, että päätin tyhjentää työpöydän kaikesta paperista, ennenkuin siirryn vihreämmille laitumille. Minne? No pois oman työpisteen äärestä kuitenkin.

Väsyttääkö? No hiukkasen juu. Mitäs ajattelit tehdä? Käydä kaikki (KAIKKI!!) mun kuvat läpi ja bongata kaikki puutarha/kukka-aiheiset räpsyt töihin. En edelleenkään valita, mutta pari viimeistä vuotta kamera on lähes asunut mun kaulassa, niin niitä kuvia saattaa olla muuten muutama. Mun kohdalla määrä korvaa laadun tässäkin asiassa. Taisin luvata tehdä tämän sunnuntai-maanantai-välisenä yönä, mutta koska olen niin hienosti aikataulusta edellä, taidankin tehdä sen perjantai-lauantai-välisenä yönä. Ja elämää nähnyt hahhah perään.

Ja sitten olisi vielä yksi katalogi selattavana. Ottaisinko lasin viiniä sitä ennen vai sen jälkeen? :D


Jos nyt on jo näin "elämä on laiffii"- olo, niin jotenkin voisin aavistaa, että huomisesta tulee aivan hysteerinen. Seura on ainakin sen mukaista.

Ei mulla muuta, mukavaa perjantaita :)

Projektina joulu ja kukkaset

Joku aika sitten töissä istuessani ja joulukukkalistoja plärätessäni mieleen pompsahti ajatus joulupuodista. Ehdotus ylemmälle tasolle, vihreä valo ja hommiin. Kieltämättä pieni kauhu iski jossain vaiheessa, että mitähän tästäkin oikein tulee. Hyppy epämukavuusalueelle tuntemattomaan ja sitä kautta hallitsemattomaan.

Minä sydän joulu
 
 
Mutta ei auta kuin luottaa itseensä. Ja mennä eteenpäin.

Eilen käytiin allekirjoittamassa Lappeenrannassa vuokrasopimus ja vietiin ensimmäinen satsi tavaroita liiketilaan. Nyt kun alkaa päästä konkreettisesti tekemään jotain, alkaa paniikki hieman hellittää. Ehkä tämä tästä.

Joku urpo unohti lähtötohinassa koneella printatut versiot toiseen autoon.
Mutta ei se mitään. Asia käy hienosti selville tästäkin.

Laatuaika perheen kanssa, treenaaminen ja muu sosiaalinen elämä kieltämättä tulee kärsimään normaalista, mutta tämä on onneksi vain reilun kuukauden projekti. Pikkujoulukausi menee tänä vuonna täysin ohi... Nyyh? Ehkä pääsen yli siitä, kun en mikään baarihiiri ole muutenkaan. Ja käytetään se vapaa-aika, mikä on, tehokkaasti kotoiluun ja vaikka treenaamaan ei ehtisi, niin syödähän voi aina siististi, eikö?

torstai 22. marraskuuta 2012

Cxworx purkissa

Jos olisin jaksanut, olisin eilen illalla nauranut vallan ääneen, kuinka onnellinen olin, että eilinen oli illassa. Ilon aihe tuokin. Jos aamulla erehdyin yhtään hehkuttamaan, että oi miten hyvä fiilis, niin kyllä tultiin rytinällä alas päivän mittaan. Olo oli jossain vaiheessa jo aivan epätodellinen ja kiukkupotkuraivarit ei olleet kaukana. Illalla olin NIIN veto pois ihan vain sen vuoksi, että päivä oli ollut henkisesti niin karu.

Mutta huoh, miten ihminen pystyykään stressaamaan yhden kuvauksen takia. Niiden muiden hoidettavien ja tulevien asioiden joukossa tuo oli vain yksi stressinaihe lisää. Ja yhtään ei helpottanut se, että oma "ura" cxworxin parissa oli hieman katkolla tuon polven takia. Meinasin jo heittää pyyhkeen kehään ja kirjoittaa pääkallopaikalla armonanelukirjeen, että antakkee minulle lissää aekoo, mie en selviä muuten. No, niin en kuitenkaan tehnyt (kai se olisi ollut mielestäni luovuttamista, nimim. piiska-terhi), vaan purkitettua tuli. Itse sitä on aika kriittinen omia tuotoksiaan kohtaan, mutta tuntia vetäessäni ajattelin jossain kohdin, että tämä ei ole todellista, kun milloin jätin painot, milloin tuubin jalkoihin ja oikeasti potkin niitä sivuun. Tosi ammattimaista. Saatikka, että onnistuin laittamaan tunnin alussa soittimeen juuri sen levyn, joka pomppii. Hienosti paniikkiin joutumatta (mielessä kyllä kävi ai saa.....na) kävin vaihtamassa levyn ja taas jatkettiin.

No, sellainen ohjaus lähtee eteenpäin tällä kertaa. Jos en olisi pois jumppakuvioista loppuvuotta, olisin ehkä kuvannut tunnin uudelleen, koska en mitenkään kokenut, että tunti oli parasta minua (jännittikin kamalasti). Mutta näillä mennään toistaiseksi. Tai no, en ole vielä päässyt katsomaan tuotostani, että pieni mahdollisuushan siinä vielä on, että en näy tarpeeksi, jos kamera on esmes heilahtanut tms. Eilisen karmalla se olisi hyvinkin todennäköistä.



keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Pyhä lupaus

Mä heräsin aamulla siihen tunteeseen, että hei, mun on tosi hyvä olla. Mihinkään ei satu, mä en ole väsynyt, kroppa tuntui mukavalta. Miksi tämä olotila on kuitenkin aina niin vaikea pitää? Miksi pitää aina silloin, kun kaikki on ihan hyvin, yrittää vääntää itseään sinne limitille; nyt kun mä jaksan, niin nyt mä teen-fiiliksellä?

Mä tein mun uuden vuoden lupauksen jo aamulla, ja lupasin pyhästi kuunnella mun kropan ääntä ensin ja toimia vasta sitten. Siinä samalla sitä miettiessäni, tuli olo, että eiköhän tämä tästä. Paljon isoja asioita tulossa, sata pienempää hommaa menossa ja levällään. Mutta asia kerrallaan ja olen mä selvinnyt tästä aiemminkin. Ja silti, kyllä tuntematon pelottaa edelleenkin, mutta keuhkoominen ei nyt auta, on vain heittäydyttävä. Ja se ei ole ollut koskaan mun vahvuuksia, heittäytyminen meinaan. On pelottavaa astua sinne omalle epämukavuusalueelle, mutta loppupeleissä, mitä sitten? Mennään ajan ja paikan mukana, eiköhän se siitä.

Tässä samassa hyvässä pössiksessä tuli kirkas ajatus siitä, mitä aion antaa läheisille ihmisille tänä vuonna joululahjaksi. Wooh. Hyvin tehty on puoliksi suunniteltu. Tai jotain sinnepäin....

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Testissä Protein Pudding - Toffee, vol 2.


Aamulla iski luovuudenpuuska ja tein mm. tällaisen puddingkakun. Tällä kertaa pakastimessa oli puolukoita ja ainakin itse tykkäsin tuosta toffee/puolukkayhdistelmästä kovin.
 
 
Jouluinen puddingkakku

Pohja
pohjallinen saksanpähkinöitä (muutkin pähkinät käy)
kourallinen rusinoita
1 tl piparkakkumaustetta
ripaus suolaa

Täyte
1-1½ prk huoneenlämpöistä maustamatonta tuorejuustoa (esim. Philadelphia 5 %)
60 g toffee puddingia
4 dl maitoa
1 rkl perunajauhoja
1 kokonainen kananmuna
2 valkuaista
makeutusainetta maun mukaan
5-7 rkl puolukoita

Päällinen
1 prk kermaviiliä (3,5 %)
1 munanvalkuainen
makeutusainetta maun mukaan
½ vaniljatanko
2 tl kanelia



"Pohjallinen"
 
Murskaa saksanpähkinät muruiksi monitoimikoneella, lisää rusinat, piparkakkumauste ja pieni ripaus suolaa monitoimikoneeseen ja sekoita, kunnes seos on tahmeaa. Painele taikina leivinpaperilla vuoratun irtopohjavuoan pohjalle (18 cm) tiiviisti ja laita vuoka jääkaappiin täytteen tekemisen ajaksi. Ajatus pohjaan tuli taas täältä.

Sekoita puddingjauhe maidon joukkoon sähkövatkaimella ja lisää joukkoon sekoitettu/vaahdotettu tuorejuusto. Lisää seokseen perunajauho ja makeutusainetta maun mukaan. Huomioi, että joukkoon tulee vielä puolukkaa, eli seos saa olla melko makeaa. Lisää munat ja nostele lopuksi puolukat joukkoon niin, että ne säilyvät ehjinä.


Kaada täyte vuokaan ja paista n. 160 asteessa n. 50 minuuttia tai kunnes täyte on kiinteää keskeltä (heiluta vuokaa hieman ja jos kakun keskiosa ei  liiku, se on valmis)

Sekoita päällisen aineet ja kaada seos kuuman kakun päälle. Laita uuniin vielä reiluksi 5 minuutiksi.
Jäähdytä kakku ja laita se vielä jääkaappiin viilentymään kunnolla, sillä se on parhaimmillaan kylmänä. Kun kakun antaa jäähtyä kunnolla, se ei myöskään halkeile.
Koristele ja nauti.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Sushin tekoa for dummies

Mulla ei ole mitään vastaan makaroonilaatikkoa tai makkarakeittoa, mutta joskus vaan tekee mieli vääntää sushit rullalle ja nauttia. Pitkään mä jotenkin ajattelin (virheellisesti), että niiden teko olisi kauhean vaikeaa ja itse aloitinkin koko homman vähän turhan hankalalla tavalla. Mutta tänään näitä pyöritellessäni napsin muutamia kuvia, kuinka mä ne teen. Jotkut tosi hevisushistit varmaan repii karvat kainaloistaan, että ei noiiin. Mutta musta tämä on hyvin simppeli tapa tehdä erittäin maukkaita susheja. Eikä mene turhaa aikaa tuhertamiseen.

Tämä on lisäksi tällainen suht neutraali versio, joita meidän jälkituotoksetkin tykkäävät syödä. Hommaan tarvitsee vähintään sushiriisiä, merilevälevyjä, kylmäsavustettua kirjolohifileetä, kurkkua, avokadoa ja tällä kertaa laitoin myös ilmakuivattua kinkkua (ei ehkä ominta sushia, mutta ihan hyvin toimii). Lisäksi tuollainen matto levyjen rullailuun. Viini on täysin vapaaehtoinen, joskin ihan mukava lisä sekä valmistusvaiheeseen että itse aterialle. Sivistyneemmät ihmiset tajuaisivat käyttää valkoviiniä, mutta mä raaakaaastaaan punaviiniä niiiin paljon.

No, ekana laitetaan riisit ja keitetään ohjeen mukaisesti. Riisin joukkoon lisätään riisiviinietikkaa ja sokeria. Itse keitän puoli pussia (250 g) riisiä, joka riittää yhteen pakettiin levyjä.
Kun riisit on ainakin vähän jäähtyneet, laitetaan merilevälevy (mä laitan sen sileemmän puolen alaspäin mattoa vasten) matolle, levitetään riisi levylle jättäen vähän reunoille tyhjää. Sitten pienen matkan päähän levitetään kala/kinkku ja kurkku/avokado (näissä aineksissa on varmasti mielikuvitus rajana) ja.....

 
......rullataan napakalle rullalle.

Sitten leikataan jotakuinkin puolentoista sentin paksuisia paloja. Niistä jää tuollaisia vasemmassa laidassa olevia lörpsyköitä päistä jäljelle, mutta mulla on aina soijakastiketta vieressä ja dippailen niitä sitä mukaa ääntä kohti. Itse kutsuisin niitä tekijänpalkkioksi :).



Pöytään sushien seuraksi soijakastiketta, wasabia ja hyvää seuraa. Ja ehkä lasi viiniä. Sitä inkivääriä käytetään myös paljon, mutta itse en fanita sitä mitenkään erityisesti, niin jätän sen yleensä (=aina) pois.

Jälkkäriksi pähkinöitä ja kuivattuja hedelmia, sekä vaikka the simple things-lehti. Toimii.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Kiire on toinen nimeni, palkataan assistentti

Voi tsiisss, mä olen taas saanut itseni ylikierroksille. Jos ei se matalapaine ollut mitään suurta nautintoa, niin en tiedä, voiko tästäkään olotilasta ihan täysiä pisteitä antaa. Tulossa on lähitulevaisuudessa muutama suurempi projekti, joita availen täälläkin, kun ovat enemmän ajankohtaisia, mutta kun kaikki jyrähtää päälle yhtäaikaa, ei oikein tiedä mistä aloittaa. Eikä silti halua valittaakaan, kun kaikki asiat ovat kuitenkin ihan itse valittuja ja haluttuja juttuja. Mutta huoh mun kanssa....

Työkaverini naureskeli aamulla, että "siisti tyyli sulla saada itses tollaseen stressimoodiin", kun hieman avauduin tulevasta. Tiedättekö sen fiiliksen kun on sata asiaa levällään, aikaa öbaut sekunti, ehkä kaksi ja ei tiedä, mistä alkaisi purkamaan?

Kun tässäkin kohtaa osaisi vetää henkeä, eikä yrittäisi sohia kaikkia asioita yhtäaikaa. Sen verran pystyn tässä mielentilassa ajattelemaan, että jupisen itselleni:"Ota yksi asia kerrallaan, tee se loppuun, sitten toinen jne." Ei vaan toimi ihan sataprosenttisesti elävässä elämässä, mutta se on tavoite. Mä yritän olla myös stressaamatta muita omalla vouhkaamisella, koska se vain pääsääntöisesti ärsyttää ja pahimmassa tapauksessa välittää sen oman olotilansa muihinkin. Mua ainakin ärsyttää muissa ihmisissä se oman kiireen jakaminen ja varsinkin siitä vouhkaaminen. Kiireinen saa olla, mutta tarvitseeko siitä tehdä numeroa? Ja kyllä, sorrun tähän joskus myös itsekin. Kuten nyt :DDD

Mä taidan kaivautua villasukkineni, kiireineni ja vatsapöpöineni sohvan nurkkaan. Se ei petä koskaan. Paikka jossa kaikki kiire ja maailman murheet häviävät :) Lisäksi täytyy vain luottaa siihen, että asioilla on tapana järjestyä.

Pieni pää, isot ajatukset

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Keho = mieli?

Ja taas veti hiljaiseksi aamulla, kun keskustelimme aiheesta "lempeys joogassa" (tai mä en kyllä pystynyt suutani avaamaan keskusteluun, kun mielessä pyöri niin paljon irrallisia ajatuksia aiheesta). Jostain syystä osui ja upposi, kun on juuri toipunut tuosta polvivammasta, eikä ole päässyt iäisyyksiin joogaamaan. Tai ei vaan ole tullut tehtyä, edes niitä aurinkotervehdyksiä.

Itse en oikein osaa kohdella itseäni lempeästi. Mieli taistelee usein kroppaa vastaan ja tulee tehtyä aivan tyhmiä juttuja, kun vain päättää toimia tietyllä tavalla. Mennä läpi harmaan kiven tai se mikä ei tapa, vahvistaa. Kuulostaa kovin minulta. Joskus on toki tilanteita, joihin täytyy vaan heittäytyä tuolla asenteella, mutta useimmiten, kun kyse on omista valinnoista, olisi ainakin itsellä syytä kuunnella omaa kroppaa hieman paremmin, mitä se viestii.

Itse olen ollut tyypillinen suorittaja, enkä ole paljon jäänyt miettimään kehon viestejä, ennenkuin ne huutavat minulle. Minun on vaikea edelleenkin olla läsnä tilanteissa, olla juuri siinä hetkessä, siinä tilassa ja tuntea juuri se hetki, koko kropalla. En pidä itseäni kovinkaan hyvänä kuuntelijana. Sellaisena täydellisen läsnäolevana. Oma mieli herpaantuu helposti ulkopuolisiin ärsykkeisiin.

Joogassa sen huomaa helposti. Kiireisen päivän jälkeen on vaikea tyhjentää mieltä. Tai silloin, kun tulee paikalle intoa puhkuen. Yhtään ei auta hokea itselleen, että rauhoitu, RAUHOITU! Joogamatolla on turha pakottaa mieltään mihinkään, se ei vaan toimi. Itse pidän sentään sitä, että olen se ymmärtänyt ja jollain lailla jopa hyväksynyt, ihan kunnioitettavana saavutuksena. Tämän kun saisi vielä vietyä maton ulkopuolellekin.

Mielestäni se on mielenkiintoista, kuinka silloin, kun maailma murjoo ja on tietyllä tapaa jopa luovuttanut/antanut periksi, ainakin niistä asioista, joille ei itse voi mitään, tyhjenee mieli kaikesta muustakin paljon helpommin. En sanoisi, että se on mikään "en vaan jaksa enää"-tila, vaan ennemminkin sellainen tyhjä olo, se "ihan sama"-tila. Silloin usein joogaharjoituskin kulkee paljon paremmin, siinä "ihan sama"-tilassa meinaan.

Viime aikoina olen oppinut sen, että sitä elämän matalapainetta vastaan on oikeastaan aika turha taistella. Malttamaton olen kieltämättä edelleenkin. Nykyään tosin ennemminkin malttamaton odottamaan sitä, milloin tämä matalapaine muuttuu edes pieneksi noususuhdanteeksi. Olisi varmaan ihan oma etu päästä siitäkin tunteesta. En tarkoita, että pitäisi täysin käpertyä omaan pieneen minään, mutta oman kropan kuuntelu ja tunteminen olisi aika jees. Ja niiden mukaan toimiminen.

Jotenkin näiden ajatusten varjossa yritän kuunnella enemmän itseäni. En väkisin, vaan tunnustellen. Sillä saattaisin löytää sen oman harmaan alueeni. Vaikka viime aikoina olenkin hieman saanut harmaannutettua itseäni, on ne musta ja valkoinen siellä edelleen vahvoina. Harmaalla alueella tarkoitan aika pitkälle sitä, että olisi aivan sama, onko se lasi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä. Kuten mammani aina sanoi: Kuhan jotenkii.

Temppelin ruokinnasta

Eilen suunnistin joogan alkeisjatkoon. Sitä ennen oli keskustelutunti aiheesta ravinto ja jooga. Itse olen sitä mallia, että jään pohtimaan kaikenmaailman keskusteluja ja vien niitä mielessäni niin pitkälle, että saan käsitellyt asiat jollain lailla järjestykseen pään sisällä. Vasta sitten olen mielestäni "valmis". Sama juttu tässäkin.

Nuo ruokajutut on itselle aika tärkeässä roolissa elämässäni. Olen ollut aina kiinnostunut kaikista "suuntauksista" ja varsinkin siitä, miksi ihmiset syövät sitä mitä syövät. Oli se sitten joku suuntaus tai joku muu.

Mielestäni kukaan ei ole oikeastaan oikea henkilö arvostelemaan kenenkään valintoja, miksi joku syö niinkuin syö. Mutta ruoka on kuitenkin niin iso asia meidän jokaisen elämässä, että olisi varmasti hyvä joskus hieman pysähtyä edes miettimään, miksi syön juuri näin kun syön. Ja onko se varmasti se oikea tapa juuri itselle.

Tästä saisi aivan loputtoman tarinan aikaiseksi, mutta itse jäin tänään pohtimaan omaa syömistä ja sen historiaa. Viime vuosina (kiitos miehelleni siitä) olen oppinut oikeasti nauttimaan ruuasta ja olen mielestäni aika oikealla matkalla sinne valintoineni, minne olenkin menossa.

En kuitenkaan pääse kehuskelemaan, että olen aina syönyt tosi siististi jne. Kiitän kuitenkin äitiäni siitä, että minulle on lapsena ja nuorena tarjottu ihan tavallista kotiruokaa, johon ovat kuuluneet aivan tavalliset perussuomalaiset raaka-aineet, kuitenkin ilman kermaa, turhaa rasvaa sekä suolaa ja sokereita kohtuudella. En ehkä ole kuitenkaan ollut se lapsi, joka on syönyt kaiken ja maistanut kaikkea, mutta ajatusmalli siitä terveellisestä kotiruuasta on aika syvälle juurtunut.

Muistan myös sen, kuinka lukioaikaan söin karkkia päivittäin paljon. Muistan myös ajan, kun ruoka oli viholliseni. Sairaalla tavalla. Ruuan kanssa emme ole olleet koskaan hyviä ystäviä, vaan se on ollut minulle aina lähinnä vain energiaa, jota on saatava ettei haihdu pois. Kilpailuaikoina muistan, kuinka dieettaaminen oli suhteellisen helppoa, koska minulle oli aika sama, mitä söin, ruoka ei ollut nautinto, vaan vain se energianlähde. Kun minulle sanottiin, että syöt, näin ja näin, minä söin.

En ole koskaan ollut lohtusyöjä. Päinvastoin maailman murjoessa vedin lenkkarit jalkaan ja lähdin juoksemaan. Väsymys on ollut lähes ainoa syy mässyttämiseen. Ja tietty se sokerin ja karkin himo jo ihan itsessään.

Vajaa vuosi sitten pysähdyin miettimään tätä suhtautumistani ravintoon paljon syvällisemmin. Itse en usko olevani niitä ihmisiä, jotka löytävät onnen tähän jostan yhdestä tietystä suuntauksesta. Olen enemminkin jonkin sortin keräilijä. Heh.

Arvostan puhdasta, lähellä tuotettua ruokaa. Luomusta saa lisäpisteitä, mutta en ole fanaattinen siinäkään. Pyrin noukkimaan kaupan heviosastolta kauden kasviksia ja suosimaan kotimaista. En kuitenkaan itke verta ostaessani vaikka riisiä tai kahvia, vaikka niitä tuskin kotimaisena löytyykään. Vältän turhia, varsinkin kovia eläinrasvoja, mutta esim. salaattiin tuppaan lorottelemaan öljyä aika huolettomasti.

Aika suuri merkitys on myös ainakin omalla kohdallani verensokerista. Yritän syödä niin tasaisin väliajoin, että varsinainen nälkä ei ehdi yllättämään. Tämä on ollut ehkä se vaikein osuus. Kesällä kiireen ollessa töissä pahimmillaan, minulla täytyi olla puhelimessa muistutuksia: "Syö rahka", "syö ruoka" jne. Tämä on myös varmasti suuri syy siihen, että makeaa ei tee niin mieli, tai muita nopeita vaihtoehtoja. Olen niin onnellinen siitä, että olen päässyt siitä kamalasta sokerinhimosta eroon.

Nykyään pysähdyn välillä jopa miettimään, mitä oikasti haluan syödä ja saatan jopa uhrata hieman enemmän aikaakin sen valmistamiseen. Olen kiinnostunut eri ruokasuuntauksista ja pyrin poimimaan sieltä sun täältä omalle kropalle sopivat vaihtoehdot. Tykkään poimia juttuja raakaruuista, vähähiilarisista, kasvisruokavaliosta, mutta en kuitenkaan halua pakottaa itseäni mihinkään tiettyyn kaavaan, tai totuttaa kroppaani vain johonkin tiettyyn juttuun. Tämän ajatusmaailman mukana minun on hyvä elää ja syödä. Jos joku ruoka-aine jää luonnostaan pois, jääköön. Silloin se ei ole minua varten. Luonnostaan pois ovat onneksi jääneet karkin mässyttäminen (tummaa ja raakasuklaata EI lasketa, toim. huom.)  ja roskaruuan syöminen. En voi sanoa, että en enää ikinä syö niitä, mutta on hyvin harvoja hetkiä, jolloin oikeasti tekee niitä mieli. Ja rehellinen ollakseni, eivät ne edes enää niin hyviltä maistukaan.

Suklaata ei lasketa.
Kuvassa on raakasuklaaseen lisätty mm. kuivattuja karpaloita ja hampunsiemeniä.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Testissä Protein Pudding - Toffee


Proteiinivanukas kuulosti liian hyvältä ollakseen totta ja vaikka toffee makuna ei ole herkuissa ykkössuosikkini (toisin kuten vaikka suklaa), tarttui tuo pussi kuitenkin mukaani kauppareissulla. 
 
Ihan ilman jatkojalostusta tämäkään tuote ei ääntä kohden löytänyt, vaan mielessä raksutti, miten tuo taipuisi leivontaan. Pientä luovuutta kehiin ja tadaa, siitä syntyi kakku. Ja koska tällä kertaa tarkoitus oli pysyä jollain lailla terveellisyyden puolella, jätin jauhopussin ja sokeripurnukan kiltisti odottamaan vuoroaan.
 
Itse en ole tosiaan mikään jäätävä toffeefani, koska mielestäni toffeen maku on yleensä liian äkkimakea ja hieman tunkkainen. Tässäkin luovuudenpuuskassa halusin hieman ns. keventää makua jollain ja koska kaapista ei löytynyt tähän hätään puolukoita, sekoitin mukaan mansikkaa.
 
Pohjan ohjeen kaivelin raakaruokakurssin materiaaleista ja hmmm.... sanoisin, että ei pöllömpi lopputulos. Aivan täysin 200 % tyytyväinen en vielä ole, mutta jatkoa seuraa.
 
Ja tässä ohje tähän tordeen:
 
Pohja
2 dl cashewpähkinöitä
3 rkl raakakaakaojauhetta (normitummakin ajaa varmasti asian)
ripaus suolaa
½ dl rusinoita
½ dl taateleita
½ rkl kookosöljyä (sulatettuna)
 
Täyte
90 g protein pudding toffee-jauhetta
1 dl maitoa
2 dl vettä
100 g mansikoita
5 kpl munanvalkuaista
7 liivatetta
makeutusainetta maun mukaan
1 vaniljatanko
1 rkl sitruunamehua
 
Surauta pohjan aineet tehosekoittimessa läpi ja painele leivinpaperilla vuoratun irtopohjavuoan pohjalle. Itse käytin isompaa, n. 25 cm irtopohjavuokaa. Virhe. 18 cm malli olisi ollut tähän määrään parempi vaihtoehto.
 
Sekoita yhteen proteiinijauhe, maito, vesi, makeutusaine ja soseutetut mansikat. Vatkaa valkuaiset vaahdoksi ja lisää siihen vaniljatangon sisus.
 
Liota liivatteet kylmässä vedessä ja kiehauta sitruunamehu. Sulata liivatteet sitruunamehuun ja kaada hieman jäähtyneenä pieneen osaan valkuaisvaahtoa. Sekoita liivate/valkuainenseos proteiinijauhe ym. seokseen ja nostele lopuksi loppu valkuaisvaahto sekaan.
 
Kaada pohjan päälle ja laita jääkaappiin hyytymään.
 
Sen verran malttamaton olin, että kaivelin kakun jääkaapista noin tunnin päästä (hyytyi muuten tosi nopsaan). Virhe. Näissä liivatekakuissa maku tulee esiin vasta vähän pidemmän ajan päästä, eli tämänkin kaakun pitäisi antaa jantua ja saada makua ainakin yön yli.
 
Mutta mikäs siinä, loistavasti uppoaa aamukahvin seuralaisena. Heh.

torstai 8. marraskuuta 2012

Ostetaan rauhallisemmat patterit

Treenit alkavat tasoittua pikkuhiljaa taas omiin uomiinsa. Kesällä iski "pieni" ahneus treenaamiseen ja kroppa väsyi ja oli aika jumissa. Myönnetään. Ja niinhän siinä usein käy, että itku tulee pitkästä ilosta. Loukkaantumiselta ei vältytty tässäkään.

Eli tasapaino se olisi löydettävä treenaamiseenkin. Ja nimenomaan siihen lepoon. Itsellä on sen verran hyvä kunto, että kroppa jaksaa ja jaksaa, jumppaa ja pumppaa. Into on kova ja sitten karkaa mopo käsistä. Ja tämä on tullut todettua sen tuhat kertaa. Joka kerta on juostu samaan seinään. Poks, oho, nilkka meni. Poks, oho, polvi meni. Poks, oho, tuli lievä burn out. Ja sitä rataa. Juuri näin, Terhi. Juuri näin.

No, jos jotain hyvää kesän ja syksyn treenaamisesta ja siistimmästä ruokavaliosta voi sanoa, niin viisi kiloa jäi matkan varrelle. Ylipainoa ei mulla toki alunperinkään ollut, mutta ylimääräinen neste ja ehkä ohut kerros rasvaa taisi tipahtaa pois. En ole tällä hetkellä mikään kuivan kesän orava, mutta itsellä on mukavampi olla. En tiedä, onko se kohdallani kovinkaan hyvä asia, jos sanoisin olon olevan energisempi. (Lähipiiri huutaa NOOOuuuuuu.)

Eniveis, treenaamisen kanssa yritän ottaa järjen käyttöön ja hoen itselleni, että less is more, laatu korvaa määrän. En yritä mahduttaa samaan päivään tuhansia treenejä, koska on tuota muutakin elämää, ja päivässä ei ole kuin x-määrä tunteja. 24, jos oikein tarkkoja ollaan. Oma "ongelmani" on tuon liikunnan suhteen, että minusta niin moni laji olisi kiva ottaa viikkorutiiniin, kuten jooga (vaikka joka päivä), kuntosali (5 x viikossa), jumpat (omien, bc, bp, cx, lisäksi mm. spinning, kahvakuula), nyrkkeily, juoksu jne. Töissäkin pitäisi käydä ja perhekin olisi. Ja levätäkin pitäisi. Hmmm...

Sähköjäniksen jumppatossut
 
 
Ja peeäs. Noiden otsikoiden keksiminen on joskus ihan tosi hanurista ja silloin saattaa tulla jotain hyvinkin luovaa ja hieman hmmm.... outoa. Suokee anteeks. Kun en osaa jättää poiskaan.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Alakertaa ahdistaa

No meninpä eilen tekemään jalkatreenin luovan, reilun parin kuukauden tauon jälkeen. Ja kevyesti teinkin. Ihan oikeesti kevyesti. Jos treeniin kuuluu vain prässiä, reiden ojentajaa ja koukistajaa ja vielä aika hepposilla painoilla, niin eihän sen pitäisi olla paha. Vaan nimenomaan sellainen mukavasti jokapuolelle tuntuva.

Jaskan ketut, sanon minä. Mun jalat on nyt NIIN tukkeessa ja hanuri on aivan jumissa. Että kunhan tästä selviän, niin en varmana oppinut mitään, vaan teen saman uudestaan, lisään painoja ja liikkeitä. Vähät mä lihassärystä. Polvi is bäck ja taas menossa mukana!

Joogasalillekin palasin tänään nöyränä takaisin alkeisiin. Mä kuljen kohta kaksin kerroin tuon joogan takia. Sen verran nöyränä se pitää. No, ensi viikonloppuna uusi yritys alkeisjatkoon. Enemmän itsensäkuuntelua ja vähemmän intoa ja suorittamista. Niillä mennään.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Aamutallaaja sumussa

Aamulla käytiin rekun kanssa aamukävelyllä tuolla kauniissa ja happirikkaassa sumulandiassa. En voi sanoa olevani mikään tehdasfanittaja, mutta tehdasalueen läpikävellessämme se oli siinä sumun keskellä todella karun kaunis.
 

Mikäköhän tämänkin alueen kohtalo on? Näitä tehtaita tuntuu lopetettevan tästä ympäriltä oikein urakalla. Tällekin tehdasalueelle on löytänyt jo onneksi ihan mukavasti tyhjille tiloille uusia yrityksiä, mutta näistä alueista saisi loppupeleissä kaikessa karuudessaan aika idyllisiä yhtenäisiä alueita. Eniten säälittää alueiden autioituminen.

No juu, en varmaan taas tajua/tiedä jotain olennaista asiaa näistä, miksi näin ei voi tehdä, kun en ole asiaan millään lailla perehtynyt. Raha/kannattavuus ratkaisee varmaan tässäkin asiassa. Mutta kunhan annoin ajatuksen vaeltaa tänään tällaisissa maisemissa. Varmaan on paljon järkevämpää rakentaa uutta, kuin hyväksikäyttää/uudistaa vanhaa, jo olemassaolevaa.