lauantai 31. maaliskuuta 2012

Lauantaita

Mikä siinä on, että kun koittaa viikonloppuaamu, ja koko porukka saisi nukkua vaikka kuinka pitkään, aloittaa koira aamurallin kello viisi, nuorimmainen neiti herää puoli kuusi ja vanhempikin on kärppänä pystyssä jo kuudelta?

Laiskat vanhemmat avaavat television ja tenavat töllön ääreen tuijottamaan vaikka teletappeja (aivan sama...), koira nopeasti ulos ja sisään ja takaisin peiton alle ja tyyny korvalle. Noin puoli tuntia on rauha maassa, kunnes sisarusrakkaus täyttää talon riidansekaisilla äänillä, koira jatkaa nuoruuden vimmalla rallia ja on pakko todeta, että noustava on.

Onneksi kahvi pelastaa aamun kuin aamun ja aamu lähtee taas uuteen nousuun. Toinen tenava odottaa kaverin synnttäreitä kuin kuuta nousevaa, juhlavermeet on päällä kello seitsemän aamulla ja vartin välein kysellään että joko lähdetään.

Vihdoin äiti lähtee viemään nuorempaa tenavaa kaverin synttäreille, käydään ostamassa matkalla Barbi lahjaksi. Äiti yrittää ehdottaa jotain muuta. Ei kelpaa. Barbi. Selvä.

Synttärit on äidin aikatauluun täydelliseen aikaan ja äiti käy vetämässä Body Pumpin siinä välissä. Kroppa huusi jo aamulla: "Ei enää jumppia, me lihakset tai jotain sinnepäin, ei enää jakseta." Jaksoinpas, hah.

Tenava kotiin juhlista, jotka olivat kuulemma täydelliset. Kiitos juhlakalulle ja järjestäjille.

Kotona imuri esiin ja suurimmat koirankarvat putkistoon. Pidempi katse koiraan, sakset esiin ja tarkoituksena leikata koirasta tassukarvoja lyhyemmiksi. Mopo lähti käsistä ja saksittua tuli koko koira. Keittiösakset rules.


Vaikka itse sanonkin, niin yllättävän hyvää jälkeä tein. Mies vähän epäili mun kykyä käyttää saksia ja totesi, että voi olla, että hän ei kehtaa julkisilla paikoilla näyttäytyä tuon koiran kanssa ja itsekin 2 % luotolla itseeni ajattelin, että voi olla, että tulee pieni tauko koirapolulta. Mutta hei, ei se niin vaikeaa ollutkaan. Kyllä siinä aikaa ihan kiitettävästi meni, mutta olisi lopputulos voinut järkyttävämpikin olla.

(Huomaa koiran ilme)

Koira oli niin henkisesti ahdistunut käsittelystä, että veti kahden tunnin päikkärit.

Pakollinen kauppareissu illansuussa, vain yhdet koiskeet kaupassa, kun nuorempi töni vanhempaa ja vanhempi kuulemma "ihan vahingossa" tönäisi siskoa. Ja joka kerta näissä tilanteissa tulee mieleen, että mä halusin aikoinaan sen toisen tenavan ihan vain siksi, että niistä olisi seuraa toisilleen...

Ja vaikka mä kuinka päätin, että lopetan sen "mä olen ansainnut tämän"-ajattelun, niin tämän viikon jälkeen mä olen NIIN ansainnut lasin tai pari viiniä, hyvää juustoa ja ilmakuivattua kinkkua.

Mutta missä on Jeni?

perjantai 30. maaliskuuta 2012

Jumppaputki

Pikkuhiljaa voisi alkaa jo puhua ihan suhteellisen kiitettävästä jumppaputkesta, kun tällä viikolla on tullut vedettyä oman päivätyön lisäksi 10 tuntia jumppia. Yllättävän hyvin on jaksanut nuo tunnit tahkoa. Tänä aamuna kroppa alkoi hieman vihjailla väsymyksestä tai jostain kerääntyneenä nesteenä. Tuntui, että peiton ja tyynyn jokainen ryppy oli jättänyt merkin ihoon. Näin nopeaa rypistymistä en laskisi ihan ikääntymisen piikkiinkään. Tai mistäs sitä tietää... No joo.

Osaan jo odottaa tuota reaktiota jonkun tiukemman jumppaviikonlopun jälkeen, kuten Nike Blast, jossa tulee jumpattua viitisen tuntia päivässä parin päivän ajan, mutta nyt en ole kyllä tuntenut kroppaa niin väsyneeksi. Mutta paras varmaan kuitenkin kuunnella itseään viisaampaa, eli kehoa.


Tänään olisi vielä Body Combat ja huomenna Body Pump ja sitten saakin levätä yhden päivän. Jumpista.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Heureka...

Jösses mä tajusin tänään jotain hienoa. Ja nyt kukaan ei pyörittele silmiään siellä, heh heh. Varsinkaan sen jälkeen kun mä kerron mitä... Mä olen meinaan nyt ihan tosissani.

Mun silmiin osui uusimmasta Maalaisunelma-lehdestä sitaatti "Puutarhassa putoaa helposti keskittyneeseen tilaan, olisiko se jonkinmoinen puutarhaflow, mikä alkaa virrata". On se! Kyllä. Mä allekirjoitan tämän. Tsiisus, miten valaiseva lause. Sitähän se ON.

Viime kesänäkin tuli moneen otteeseen mietittyä, mitä järkeä tässä on, kun ensin tekee keskimäärin 10 tuntisia työpäiviä ja sitten vielä kuluttaa vapaa-ajankin puutarhassa. Töissä tosin flow on aika kaukana...

Mutta kyllä, häviän helposti tuonne puutarhaan ja ajantaju ja kaikki muu ympäriltä unohtuu. Milloin kiertelen vain katselemassa kahvikuppi (lue viinilasi) kädessä kasvun ihmeitä, milloin kuvailen kasveja mistäkin kuvakulmasta (se on muuten joogaa jos mikä). Tai kun otan sekarit mukaan ja napsin oksia sieltä täältä, kitken rikkaruohoja, tai istun vaan ja suunnittelen pikkuhiljaa puutarhan seuraavaa askelta. Ja kyllä, juuri silloin mä olen onnellinen. Puutarhaterapiaa ja flowta parhaimmillaan.

Mielestäni puutarhan kuuluukin valmistua pikkuhiljaa, kerroksittain, pala kerrallaan ja ei kai sen tarkoituskaan ole koskaan olla valmis.


Ja mitä tämä oikestaan loppupeleissä kertoo minusta? Sen, että olen keski-ikää lähestyvä nainen, joka harrastaa puutarhanhoitoa. AI KAMALA!

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Normitiistai

Normitiistaihin kuuluu normityöpäivä ja normikoirapolku vakkariseurassa. Normitiistain ainut poikkeama tänään oli BodyCombatin veto/tuuraus.

Viime aikoina on jäänyt koirapolkuilu luvattoman monta kertaa välistä ja koira on saanut ravata vapaana vain kotipihalla. Eipä sillä, kyllä se päättömänä ravaa pihallakin ja saa pahimmat tuskat energiasta purettua, mutta kyllä eron huomaa tuon koirapolun jälkeen. Tuossa tuo nyt makaa reporankana ja tyytyväisenä, uskoisin.

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Jumppaa ja venyy ja pumppaa...

Sen verran koukkuun jäin tuohon joogaan, että heti oli päästävä tänään taas joogailemaan. Pari pientä oivallusta jäi taas kotiinviemisiksikin. Tosin kaikki hienot zenit hävisivät sen tien, kun perään piti lähteä vetämään Body Pump. No, kunhan opin ne joogaliikkeet niin hyvin, että niitä ei tarvitse yhtään muistella, yritän siirtyä kotioloihin vääntyilemään. Itselle jäi kyllä niin hyvä mieli viikonlopun kurssista ja tällä kertaa uskoisin olevani hieman vähemmän suorittavalla tiellä. Aiemmin myönnän haastaneeni itseäni taipumaan vähän vielä lisää, kyllä se pää menee maahan, kun oikein yrittää. Huoh. Niin minua.

Tällä kertaa en kokenut treenaavani tai suorittavani, vaan annoin vaan mennä. Muut ihmiset ympäriltä unohtuivat ja keskityin vaan omaan hengitykseen ja liikkumiseen. En oikeastaan edes miettinyt mitään. Uskoisin olevani oikealla tiellä. Ainakin se tuntuu siltä.

Tälle viikolle tussahtikin mukava määrä jumpanvetoja, yhteensä 8 tuntia, mutta ei se mitään, taukoa tuleekin sitten kesällä ihan kivasti, kun sain tehtyä päätöksen, että en ota kesälle yhtään jumpanvetoa, paitsi mahdolliset tuuraukset. Kesän liikunnat ajattelin pyhittää juoksulle, kahvakuulalle ja joogalle. Musta se kuulostaa aika täydelliseltä.

Tänä keväänä ei ole mieli kulkenut ihan samassa tahdissa töiden kanssa ja kevään valmistelu on ollut enemmän rutiinia, kuin fiilistelyä. Mutta pyörähtäessäni tänään sopimassa kukkatukussa ensi viikon toimituksista, en voinut minäkään olla enää tunteeton keväälle.

Kuka voi vastustaa kevään ensimmäisiä orvokkeja? En minä ainakaan.


Enkä voinut vastustaa tätä herttaista viherkasviakaan.

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Luvattoman hyvä viikonloppu tiedossa

Eilen ajellessani salille kahvakuulanvetoon mietin, että juuri tällaista viikonloppua tarvitsen juuri tähän saumaan. Kahvakuulan jälkeen käytiin jumppatyttöjen kanssa syömässä. Ilta oli oikein mukava, ja juteltua tuli myös ei niin kevyistä aiheista. Jatkoille mua ei olis saanut eilen kirveelläkään, väsytti niin tolkuttomasti.

Kymmenen tunnin yöunien jälkeen lauantaiaamu koitti huomattavasti hehkeämpänä, aamupala ja kahvit kaikessa rauhassa, joogamaton kaivuu naftaliinista. Ihme että ylipäätään löytyi.

Aloitin astangajoogan harrastamisen noin 7 vuotta sitten, kun ensimmäinen tenava oli ihan vauva. Se, että sai tyhjentää oman mielen ja vain upota itseensä oli mahtavaa. Ja se hyvä olo, mikä siitä tuli. Jossain vaiheessa se vain pikkuhiljaa jäi. Kotona en oikein päässyt siihen samaan fiilikseen, kun yritin joogata pikkuneidin päikkäriaikaan tai ennen heräämistä. Koko ajan alitajuntaisesti vain ajatteli, että älä ihan vielä herää. Ja sitten ne pölypallot sohvan alla. Ne ei vaan jättäneet rauhaan.

No, lopettamisen jälkeen on jossain aivon sopukoissa koko ajan kytenyt se, että vielä mä sen aloitan uudestaan. Ja nyt oli se hetki. Kävin tänään Hanne Sydänmaan vetämällä alkeisjoogatunnilla ja itse ainakin tykästyin kovasti ohjaajan tapaan vetää tuntia.

Jotain taisi ihan oikeasti tunnilla tapahtua jossain sisällä, kun kotiintuomisina oli päänsärky. Oikeastaan en ole yhtään hämmästynyt. Viime ajat ovat olleet melko hmmm.... henkisesti raflaavia.

Huomenna olisi vielä toinen kaksituntinen joogailua ja sitten pääseekin juhlimaan Superstar-synttäreitä. Discopallo ja kaikkee.

torstai 22. maaliskuuta 2012

Valinnoista ja selittelyistä

Nyt en lähde pureutumaan kovin syvällisesti tähän aiheeseen, mutta uskoisin, että jokaisella on jollain elämänsektorilla joku juttu, jota pitää selitellä aina muille. Joku asia, missä poikkeaa valtavirrasta, siitä ns. "normaalista". Enkä mä tällä tarkoita nyt esim. vähemmistöryhmiä, vaan ihan omia arkipäivän tai elämäntapavalintoja.

Tämä tuli mieleeni, kun työkaverini rukkasi ruokavaliotaan terveemmäksi ja jätti ainakin toistaiseksi alkoholin pois, todeten: "Ensi viikonloppuna olisi kaverin illanistujaiset, mutta en mä taida jaksaa mennä, kun sitten pitää selitellä, miksi ei juo." Eikö kuulostakin tutulta? Voisin kuvitella keskustelun menevän näin:

"No mä en tänä iltana sit juo mitään alkoholia."
"Täh, mikä sulla on? Sinä selvinpäin?"
"No mä ajattelin vähän siistiä mun ruokavaliota ja olla nyt mm. ilman alkoholia."
"Ai miks, ethän sä ole edes ylipainoinen."
"No niin, en olekaan..." (Hieman vaivaantuneena)
"No, kai sä nyt voit edes yhden ottaa?"
"No kun..." jne...

Muita "outoja" arkipäivänvalintoja voisi olla vaikka vegetarismi tai vielä pahempaa; joku muu vielä oudompi ruokavalio. Se, että ei syö makeita tai käytä alkoholia on myös epänormaalia. Se, mikä poikkeaa jollain tavalla ns. valtavirrasta, on aina asia, joka pitää jollain lailla selittää. Harvoin törmää tilanteeseen, jossa vastapuoli olisi vain, että: "Ok."

Ja tällä selittelyllä tarkoitan siis nimenomaan sitä, että omat valinnat täytyy perustella, jotta ne hyväksyttäisiin. Kun ei kaikelle voi olla allerginenkaan; se olisi ehkä yksi helpoimmista tavoista kiertää selittely. Aina vaan ei omia valintojaan jaksaisi perustella.

Ymmärrän hyvin vaikka jonkun tietyn lajin harrastajia, jossa korostuu kurinalaisuus, oli se sitten ruuan ja/tai treenin suhteen. Itse ainakin muistan kilpaillessani, kun piti tiputtaa kisapainoa varten muutama kilo, ja ruokavalio oli hyvin tarkka, niin välillä ei vaan jaksanut lähteä jonnekin ihan vain siksi, että ihmetystä aiheutti niin laji, jota kilpailin (naisten kilpanyrkkeily vuosituhannen taitteessa, kun se ei ollut vielä näin tunnettua) sekä painonpudotus jo muutenkin kuivan kesän oravalta näyttävältä ihmiseltä. Silloin vaan oli helpompi olla ihmisten kanssa, jotka ymmärsivät lajia ja tietenkin läheisten ystävien, joille ei tarvinnut enää selitellä.

Tottakai erilaisuus kiinnostaa ihmisiä, mutta miksi kiinnostus ei voisi olla positiivista uteliaisuutta, jos toisen valintoja tulee kommentoitua.

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Erään perheen pätkä elämää - tarina jaksamisesta

3½ vuotta sitten. Perhe muutti juuri rakennettuun uuteen kotiin, äiti oli kahden lapsen kanssa kotona äitiyslomalla. Mies oli saanut uuden työpaikan. Koko perhe oli innoissaan iskän uudesta työpaikasta ja matkaakin töihin oli vain 4 km.

Työpaikalla huomattiin pikkuhiljaa miehen kyvyt vaativimpiin töihin. Ura lähti hienoon nousuun firman sisällä, mies oli tyytyväinen ja perhe oli onnellinen miehen puolesta. Työ vaihtui vaativammaksi ja mies nautti vastuusta. Ensimmäinen vuosi meni uutuuden huumassa. Ylitöitä oli paljon, mutta perhe oli tyytyväinen, kun saatiin maksettua rakennusaikaisia kuluja pois. Välillä mies mietti iltaisin kotona työkavereidensa jaksamista.

Miehen työnkuva vaihtui, mutta kukaan ei tuntunut ottavan hänen aiempaa työtään. Mies teki kahta työtä, päivät venyivät entisestään. Mies pohti kotona tätä passiivisuutta ja yritti saada vastausta esimieheltään. Ketään ei tuntunut kiinnostavan. Niin kauan kuin joku sen työn teki, niin hyvä.

Jossain vaiheessa entiselle työlle saatiin tekijä. Kaikki tuntui olevan taas hyvin. Mies pääsi paneutumaan senhetkiseen työnkuvaansa.

2 vuotta sitten. Miehelle tarjoutui taas uusi ja kiinnostavampi työ firman sisällä. Työnkuva vaihtui taas ja mies jäi kahden työn keskelle. Vaikka työ tuntui mielekäältä, oma jaksaminen alkoi rakoilla. Tunnollisena mies teki työnsä, mutta väsymyksen lieveilmiöt alkoivat näkyä stressinä. Vaimo oli näreissään miehen alkaneesta sikarinpoltosta. Josko vielä toinen viskipaukku, että saisi unen päästä kiinni. Miehen pinna lyheni lasten kanssa. Tietokonepelit veivät iltaisin enemmän aikaa. Mies halusi vain rentoutua raskaan työpäivän jälkeen. Mies oli väsynyt.

Perhe yritti ymmärtää miehen väsymystä ja lapsille yritettiin selittää, että ette te ole tehneet mitään, iskä on vaan niin väsynyt, kun sillä on töissä niin rankkaa. Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että vaimokin oli palannut takaisin työelämään uusiin kuvioihin ja kiire painoi töissä. Vaimokin väsyi. Mies oli aina ollut perhekeskeinen ja työ oli ollut vain työtä. Ei enää.

Vuosi sitten. Mies alkoi tipahdella väsymyksen vuoksi sairaslomille. Ensin muutamia päiviä, sitten viikko. Masennus hiipi salakavalasti mukaan kuvioihin. Perheessä kukaan ei ollut enää onnellinen. Mies ja vaimo yrittivät silti pitää punaisen langan ehjänä.

Tilannetta ei yhtään helpottanut miehen uusi esimies. Miehellä oli kolme päivää kesälomaan, jota hän odotti kuin kuuta nousevaa. Vaimolla oli kesäloma samaan aikaan. Lähdettäisiin johonkin reissuun ja nautittaisiin perheen kesken. Mies kysyi esimieheltään, kuka tuuraisi hänen kesälomaansa. "Etkö sä nyt voisi sen verran tehdä töitä loman aikana?" Viimeinen niitti ja tipahdus. Oli kuin matto olisi siinä kohden vedetty jalkojen alta. Mies pysyi tällä kertaa lujana. "En voi."

Perhe vietti ihanan ja rentouttavan loman ja tuntui, että akut lataantuivat ja väsymys alkoi väistyä. Ehkä tämä tästä.

Mies palasi loman jälkeen takaisin töihin. Miehen aiemmin tekemästä työstä tuli pyyntö auttaa. Sillä hetkellä muitakaan ei ollut ja mies päätteli, että vaikka tämä ei nyt varsinaisesti hänelle enää kuulukaan, ei työtä voi jättää tekemättäkään. Ei ollut mikään kevyt lomaltapaluu. Töitä tehtiin muutama päivä yötä myöten. Mies oli kuitenkin tyytyväinen, että työ tuli tehtyä. Miehen esimies ei, asenne oli "ei olisi enää kuulunut sinulle." Vähättelyä.

Mies tipahti taas ja tällä kertaa apuun tulivat jo masennuslääkkeetkin, joita mies oli vastustanut viimeiseen saakka. Sairaslomia tuli muutama putkeen. Vaimon oli välillä vaikea ymmärtää miehen masennusta, koska ei ollut itse sitä koskaan kokenut. Yritti kuunnella ja kannustaa.

Mies sai kirjeen postiin sairaslomalla. Yhden miehen YT:t. Yt-neuvotteluissa miehelle tarjottiin paikkaa firman pääkonttorilta. Mies yritti kysellä esimieheltään syytä tähän, mutta aluksi sai vain ympäripyöreitä vastauksia: "Koska kaikki muutkin samasta tiimistä ovat täällä. Oltaisiin kaikki saman katon alla." Lisäksi miehelle perusteltiin siirtoa sillä, että se auttaisi häntä jaksamaan paremmin, kun apu olisi tarvittaessa lähempänä. Mies ei ymmärtänyt, kuinka se auttaisi häntä jaksamaan paremmin, jos työmatka venyisi 10 minuutista kahteen tuntiin/suunta? Välimatka ei ollut koskaan aiemminkaan ollut ongelma. Tarvetta vähentämiselle ei kuitenkaan ollut. Silti miehelle tarjottiin pakettia.

Tilanne oli vähintäänkin outo. Vaimo epäili, että mies oli jossain vaiheessa kussut jonkun muroihin. Haiskahti savustukselta. Mies oli jo niin väsynyt, että oli valmis heittämään pyyhkeen kehään. Ottaa rahat, ja juosta pois. Vanhat muistot koulukiusaamisen ajoilta alkoivat nostaa päätään.

Vaimo yritti saada miestään jaksamaan. Ei kannata luovuttaa nyt. Muuten tilanne jää selvittämättä ja ikuiseksi möröksi historiaan. Pakko tälle järjettömyydelle on joku järkevä ratkaisu löydyttävä.

Mies alkoi käydä töissä. Oli syksy. Oli pimeä kun aamulla lähti, oli pimeä, kun illalla tuli kotiin. Mies ei voinut ymmärtää tilannetta. Oli vaikea ymmärtää, kun ei annettu järkeviä vastauksia. Oli vaikea motivoitua, kun valinta ei ollut oma. Ajettava oli joka päivä 10 minuutin sijasta 2 tuntia/suunta. Pääkaupunkiseudun ruuhkat eivät yhtään nopeuttaneet kulkemista. Tilanne tuntui vähintään absurdilta. Kaikkien muiden mielestä tilanne oli päätön, paitsi niiden, jotka asiasta päättivät.

Mies yritti kysellä todellista syytä siirtoon. Kerran hän sai vastaukseksi, että esimies oli luotettavasta lähteestä kuullut, että mies ei tehnyt töitään täysipainoisesti. Luotettavan lähteen nimeä hän ei voinut mainita, eikä ollut mahdollista, että olisi istuttu saman pöydän ääreen selvittämään asiaa. Mies otti selvää asiakkailtaan, oliko hän toiminut jonkun kohdalla huonosti. Mies sai positiivista ja kannustavaa palautetta. Häntä pidettiin henkilönä, joka tekee työt tunnollisesti ja vähän ylimääräistäkin.

Mies oli turhautunut esimiehen dissaukseen ja tilanteen järjettömyyteen. Kerran miestä syytettiin uhkaavasta käytöksestä, kun hän oli lähtenyt kävelemään tilanteesta kesken kaiken. Miehen ollessa kotona kipeän lapsen kanssa, olisi esimiehen mielestä kuitenkin miehen pitänyt tehdä töitä samalla. Esimies uhkasi kerran varoituksella, koska mies oli asettanut kiireestä johtuvista syistä asiakkaan edun esimiehen edelle. Ja monta muuta tarinaa.

Mies alkoi kyllästyä jatkuvaan vähättelyyn. Hän otti ensin yhteyttä työsuojeluvaltuutettuun. Ei edistystä. Mies soitti liittoon. Liitosta ottivat yhteyttä hr-osastoon. "Tilannehan on vain väliaikainen." Olikin järjestetty väliaikaiset Yt:t? Mies oli ymmällään. Hän ei ollut kuullut tästä väliaikaisuudesta mitään.

Ainut taho työpaikan sisällä, joka tuntui edes vähän kuuntelevan, oli esimiehen esinainen.

Jossain vaiheessa mies sai yllättäen tiedon, että hän voikin tehdä töitä täysipäiväisesti kotoaan, ja käydä vain tarvittaessa pääkonttorilla. Hetken koko perheestä tuntui, että tilanne helpottuisi.

Siitä alkoi pompotus. Esimies keksi erilaisia pikkusyitä, miksi miehen olisi pitänyt ajaa pääkonttorille. Miehen olisi mm. pitänyt tulla kehityskeskusteluun jouluaaton aattona, kun oli jo lomalla. Mies yritti sovitella mahdollisimman monta asiaa samalle päivälle, että ei olisi tarvinnut ajella montaa kertaa viikossa parin tunnin tähden. Ei onnistunut. Tuntui, että joku laittoi koko ajan kapuloita rattaisiin ja työntekemisestä tehtiin vaikeaa. Paikallisella konttorilla ei saanut tehdä töitä, koska se vei kuulemma liikaa hr-resursseja.

Jaksaminen oli taas kortilla. Mies tipahti. Ei vaan jaksanut. Lopulta viikkojen odottelun jälkeen työterveys sai saman pöydän ääreen firman edustajat, asiaa hoitaneen työterveyslääkärin, -hoitajan ja liiton asiamiehen. Mies pyysi siirtoa toisen esimiehen alaisuuteen.

Tilanne jäi auki. Mies palasi parin viikon päästä töihin. Eletään nykyhetkeä. Mies sai juuri siirron esimiehen alaisuudesta toisiin työtehtäviin. Mies kuulostaa huojentuneelta. Josko tämä kahden vuoden piina olisi vihdoin ohi. Vaimonkin silmäkulmaan nousi kyynel. Onnesta.

Paljon voisi näin jälkikäteen jossitella ja kysellä miksi piti tämä kaikki viedä näin pitkälle? Olisiko voinut toimia toisin? Väsymys on salakavala, se hiipii askel askeleelta ja nakertaa pikkuhiljaa. Kun tilanteen vihdoin ja viimein huomaa, tajuaa samalla olevansa myös liian syvällä. Ylöspääseminen ei tapahdu hetkessä.

Jos perhe tästä jotain oppi, niin työ on vain työtä ja mitään työtä ei tule laittaa perheen edelle. Vaimon ystävä oli jo huolissaan, riittääkö perheellä tarpeeksi rakkautta lapsille. Vaatii rohkeutta sanoa se toiselle.

Tämän jälkeen koko perhe ymmärtää hyvin hidastamisen merkityksen. Se ei välttämättä tarkoita luopumista, vaan asioiden järkevöittämistä.

Tällä tarinalla oli onneksi onnellinen loppu. Tai eihän tämä tarina vielä ohi ole, mutta tämä jakso.

Toivottavasti jatko-osassa on vähemmän draamaa. Romanttinen komedia kuulostaisi mukavammalta.

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Juokse ja kuole

Siltä ainakin tuntui eilen, kun kävin talvitauon jälkeen juoksemassa ensimmäistä kertaa. Pitäisi vaan muistaa, että se ensimmäinen juoksulenkki on aina yhtä tuskaa. Ei vaan anteeksi: TUSKAA!

Vaivaiset 5 km, joista yksikään kilometri ei ollut helppo. Mutta juoksin koko matkan.

Viime kesänä pääsin hyvään juoksupössikseen ja lenkillä tulikin käytyä useamman kerran viikossa. Tarkoituksena oli lähteä viime syksynä Tukholmaan Tjejmilenille juoksemaan kymppi. Sen suurempia tunteita minulla ei ole juoksemiseen, eli tuskin koskaan tulen maratonia tai edes sitä puolikastakaan juoksemaan. Tein itselleni tavoitteeksi, että juoksen sen kympin alle 55 minuuttiin. Eli mä en VIELÄ kuulu niihin, jotka viipottavat sen kympin aivan murhaavaa vauhtia jonnekin 15 minuuttiin, tai jotaan. No, saavutin tavoitteeni viime kesänä, vaikka Tukholmaan ei sitten koskaan tullutkaan viime syksynä lähdettyä.

Vuonna 2010 siellä viimeeksi oltiin ja silloinkin sen sentään alle tuntiin juoksin. Ensi syksynä taas uusi yritys ja nyt alle 50 min. Ei pitäisi olla mahdoton tehtävä.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Grow your own

Juttelin kuluneella viikolla Iltalehden toimittajan kanssa tulevan kesän kasvitrendeistä ja aika vahvasti voisin sanoa, että tulevan kesän hitti on tuo grow your own-ajattelu, varsinkin hyötykasvipuolella. Kasvata itse omat syötävät rehusi. Ei huono ajatus.

Luottamus elintarviketuotantoa kohtaan on laskenut viime vuosina ja luomu nostanut hienosti asemiaan. Ihmiset ovat tulleet tarkemmiksi mitä suuhunsa laittavat (mieli tekisi avautua tässä kohtaa siitä, missä menee raja, haloo... mutta avaudun siitä joskus myöhemmin). Mutta itsekasvatetuissa on se etu, että tietää, mitä ne ovat syöneet ja kasvin pystyy itse kasvattamaan aika pitkälle luomuna (sitä en vanno, että taimi puutarhakaupasta lähtiessään olisi luomu). Ja onhan ne itsekasvatetut tomaatit paljon maukkaampia. Sadon määrä on sitten eri asia. Itse en ainakaan torille pääse syksyisin pihani tuotoksia myymään, mutta onhan se palkitsevaa, kun onnistuu saamaan edes jonkinlaisen sadon aikaiseksi.

Jos on oikein reipas ja omistaa lämpimän seinustan (parvekkeella tai pihalla) tai jopa oman pienen kasvihuoneen voi kasvattaa vaikka paprikoita, tomaatteja, kurkkuja, chilejä jne. Ja jos on todellinen pro, voi kaiken kasvattaa itse siemenistä. Itse tyydyn aina noihin puolivalmiisiin taimiin, koska olen niin käsi siementen kanssa; "siis ne vaan kuoli". Emmätajuu.

Omassa puutarhassani kasvaa jos ja vaikka mitä marjapensasta ja hedelmäpuita ja tykkäänkin käyttää hyväkseni sitä ajatusta, että mahdollisimman monessa paikassa kasvaa jotain syötävää. Raja-aidaksi olen istuttanut marjatuomipihlajaa, eli saskatoonia (Amelanchier alnifolia). Aidan juurella oli juuri sopiva tila mansikoille.


Lisäksi pihalta löytyy pieni kohopenkki, johon suunnitellaan tenavien kanssa keväisin, mitä sinne istutetaan. Viime kesänä siellä kasvoi herneitä, sipuleita, kesäkurpitsaa, pinaattia ja kaksi säälittävää maissia.


Ruukkuistutuksiinkin tuppaan tunkemaan reunuskasveiksi tai taustalle hyötykasveja. Viime kesänä kesäkukkien kavereina ruukuissa kasvoi ananasmansikoita, yrttejä, gojimarja, viiniköynnös ja chilejä.


Ja hei, tämän lähemmäs tuskin lähiruoka-ajattelussa pääsee.

lauantai 17. maaliskuuta 2012

Ei valitettavaa

Ystäväni on tuonut minulle jo aikaa sitten lainaksi Khaled Hosseinin kirjoittaman kirjan "Tuhat loistavaa aurinkoa". Vihdoin ja viimein nappasin sen kirjahyllystä ja kirja kuului niihin avaa kerran ja pakko lukea samantien loppuun-kirjoihin.

Suljin juuri kirjan takakannen. Aika hiljaiseksi veti. Ei ole vähään aikaan tarvetta valittaa. Mistään.


Suosittelen.

torstai 15. maaliskuuta 2012

Päivän paras hetki

Mä olen aina tykännyt kirjoittaa. Lähinnä itsestäni. Luonnollisesti. Päiväkirjoja löytyy ala-asteelta saakka. Tuolloin ne toistivat samaa "sitten + verbi"-kaavaa. Paitsi mieleen on jäänyt yksi kissan kokoisin kirjaimin kirjoitettu sivu: "Tää päivä oli hirveä!!!!!! Ja jos kysytte miks, niin kysykää äitiltä. Se oli sen vika!!!" Ei yhtään sitten-alkuista lausetta, vaan selkeästi jo hieman syvempää pohdintaa. No, aika kultaa muistot ja mitään käsitystä ei ole, mitä sinä päivänä on tapahtunut. Todennäköisesti en saanut tahtoani jossain asiassa läpi.

Mutta tämä päivä ei ollut hirveä; sen teki täydelliseksi yksi pieni hetki.

Muistan kun juttelin joskus ystäväni kanssa päiväkirjan kirjoittamisesta ja hän oli ihmeissään, että miten sä löydät joka päivästä kirjotettavaa. Ei hänen elämässään tapahdu niin paljoa joka päivä, että siitä jaksaisi kirjoittaa. No ei munkaan päivät mitään "tänään pelastin mummon palavasta talosta"-tarinoita ole. Jos mä kirjoittaisin vaan mitä mä tein tänään, niin aika copy pastella mentäisiin viikosta toiseen.

Yläasteella vielä mentiin aika pitkälle "Oltiin ryyppäämässä Anrin kanssa. Kuinkakohan monta kertaa me laulettiin Annan toisten mä talletella suuret setelit sen illan aikana?"

En mäkään ole koko elämääni ylös kirjoittanut. Välillä on ollut pitkiäkin taukoja, mutta aika monta aloitettua minä-teosta on kuitenkin tallessa, vaikka osan olenkin hävittänyt. Viime vuosina päiväkirjoista oli valitettavasti tullut enemmänkin to do-listoja ja suorittaminen paistaa rivien välistä aika iloisesti läpi.

Mutta se mistä mä olen viimeiset parikymmentä vuotta pääsääntöisesti kirjoittanut päiväkirjoihin, on ennemminkin niitä pieniä hetkiä ja ajatuksia, joita päivittäin tulee napattua. Toiset muistaa lopun elämää ja toiset unohtuvat pikkuhiljaa.

Mutta tämän päivän paras hetki?
Oliko se aamuinen käynti rutiinityöterveystarkastuksessa ja verikokeen otto?
Oliko se se tunne, kun piti olla 12 h ilman ruokaa ja juomaa ja suu on kuiva kuin beduiinin sandaali ja maha kurnii huutaen?
Oliko se hammaslääkärikäynti, kaksi uutta paikkaa hampaissa ja puoli päätä puuduksissa niin että silmäkään ei mennyt kiinni ilman apuja?
Oliko se se että unohdin puhelimen kotiin?
Oliko se jäätävä päänsärky hammaslääkäriltä lähdettäessä?

Se oli se yksi tunti, joka mulle jäi aikaa terveystarkastuksen ja hammaslääkärin väliin.

Mä olen aina ollut aika huono hengailemaan yksin ja nytkin mä kaivelin puhelinta, että olisin soittanut ystäväni mukaan kahville. Paha sillä on soitella, jos se on kotona. Eli menin yksin kahville.

Kanaruisleipä ja latte avasivat 12 tunnin syömättömyyden jälkeen taivaan. Aikaa olisi ollut vaikka pienelle shoppailukierrokselle, mutta ei, mä istua nökötin siinä yksin katsellen ulos ihmisiä ja ajattelin, että mä olen ihan hirveen tyytyväinen, mitään en tarvitse. Se oli niitä tässä ja nyt hetkiä. Niitä harvoja, kun mulla on ihan oikeasti vaan aikaa olla. Hetkeäkään ei tarvinnut miettiä, että pitäisi olla jossain muualla. Ei ollut kiire.

Se oli ajantappamista nauttimalla pelkästä olemisesta. Siihen ei kykene yhtä täysipainoisesti kotona, kun katse ja ajatus harhailee kokoajan: Ikkunat pitäisi pestä, tuoltakin puuttuu lista, miten tuolla voi taas olla pölyä vastahan mä sen pyyhin, hemmetti noita koirankarvoja jne.

Ja onneksi se puhelinkin jäi kotiin, niin tuli vaan oltua, eikä vain hengailtua netissä.
Onneksi tuli taas otettua verikokeet, niin saa tietää että kaikki on ok (tai ei ole).
Onneksi olin saanut aikaiseksi varata sen hammaslääkäriajan, jota olin venyttänyt ja venyttänyt.


tiistai 13. maaliskuuta 2012

Raakasuklaata

Hetken joutui jopa ihan pohtimaan, päivitänkö tämän tänne vai tonne, mutta tänne voitti. Tätä ei ehkä voi leivonnaksi sanoa.

Ehkä se jo tulikin selville aikaisemmasta postauksestani, että suklaa on paheeni. Onneksi kuitenkin puhutaan tummasta suklaasta. Joo, ei sillä, ettenkö valkoisesta tai maitosuklaastakin pitäisi, mutta viime vuodet tuo tumma on ollut mun juttu.

No, päätin sitten vihdoin ja viimein testata minäkin raakasuklaata, ja tuollaisella valmispaketillahan on helppo aloittaa.


Senkun sulattaa kookosrasvan vesihauteessa ja lisää loput releet joukkoon. Itse lisäsin vielä osaan seoksesta 50 g mantelirouhetta. Suosittelen. Seuraavalla kerralla testaan vielä minttuaromia. Uskoisin toimivan.


Koska aloitin tämän kesäksikuntoon-kampanjan, olen yrittänyt luopua toistaiseksi kaikista herkuista ja näin alussa tuska on suurehko niin tämä ei ehkä ole se pahin tapa huijata itseään. Jos todella tekee mieli makeaa, lohduttaudun nyt toistaiseksi tällä. Ja ihan hyväähän tuo on, hieman hmmm.... kitkerä maku verrattuna normitummaan, mutta joo, parempi vaihtoehto kuin se "syö hedelmä"-versio.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Makeannälkä

Suklaata. Karkkia. Sipsejä. Mässyä. Leivoksia. Hampurilaisia. Ranskalaisia Jne. Kuka voi oikeasti ihan rehellisesti sanoa, että YÄK, mä en tykkää?

En mä ainakaan. Mä voin sanoa, että yäk, mä yritän pysyä niistä erossa. Mulla ei onneksi ole mitään hirveää himoa tuon listan "ruokiin". Sori, siellä olikin toi suklaa... No muihin kuin suklaaseen. Ja noi karkit. Siis muihin kuin karkkeihin ja suklaaseen. Mutta siis, mitä mä olin sanomassa? Niin, että vaikka mulla ei siis ole mitään ylitsepääsemätöntä himoa kyseisiin tuotteisiin, eivät ne silti mielestäni pahalta maistu. Suurinta osaa siis onneksi tulee syötyä kohtuudella.

Se, että yritän pysyä herkuista ja mässyistä erossa ei perustu siihen, että ei vaan tee mieli. Mun kohdalla se olis jo jeesustelua. Tekeepäs, mutta taas päästään siihen ikuiseen perfektionismiin ja haluun hallita omia tekojaan. Miksi mä haluan elää ilman herkkuja, johtuu ennemminkin siitä, että mä en halua olla riippuvainen mistään, vaan että mä hallitsen ja kontrolloin omat tekoni.

Ja siitä on kontrolli kaukana, kun puhutaan suklaasta tai karkeista. Kun paketti avataan, peli on menetetty. Bulimikon lailla ahmin kaiken murhaavaan ähkyyn saakka ja sitten sohvan pohjalla viimeisillä voimillani päätän, että ei koskaan enää. Menee puoli tuntia, pahin sokerihumala ja ähky helpottaa ja sitten alkaa round two. Here we go again! Waaaay to go.

Googletin sanan makeanhimo ja mitä mä löysin:

Monta keskustelupalstaa, jossa kysytään, miten makeasta ja mässystä pääsee eroon. Jos se olisikin noin yksinkertaista, että mä kysyn ja sä vastaat, niin tuskin tällaista ongelmaa olisi.

Erilaisia artikkeleita, joissa neuvotaan oikoteitä ja nopeita ratkaisuja herkuttelun lopettamiseen.
"Syö hedelmä, kun tekee mieli makeaa." Syö itte, se mitään auta...
"Syö kromia." Toimii teoriassa. Joo. Mulla siis.

Tutkimuksia, että makeanhimo on geeneissä. No mä olen todellakin seisonut siinä jonossa. Voisin syödä karkkia joka päivä. Paljon. Kadehdin niitä ihmisiä, joilla on kotona aina herkkuja ja karkkeja, mutta ne ei vaan syö niitä. No sen verran täytyy kyllä sanoa, että leipomukset ja jäätelöt ja muut mässyt jätän rauhaan, mutta suklaa ja karkit... Ne karjuu mulle, että syö, syö! Heti!

Onneksi löysin myös ihan oikeasti järkeviä artikkeleita, muuten olisin taas provosoitunut liikaa, heh.

Itse pystyn olemaan ilman herkkuja helposti vaikka reilun kuukauden, mutta jossain vaiheessa tulee aina totaalinen repeäminen. Itsekuri ei siis ole aivan olematon ja rehellisesti voin sanoa, että kun on tarpeeksi kauan ollut ilman herkkuja, ei niitä NIIN paljon tee enää mieli. Mutta silti repeäminen tapahtuu jossain vaiheessa. Aina. Eli totaalikieltäytyminen ei toimi.

Sitten on se kaunis ajatus siitä, että syön vain pieniä määriä. No, ei sekään ole koskaan kovin pitkälle kantanut.

Olen kuitenkin tehnyt syvää tutkimustyötä sisimpääni (just, just) ja kartoittanut ne tekijät ja tilanteet, jolloin mässyä tulee oikesti syötyä. Suurimmat repeämiset tapahtuvat väsyneenä, iltaisin ja kipeänä.

Tästä lähdin kartoittamaan, mitä asioille voi tehdä. No, ilta tulee joka ilta, mutta syy löytyy usein omalla kohdallani ruokailusta. Päivällä ruokarytmi on vakio. Tulee syötyä säännöllisesti, mutta usein iltapäivällä jää ruokailut vähemmälle vaikka jumppien takia. Kun pääsen illalla kotiin, nälkä on valtava. Sen verran syvälle on juurtunut jo lapsuudesta, että karkkia ei syödä nälkään. No en nyt varsinaisesti syökään, mutta kun sekin ajatus, että illalla ei saa syödä paljon, on myöskin juurtunut aika tiukkaan, niin nämä ajatukset yhdessä tarkoittavat ainakin omalla kohdallani, että ensin syön vähäsen ruokaa ja hetken päästä haen täydennystä herkuista. Jep, juuri näin. Mutta kun tämän asian tiedostaa, on sille varmasti tehtävissä jotain. Ja näin olen viime aikoin pyrkinyt tekemään. Tarpeeksi ruokaa päivällä, niin ettei nälkä yllätä niin rajuna illalla. Auttaa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Väsymyksellä tarkoitan tässä sitä henkistä ja fyysistä väsymystä sekä stressiä, kun on tarpeeksi pitkään painanut tukka putkella ja jossain vaiheessa tulee se tunne, että nyt ei enää jaksaisi, mutta ei voi vaan ihan vielä hidastaakaan. Siinä kohtaa ainakin omalla kohdallani voisi puhua jo lohtusyömisestä. Annan itselleni luvan syödä herkkuja, kun ei muutakaan jaksa. Yleensä lähden juoksemaan, kun maailma mättää, mutta sitten on nämä tilanteet, kun ei jaksa, on fyysisesti ja henkisesti niin poikki. Tämä on näistä omista ongelmistani se vaikein, koska tällainen tilanne on niin monien asioiden summa. Paras olisi varmaan vaan päättää, että ei avaa suutaan, kun käsi yrittää suklaata sinne tunkea, eli tämä on vielä prosessointivaiheessa...

Ja entäs se kipeänä-juttu. Vähän sama kuin väsyneenä. Ajatusmaailma on sama. Ratkaisu; pysy terveenä. Helppoa ja vaivatonta.

Vielä tiivistettynä voisi todeta, että ei kai tämä kuitenkaan minulle mikään todellinen ongelma ole; maailmassa tapahtuu pahemipakin asioita. Tulipahan avauduttua, kun tuli mässytettyä viikonloppuna. Heh.

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Viekää minut baariin työkaverit...

Eilen vietettiin firman tykyiltaa syöden ja juoden ja joraten Freukkareiden tahdissa. Monessa paikassa olen ollut elämäni aikana töissä, mutta harvassa on ne paikat, joissa yhteishenki on samaa luokkaa kuin nykyisessä työssäni.

Vaikka meitäkin löytyy persoonina joka lähtöön ja välillä syystä tai toisesta tilanne saattaa hieman kiristyä, löytyy meistä kuitenkin sen verran avoimuutta ja suvaitsevaisuutta, että asiat saadaan keskusteltua jossain vaiheessa ja jokainen osaa arvostaa ja löytää toisesta vahvuudet.

Työpaikkaani arvostan myös siinä mielessä, että meitä ei yritetä tunkea mihinkään tiukkaan muottiin, vaan luotetaan että jokainen tekee hommansa ajallaan. Nähdään se kokonaisuus.

Työni on hyvin sesonkiluontoista. Keväällä painetaan 24/7 ja jossain vaiheessa ei jaksa muuta kuin nauraa hysteerisesti. Onneksi tieto siitä, että kiirettä ei jatku ympäri vuoden, auttaa asennoitumaan työhön oikein ja jaksamaan. Pian se höykytys taas alkaa ja pääsee testaamaan omia (ja perheen) jaksamisen rajoja. Onneksi tähän osaa kuitenkin jo vuosi vuodelta suhtautua paremmin ja perusasioiden ennakointi ja itsensä psyykkaaminen ja kehittyvät joka vuosi.

Mutta tosiaan eilen vietettiin mukavaa iltaa työporukalla ja illasta löytyi opettavaisia hetkiä (älä koskaan enää pelaa trivial pursuitia toimarin kanssa), hyviä keskusteluja, avautumisia, pientä draamaa, herkkiä hetkiä ja paljon naurua. Voisinkin varmaan sanoa kaikkien puolesta, että hauskaa meillä taas oli!!

Kaverikuva :)
Tämä päivä onkin mennyt mukavasti pötkötellessä sohvan pohjalla ja nauttien perheen seurasta.

torstai 8. maaliskuuta 2012

Wooh, mikä viikko...

Mutta onneksi on kevät ja tuntuu, että energiaa alkaa taas olla enemmän. Poikkeamat arkirutiineihin eivät väsytä niin paljoa ja voisi jopa sanoa, että ihan hymyilyttää koko elämä.

Tällä viikolla on tullut treenattua ihan kivasti, kun maanantaina vedin BodyPumpin ja sen jälkeen treenattiin vielä Mirkkan kanssa räpylät salilla. Tiistai oli perinteinen lepopäivä (lue siivouspäivä). Itselle tuo pelkkä oleminen on vielä harjoitteluasteella, välillä onnistuu paremmin ja välillä huonommin. No, keskiviikkona saivat työkaverit sitten kakkua kun sellaisen tekaisin. Keskiviikkona oli kahvakuulan ja BodyCombatin vuoro ja tänään...

Tänään en pystynyt keskittymään töissä mihinkään, tuhosin kaksi kynttä nakertamalla ja olin antisosiaalisuuden huipentuma kotona. Miksi? Tänään kuvattiin BodyPumpissa mun lisenssivideo. Tsiisus, miten voikin joku asia jännittää niin paljon. Taas kumpusi jostain se järjetön täydellisyyden tavoittelu. Mutta eipä sillä, nyt on tunti kuvattu ja jopa itse olen tyytyväinen. Todella tyytyväinen. Niin tyytyväinen, että kävin ostamassa pari siideriä kaupasta. Heh. Mutta gaad dämid, mä olen tyytyväinen, että se on ohi.

Huomenna olisi vielä aamutreenit Mirkkan kanssa ja iltapäivällä kahvakuulan ohjaus. Sitten mä vaihdan vapaalle!

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Arkiaamun rutiineja

Ystäväni bongasi tämän artikkelin ja ainakin itse nauroin ääneen tätä lukiessani. Voin vain kuvitella ne äidit siellä luennolla "ennen päivitystä" pyörittelemässä salaa päätään ja hymyilemässä kohteliaasti luennoitsijalle.

Meidän perheestä löytyy kaksi alle kouluikäistä lasta ja täytyy kyllä sanoa että arkiaamut, jotka muuten toistuvat samanlaisina aamusta toiseen, eivät meinaa lasten osalta rutinoitua millään. Muutaman vuoden tätä testanneena voin sanoa, että ennakoinnit ja muut etukäteisjutut auttavat aamuihin ehkä noin 10 %, pinna on kasvanut vuosien varrella huomattavasti, mutta ei varmasti koskaan saavuta ihannetilaa, kannustamisen tulos unohtuu heti toisen saappaan kohdalla (siis lapselta).

Koska olen luopunut siitä ajatuksesta, että lapset pystyisivät mukautumaan aamurutiineihin, on ollut pakko aloittaa muuntautuminen omista toimintatavoista. Olen testannut puoli tuntia aiemmin heräämistä. Ei mitään merkitystä lopputuloksen kannalta. Voisinko syödä aamupalan vasta töissä? En, koska tipahdan lapsen tasolle kiukuttelussa nälkäisenä, eli se ei ole kenenkään etu.

Toistaiseksi ainut toimiva keino on myöhästyä töistä päivittäin 10-15 min. Antakaa varoitus, antakaa potkut, mä en tee yhtään sen enempää töitä päivän aikana, tulen mä 10 minuuttia aiemmin töihin tai en. Jos tuo maaginen 10 minuuttia auttaa siihen, että aamuisin ei pala hermot ja päiväkodissa voi odottaa rauhallisesti, että tenavat ovat saaneet vaatteet pois, pestyä kädet ja heipattu halien kanssa, niin minusta se on sen arvoista.

Toinen vaihtoehto on laittaa lapset illalla nukkumaan tarhavaatteet, ulkovaatteet ja kengät jalassa.

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Välipäiväpuhdetta

Tiistai on arkipäivistä yleensä se varmin päivä, jolloin ei ole mitään muuta aktiviteettia iltaisin. Silloin tulee usein käytyä koiran kanssa koirapolulla.

Meidän sekarotuisen tursakkeen paras kaveri on tuollainen hellä ja sensuelli Rhodesiankoira.




maanantai 5. maaliskuuta 2012

Päätöksiä, päätöksiä...

Näin kevään korvalla tulee tehtyä aina tuo kesäkuntoon-päätös, ja mikä onkaan taas säälittävämpää, kun aloittaa se maanantaina. Mutta tulipahan taas aloitettua.

Kaikenlaisia dieettejä ja ruokavalioita on tullut kokeiltua (toim.huom. tarkoitan tässä muutama löysä kilo pois-dieettaamista, en sen suurempaa). Omasta mielestäni on ollut aikanaan kauhian jännää testata kaikennäköisiä ihmedieettejä. Ei silleen tosissaan, vaan ihan mielenkiinnosta. Viime kevään kesäkuntoon-projektin karppaaminen toimi ihan jees, mutta energia ei meinannut riittää jumpanvetoihin. Testasin myös joskus pussikeittodieetin, jossa paino tippui pelottavan nopeasti ja meinasin pyörtyä kahvakuulatunnille. No ei tainnut olla mun juttu.

Katsotaan mitä tapahtuu tällä kertaa. Nyt suunnitelmissa on jotain einiinkausiluontoista.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Good enough is enough

Tässä jonkinmoista jatkumoa "Henkistä kasvua"-päivitykselle.

Kilpailuhenkinen, kontrolloiva ja pedantti. Tunnustan. Perfektionisti. Olen tunnistanut nämä piirteet itsessäni jo aika nuoresta ja ollut niistä silloin vielä kaikenlisäksi ylpeä. Tänk gaad, jossain vaiheessa tuli valaistuminen ja pikkuhiljaa mä olen ainakin osittain päässyt siitä yli. Ja kun se ei pelkästään rajoittunut omiin tekemisiin, vaan jotenkin sitä tuli vaadittua ympäristöltäänkin samaa.

Ei nuo varmaan koskaan mua kokonaan jätä, mutta mikä tärkeintä, mä olen edes tajunnut olleeni "hieman" ylikontrolloiva. Kyllä vieläkin uudet, tuntemattomat, minusta itsestäni riippumattomat tilanteet ahdistavat. Osaan myös heittäytyä, mutta silti. Mukavampaa on, kun tietää hallitsevansa tilanteen.

Kukaan tuskin on kuitenkaan 100 % perfektionisti kaikilla elämänalueilla. Itsellä tämä on ainakin korostunut niissä asioissa, missä olen ollut tai olen halunnut olla hyvä. Sitä on alettu vielä pönkittää "pienellä" ylisuorittamisella ja jo vot. Se on siinä. Asioissa, joissa en ole ollut niin hyvä, tai mitkä eivät ole kiinnostaneet, olen voinut olla hyvinkin suuripiirteinen ja leväperäinen.

Tämä ajatusmaailma on ajanut aika ajoin täydellisyyden suorittamiseen, tilanne on hämärtynyt sen täydellisyydentavoittelun myötä. Näkyvä lopputulos oli varmasti aika lähellä täydellistä, mutta tapa, jolla siihen päästiin tai se stressi, jonka joutui käymään läpi, ei ollut kyllä sen vaivan arvoinen. Saatikka se, miten olen käyttäytynyt lähimpiäni tai tuttujani kohtaan tätä tavoitetta saavuttaessani. Näin jälkikäteen on hyvä miettiä, olisiko tavoitteeseen päässyt jotakin toista kautta? Olisi. Omaa toimintaani kuvasti kuitenkin parhaiten sanat; heti, nopeammin, minä itse, vielä vähän lisää.

Sen verran olen jo onneksi päässyt matkalle kohti höllempää minää, että epäonnistuminen ei enää pilaa päivääni, tai kaikessa ei tarvitse onnistua heti ensi yrittämällä. Osaan jopa nauraa epäonnistumisilleni. Lisäksi olen oppinut vain olemaan.

Perfektionismin tavoittelussani yksi hyvä esimerkki on jumpan vetäminen. Muistan, kuinka aloittaessa jumpanveto"uraani" päätin, millainen minusta tulee. Muistan ne tuskaiset kerrat, kun olin mielestäni mokannut tosi pahasti ja koko ilta oli pilalla, eikä asiasta meinannut päästä millään yli. Onneksi jossain vaiheessa aloin miettimään uudestaan, miksi ylipätään halusin alkaa vetämään jumppaa. Tarkoitushan oli saada mukava liikunnallinen harrastus ja vastapainoa sille, että kotona on pieniä lapsia. Tarkoitan tällä, että tuli varmasti lähdettyä urheilemaan, kun itse veti jumpan. Sen piti olla kivaa ja rentouttavaa.

Mitä se kuitenkin oli? Pakonomaista suorittamista, tunnilla ei saa tehdä yhtään virhettä, ohjelmat piti osata heti. Missä oli nautinto? Niissä harvoissa kerroissa, kun kaikki meni putkeen. No jo olikin sen arvoista. Onneksi tämä valaistuminen tuli suhteellisen äkkiä. Ei sillä, etteikö nykyäänkin välillä omat virheet ärsytä, mutta kai se on kehitystä, että niille on oppinut nauramaan ja antanut niiden vaan jäädä taakse. Samantien.

Ehkä minustakin tulee ajanmittaan herkempi ja vähemmän kriittisempi. Ei niin kilpailuhenkinen. Matkalla ollaan. Ja mikä tärkeintä, en halua lasteni syyttävän minua siitä, että "koska äiti oli sellainen".

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Aamutreeniä

Hitsi mä olen kunnostautunut tällä viikolla käymään salilla; jo TOINEN kerta. Hah hah. Se on varmaan enemmän kuin koko viime vuonna yhteensä. Mutta hitsi että mä tykkään. Ihan verenmaku suussa ei tule treenattua, mutta en kyllä kanna viikon aikakauslehtiäkään mukana. Sarjat viedään loppuun, liike käy sinne minne pitääkin ja seuraavana päivänä tietää tehneensä.

Mulle se oli jo saavutus itsessään, että sain raahattua ruhoni ennen aamuseitsemää salille. Napakka treeni Mirkkan kanssa selkää ja rintaa. Ensin muutama sarja alataljalla ja sen jälkeen kaksi eri comboa ja vatsat kaupanpääle. Olokin oli ryhdikkäämpi koko päivän. Suosittelen.

Eipä sillä, etteikö aamutreenejä olisi tullut tehtyä, mutta pääpaino on ollut enemmänkin juoksemisessa aamuvilakoilla. Sen verran paljon intervellijuoksuharjoituksia tuli aikoinaan tehtyä ja jossain kohtaa meni todella yli. Meni monta vuotta kilpaurani lopetettuani, että olisin vapaaehtoisesti treenannut aamuisin.

Mutta onneksi aika kuultaa muistot ja tänään on perjantai. Häh? Hauskaa viikonloppua!