12.9.2012

Hitaampaa menoa

Ei saa hyppiä.
Ei saa kyykätä.
Ei saa kannella painavia tavaroita.
Ei sitten.

Paketti tulehduskipulääkkeitä ja rauhallisempi tahti, koska "polvet ei ainakaan tuosta nuorene."

Koska käsite totaalinen lepo ei kuulu sanavarastooni, eikä siihen ole tarvettakaan, voi jotain pientä ja kevyttä aina tehdä. Kuten käydä nuoremman tenavan ja koiran kanssa sienimetsällä. Tenavien kanssa kävely on kyllä rentouttavaa ja samalla kuulee monta tarinaa, jotka askarruttavat nuoren mieltä. Tai saa kuunnella jatkuvana virtana tarinaa päivän kulusta ja naureskella partaansa.

Kaikki nostaa jalkaa.
 
 
Välillä saa myös vastata aika yllättäviin kysymyksiin. Tänään käytiin kaupassa neljäveen kanssa ja radiossa soi Jesse Kaikurannan "Vie mut kotiin" taimikäikinäkappaleenoikeanimionkaan. Hetken aikaa kappaleen soitua alkoi kysymysten sarja:
 
"Miksi tuo poika haluaa noin kovasti kotiin?"
"Sillä on varmaankin ikävä kotiin..."
"Äiti miten laitetaan sydän paikoilleen?"
Mielessä kävi joku korkealentoisempi kirurgivastaus, mutta tyydyin selittämään sanan vertauskuvallisuuden.
"Missäköhän se on ollut, kun se haluaa kotiin?"
"Ni-in, sitä ei oikein taidettu tuossa laulussa sanoa."
"Varmaankin se oli hotellissa ja se oli siellä kovin surullinen, kun sen perhe oli kotona ja sillä oli niitä niin kova ikävä."
 
Että siinä sen laulun tarkoitus neljä vuotiaan silmin/korvin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti