Se aika vuodesta

Taas on se aika vuodesta, kun koira katsoo mua oudoksuen. Mitä ihmettä tuo nainen puuhaa tuolla takametsässä? Hanuri pystyssä myhäilee ja hykertelee yksikseen. Se on vähintään OUTO.

Aamun juoksulenkki vaihtui sujuvasti takametsän koluamiskierrokseksi, kun joku uuvelo oli unohtanut lenkkarit terassille. Kaatosateeseen ja ukkosmyräkkään. No vähän olivat menneet märän puolelle... Typerä minä.

Mutta ei mennyt hukkaan metsästyskierros. Takapihan metsästä löytyi sen verran kanttarelleja, että piirakan tai kastikkeen niistä saa tehtyä. Kantarellit sisältävät runsaasti D-vitamiinia ja ovat hyvä kaliumin, raudan ja seleenin lähde, lunttasin googlettamalla. Ei paha.

Ja mustikoita. Mä ihmettelin pari ensimmäistä vuotta, kun tänne muutettiin, että onpa outo metsä, kun on täynnä mustikanvarpuja, mutta loppukesästä ei ainoatakaan mustikkaa. Noh, syy löytyi siihen viime syksynä, kun koira ilmestyi taloon. Siitä alkoi joka-aamuinen räkättirastaiden takaa-ajo ja ei muuten ole räksät tänä kesänä kovinkaan sankoin joukoin pihallamme pyörineet. Ja takametsä on täynnä mustikoita.

Toisaaltaan hieno juttu, että räksät ovat poistuneet, mutta henkilökohtaisesti vihaan mustikoiden poimimista. Mutta vielä enemmän kauhistuttaa ajatus jättää mustikat poimimatta. Kun niitä kutenkin päivittäin tulee syötyä. Ei auttanut muu, kuin ottaa marjapoimuri räpylään ja lähteä kampaamaan mustikanvarpuja.

Loppujen lopuksi aika kivuttomasti yksi kolmelitrainen astia tulikin täyteen, eikä tuollaisen määrän putsaamisessakaan hirveä homma ole. Ja kun ei tuo matkakaan tuonne mustikkametsään mikään kovin pitkä ole, niin kai mä voin sen verran taipua, että käyn ne sieltä pikkuhiljaa pois keräämässä.

Ja miten terveellinen mustikka onkaan. Supermarja vallan, sanoisin.

Kommentit