21.6.2012

Kyllä elämä kantaa

Kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen aika tarkalleen 4 kuukautta sitten, olin tosi jumissa. Päällisin puolin kaikki oli ihan ok, elämä soljui eteenpäin, mutta jossain sisällä kaihersi. Oli tarve muutokseen. Ei mitään radikaalia, vaan niitä pieniä asioita.

Funtsin itseäni ja lähipiiriäni ja tuntuu, että aika monella on tällä hetkellä tarve jonkinasteiseen muutokseen. Hidastamiseen, arvojen uudelleenjärjestämiseen. Ihan ikäkriisillä tätä en menisi selittämään, koska lähipiirini koostuu niin eri-ikäisistä ihmisistä. Onko kyse siitä, että tämä ns. downshifting ja ekologisuus luomuineen ja kierrätyksineen on niin muodikasta, vai onko meille kiireisille ihmisille annettu vihdoin "julkinen lupa" hidastaa? Vai onko kyse vaan omasta elämäntilanteesta?

Mene ja tiedä, mutta omasta mielestäni tärkeintä on se, että jokainen elää sitä omaa elämäänsä niin, että ei tarvitse vanhempana miettiä, oliko se ja se niin tärkeää, että kannatti uhrata sitä ja tätä.

Eipä sillä, on tässä itsekin koettu aikamoisia matkoja, kriisejä ja kantapään kautta oppimisia, mutta eiköhän ne kuulu tähän elämään siinä missä ne muutkin asiat.  Ja kuinka monia asioita haluaisi vaan unohtaa tai selitellä itselleen mieluisimmiksi. Hieman pehmentää totuutta.

Heittäytyminen tilanteeseen ja tunteiden vapauttaminen. Viime aikoina on ollut vapauttavaa kokea, että se on ihan ok mennä välillä vaan vähän sinnepäin. Ja olla rehellinen itselleen. Ei liian ankara. Kuitenkin hyväksyä ne omat hyvät ja huonot puolet ja osata arvostaa niitä. Unohtaa ne muurit ja luottaa siihen, ettei ainakaan joka kerta avautuessaan tule paskaa niskaan. Ja jos tulee, niin mitä sitten. Unohtaa itse tekemänsä yleistykset ja antaa uusi mahdollisuus. Se, että välillä on kivaa ja välillä vähemmän kivaa, on ihan jees.

Luotto siihen, että elämä ihan oikeasti kantaa. Mammani aina sanoi, että asioilla on tapana järjestyä. Jos tuon lauseen syvempää olemusta nyt ei ihan omaksunut parikymppisenä, niin kyllä se jonnekkin mielen syövereihin jäi. Ja niinhän se on. Täytyy vaan uskaltaa mennä sinne omalle epämukavuusalueelle, ja luottaa itseensä ja muihin, että asiat järjestyvät. Tunnen myös ihmisiä, joilla ei varmasti ole mitään halua ja tarvetta astua epämukavuusalueelle, elää vain tyytyväisinä tätä päivää. Oikeastaan hienoa, mutta ei olisi mun juttu. Tähään ikään mennessä olen saanut suurimmat päätökset ja asiat tehtyä juuri siellä epämukavuusalueella. Ja vaikka matka ei ole ollut aina mukava, on se ollut kuitenkin sen arvoinen.

Eläminen hetkessä ja pysähtyminen kun siltä tuntuu. Kuten ystäväni hieman suuremman elämänmuutoksen kohdalla on kirjoittanut: "Haluamme keskittyä olemiseen, emmekä menemiseen." Käykääpä lukemassa hänen tarinansa täältä. Itse vetistelin kyyneleet silmissä, kun osui ja upposi. Omalla kohdallani ihan näin suuri elämänmuutos ei ole ajankohtainen; viihdymme hyvin täällä omassa periferiassamme ja ainakin tällä hetkellä tuntuu, että poistun nykyisestä kodistani vain lappu varpaassa. Minulla on kaikki mitä tarvitsen täällä.

Mutta hei, hassunhauskaa Juhannusta! Elämä kantaa, paitsi vedessä. Älkää hukkuko.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti