Kestää ja kestää

Tiedättekö ne aamut, kun ei ole kiire mihinkään ja sitten vaan tapahtuu jotain ja yhtäkkiä huomaat, että on aivan järjetön kiire?

Noh. Mä tiedän. Ainakin tämän aamun jälkeen.

Heräsin pirteänä kuuden kantturoissa, annoin koiralle ruuan, laitoin kahvit, vein koiran ulos ja nautin mukavan rennon ja pitkän aamupalan. Pyykkiäkin ehti mukavasti pestä ja touhuta kaikkea pientä ihan kaikessa rauhassa. Työthän alkaisivat vasta kymmeneltä.

Olin jo ajoissa lähdössä töihinkin ja vein tavaroita autolle. No, siinä kohtaa koira livahti pihalle ja tajusihan se, että joutuisi jäämään yksin kotiin niin ei sitä huvittanut tulla takaisin sisälle edes komentamalla tai lahjomalla. Siellä se ravasi iloisena pitkin pihaa ja itse aloin katsella kelloa sivusilmällä. Ei vielä mitään paniikkia.

Koira suostui yhteistyöhön jossain vaiheessa ja hypätessäni autoon, auton varashälyttimet alkoivat piipata. Hyvää huomenta vaan, naapurit.

Ja ai joo, autokin pitää käydä vielä tankkaamassa. Nyt alkaa pukata jo kiireen puolelle...

Ja mistä ne sunnuntaiajelijat eksyivätkin juuri siihen minun autoni eteen?  Kuudenkympin alueella ajeltiin vajaata viittäkymppiä. Mä en ole koskaan tätä vauhtia töissä. No, eipä ainakaan poliisit sakota ylinopeudesta. Voiko ne muuten sakottaa alinopeudesta?

Ja mitäs hetken päästä näkyikään? Siellä ne seuraavan mutkan takana odottivatkin, ihan tilauksesta. Tosin piti vaan puhaltaa. Enkä kehdannut kysyä siitä alinopeusjutusta.

Sitten olisikin jo saanut kiihdyttää kahdeksaankymppiin, mutta jonon ensimmäisellä ei ollut taaskaan kiire, niin ajeltiin sitten vajaata kuuttakymppiä. Siinä kohtaa mä nauroin jo ääneen. Olo oli kuin hidastetussa filmissä.

Mun työmatka, johon normaalisti menee 15 minuuttia, venyi tänään 45 minuutiksi. Onneksi tällaista ei tapahdu joka aamu.

Kommentit