Äidin huoli

Viime yönä heräsin sen sata kertaa ihan vaan todetakseni, että tulevasta päivästä ei tule hyvä. Olen flunssassa. Aamulla vääntäydyin kuitenkin sovittuun tapaamiseen ja ajattelin, että käväisen töissä tekemässä vain pari pakollista juttua. Jumpanvedot olivat aivan pois suunnitelmista, ei mitään saumaa.

Vihdoin ja viimein raahauduttuani töistä kotiin tehtyäni ne "pari pakollista" juttua, eli seitsemän jälkeen illalla, yritin soitella vanhempaa neitiä kotiin. Puhelimeen ei saanut yhteyttä. No, ei huolta, mies osasi kertoa, että neiti on naapurin tenavan kanssa leikkimässä varmaan siellä naapurissa. Otin koiran ja nuorimman tenavan matkaan ja lähdettiin hakemaan vanhempaa neitiä kotiin.

Pihalla tuli vastaan naapurin tenavan isä: "Ei ne täällä ole, menivät varmaan tuonne leikkipuistoon, joka on tuolla joen rannassa." Täh, ei meidän neidillä kyllä ole lupaa sinne lähteä ilman aikuista sen verran kaukana se mielestäni on.

Heitin koiran ja nuoremman takaisin kotiin ja lähdin tässä ihanassa lenssussa tallustamaan kohti leikkipuistoa. Ketutuskäyrä nousi potenssinomaisesti harppoessani kohti leikkipuistoa. Se tenava on NIIN kotiarestissa tämän jälkeen. Saavuttuani leikkipuistoon, se oli tyhjä. Ei ketään.

Siinä kohtaa alkoi vihan sijaan hiipiä pelko. Mitä jos jotain on sattunut? Tuossa on tuo jokikin vieressä... Mitä ne puhui siitä oudosta pakettiautolla ajavasta miehestä, joka juttelee lapsille ja pyytää kyytiin? Ei edelleenkään yhteyttä tenavan puhelimeen. Mistä mä lähden niitä etsimään, kun tännepäin ne kuulemma lähtivät?

Palasin takaisin naapuriin. Naapurin iskälläkin alkoi olla jo vähän huoli. Oma mies soittelee, että eikö niitä ole vieläkään löytynyt? No ei ole. Aikaa on mennyt noin puoli tuntia. Aika tuntuu vähintään viideltä tunnilta. Mieli tekisi kiukutella naapurin iskälle, mutta se ei varmasti kauheasti auttaisi tässä tilanteessa. Naapurin iskä on mielestäni aivan liian rauhallinen. Itselle alkaa hiipiä jo paniikki. Tekisi mieli vain säntäillä. Pohdin, että tältä varmaan omasta äidistä tuntui, kun ei ollut kotona sovittuun aikaan.

Suunnittelen soittavani poliisille. Käyn mielessäni puhelun läpi. "No kauan ne lapset on olleet kateissa?" "Puoli tuntia." Siirryn vaihtoehtoon B ja päätän lähteä katsomaan toisesta leikkipuistosta. Matkalla leikkipuistoon vastaan ajaa naapurin äiti, joka on tulossa jumpasta. Veivaa ikkunan auki ja yritän tiivistetynä kertoa, mitä on tapahtunut. Naapurin äiti toteaa huolettomasti, että tuossahan ne tytöt mutkan takana istuivat kalliolla ja vilkuttelivat, kun ajoin ohi. Mitä? Hetki meni tajutessa, että tilanne on ohi, tenavat tallessa. Vaikutin varmasti vähintään tärähtäneeltä yrittäessäni selittää naapurin rouvalle koko tarinaa jotenkin loogisessa järjestyksessä.

Kotona keskusteltiin (lue yksi itki itkuparkuhuutoa ja kaksi yritti ymmärrettävästi selittää), miksi on ehdottoman tärkeää kertoa, minne olette menossa, ilmoittaa, jos menette leikkipuistoon, vaikka se onkin tuossa ihan kulman takana (se lähempi siis), tarkistaa, että puhelin on päällä ulos lähtiessä, jne.

Mutta täytyy sanoa, että koko tapaus oli niin epäonnisten sattumien summa. Neidiltä oli akku loppunut puhelimesta, naapurin tenavan äiti olisi tiennyt, minne lapset menivät, mutta oli jumpassa ja naapurin iskä oletti tenavien menneen siihen toiseen leikkipuistoon.

Ja tämä on vasta alkusoittoa sille mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Nyt alan pikkuhiljaa ymmärtämään sen, mitä tarkoittaa, kun vanhemmat ovat "sydän syrjällään" lastensa puolesta. Mikä tunne! Ensin tulee kiukku ja sitten huoli. Ja minkälainen huoli? Voi tsiisus.

Ja joku päivä ne ei enää istukkaan niillä kallioilla ja vilkuttele, vaan laulavat neidin suosikkibändin Haloo Helsingin sanoin:

"Äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen, ja laulan pappadaduda pappapa duda dapa..."

Kommentit

  1. Niinpä.. Viime kesänä meillä oli vähän vastaavanlainen etsintähärdelli päällä. Lopulta selvisi, että meidän neiti oli käynyt rannassa yksin uimassa.. "Oli siellä aikuinen" kuului selitys. Jonkinlaisen itseinhon ja pelon sekaisin tuntein olen alkanut pikkuhiljaa miettimään omia nuoruusvuosien toilailuja!

    Hanna

    VastaaPoista
  2. Voi kuinka omassa mielessä on käynyt sama monta kertaa, ja jotenkin sen pelon ja huolen aina yrittää työntää taka-alalle. Kauhulla jo odotan niitä teinivuosia ja toivon että omat lapset olisi fiksumpia mitä itse on ollut aikoinaan...
    Ihanaa pääsiäistä teidän perheelle!

    VastaaPoista
  3. Hanna, ai kamala, kun nimenomaan nuo lapset näköjään voivat keksiä kaikenlaista. Omasta mielestään tosi loogista ja suotavaa, joka nostaa vanhempien niskakarvat pystyyn. ´
    Ja Mirkka, ei edes mietitä sitä murrosikää vielä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti