Päivän paras hetki

Mä olen aina tykännyt kirjoittaa. Lähinnä itsestäni. Luonnollisesti. Päiväkirjoja löytyy ala-asteelta saakka. Tuolloin ne toistivat samaa "sitten + verbi"-kaavaa. Paitsi mieleen on jäänyt yksi kissan kokoisin kirjaimin kirjoitettu sivu: "Tää päivä oli hirveä!!!!!! Ja jos kysytte miks, niin kysykää äitiltä. Se oli sen vika!!!" Ei yhtään sitten-alkuista lausetta, vaan selkeästi jo hieman syvempää pohdintaa. No, aika kultaa muistot ja mitään käsitystä ei ole, mitä sinä päivänä on tapahtunut. Todennäköisesti en saanut tahtoani jossain asiassa läpi.

Mutta tämä päivä ei ollut hirveä; sen teki täydelliseksi yksi pieni hetki.

Muistan kun juttelin joskus ystäväni kanssa päiväkirjan kirjoittamisesta ja hän oli ihmeissään, että miten sä löydät joka päivästä kirjotettavaa. Ei hänen elämässään tapahdu niin paljoa joka päivä, että siitä jaksaisi kirjoittaa. No ei munkaan päivät mitään "tänään pelastin mummon palavasta talosta"-tarinoita ole. Jos mä kirjoittaisin vaan mitä mä tein tänään, niin aika copy pastella mentäisiin viikosta toiseen.

Yläasteella vielä mentiin aika pitkälle "Oltiin ryyppäämässä Anrin kanssa. Kuinkakohan monta kertaa me laulettiin Annan toisten mä talletella suuret setelit sen illan aikana?"

En mäkään ole koko elämääni ylös kirjoittanut. Välillä on ollut pitkiäkin taukoja, mutta aika monta aloitettua minä-teosta on kuitenkin tallessa, vaikka osan olenkin hävittänyt. Viime vuosina päiväkirjoista oli valitettavasti tullut enemmänkin to do-listoja ja suorittaminen paistaa rivien välistä aika iloisesti läpi.

Mutta se mistä mä olen viimeiset parikymmentä vuotta pääsääntöisesti kirjoittanut päiväkirjoihin, on ennemminkin niitä pieniä hetkiä ja ajatuksia, joita päivittäin tulee napattua. Toiset muistaa lopun elämää ja toiset unohtuvat pikkuhiljaa.

Mutta tämän päivän paras hetki?
Oliko se aamuinen käynti rutiinityöterveystarkastuksessa ja verikokeen otto?
Oliko se se tunne, kun piti olla 12 h ilman ruokaa ja juomaa ja suu on kuiva kuin beduiinin sandaali ja maha kurnii huutaen?
Oliko se hammaslääkärikäynti, kaksi uutta paikkaa hampaissa ja puoli päätä puuduksissa niin että silmäkään ei mennyt kiinni ilman apuja?
Oliko se se että unohdin puhelimen kotiin?
Oliko se jäätävä päänsärky hammaslääkäriltä lähdettäessä?

Se oli se yksi tunti, joka mulle jäi aikaa terveystarkastuksen ja hammaslääkärin väliin.

Mä olen aina ollut aika huono hengailemaan yksin ja nytkin mä kaivelin puhelinta, että olisin soittanut ystäväni mukaan kahville. Paha sillä on soitella, jos se on kotona. Eli menin yksin kahville.

Kanaruisleipä ja latte avasivat 12 tunnin syömättömyyden jälkeen taivaan. Aikaa olisi ollut vaikka pienelle shoppailukierrokselle, mutta ei, mä istua nökötin siinä yksin katsellen ulos ihmisiä ja ajattelin, että mä olen ihan hirveen tyytyväinen, mitään en tarvitse. Se oli niitä tässä ja nyt hetkiä. Niitä harvoja, kun mulla on ihan oikeasti vaan aikaa olla. Hetkeäkään ei tarvinnut miettiä, että pitäisi olla jossain muualla. Ei ollut kiire.

Se oli ajantappamista nauttimalla pelkästä olemisesta. Siihen ei kykene yhtä täysipainoisesti kotona, kun katse ja ajatus harhailee kokoajan: Ikkunat pitäisi pestä, tuoltakin puuttuu lista, miten tuolla voi taas olla pölyä vastahan mä sen pyyhin, hemmetti noita koirankarvoja jne.

Ja onneksi se puhelinkin jäi kotiin, niin tuli vaan oltua, eikä vain hengailtua netissä.
Onneksi tuli taas otettua verikokeet, niin saa tietää että kaikki on ok (tai ei ole).
Onneksi olin saanut aikaiseksi varata sen hammaslääkäriajan, jota olin venyttänyt ja venyttänyt.


Kommentit

  1. Ihan mahtavaa bloggailua Terhi! Olen täällä piipahtanut lukemassa näitä tarinoitasi ja nyt "pakotat" mut kommentoimaan:D
    Terhi, miksi mun yläasteen päiväkirjassa lukee: Tänään saatiin Terhin kans taas uusi perhonen kokoelmaan. Mahtava sää juosta haavin kanssa kukkakedolla.Tai: Ruokittiin sorsia Terhin kanssa. Itsetehdyllä suolattomalla pullalla, tottakai.
    ... Taitaa se totuus piillä kuitenkin sun teksteissä;)Unohtumattomia aikoja. Ja hei, me olemme hengissä ja hyvin voimme!
    Ja onnittelut päivän hyvästä hetkestä - sitä olemisen taitoa me tarvitsemme!

    Anri

    VastaaPoista
  2. Aivan totaalinen repeäminen! Joskus jopa toivoo, että oliskin teini-ikäisenä keräilty perhosia ja syötelty sorsia. :DDD
    Ja onneksi tuli kirjoiteltua noita päiväkirjoja, että vahingossakaan mikään "ihana" muisto ei pääse katoamaan.
    ja Anri, lupaa mulle, että me mennään vielä pussikaljan kanssa joku talvi-ilta Armadalle :D

    VastaaPoista

Lähetä kommentti