Good enough is enough

Tässä jonkinmoista jatkumoa "Henkistä kasvua"-päivitykselle.

Kilpailuhenkinen, kontrolloiva ja pedantti. Tunnustan. Perfektionisti. Olen tunnistanut nämä piirteet itsessäni jo aika nuoresta ja ollut niistä silloin vielä kaikenlisäksi ylpeä. Tänk gaad, jossain vaiheessa tuli valaistuminen ja pikkuhiljaa mä olen ainakin osittain päässyt siitä yli. Ja kun se ei pelkästään rajoittunut omiin tekemisiin, vaan jotenkin sitä tuli vaadittua ympäristöltäänkin samaa.

Ei nuo varmaan koskaan mua kokonaan jätä, mutta mikä tärkeintä, mä olen edes tajunnut olleeni "hieman" ylikontrolloiva. Kyllä vieläkin uudet, tuntemattomat, minusta itsestäni riippumattomat tilanteet ahdistavat. Osaan myös heittäytyä, mutta silti. Mukavampaa on, kun tietää hallitsevansa tilanteen.

Kukaan tuskin on kuitenkaan 100 % perfektionisti kaikilla elämänalueilla. Itsellä tämä on ainakin korostunut niissä asioissa, missä olen ollut tai olen halunnut olla hyvä. Sitä on alettu vielä pönkittää "pienellä" ylisuorittamisella ja jo vot. Se on siinä. Asioissa, joissa en ole ollut niin hyvä, tai mitkä eivät ole kiinnostaneet, olen voinut olla hyvinkin suuripiirteinen ja leväperäinen.

Tämä ajatusmaailma on ajanut aika ajoin täydellisyyden suorittamiseen, tilanne on hämärtynyt sen täydellisyydentavoittelun myötä. Näkyvä lopputulos oli varmasti aika lähellä täydellistä, mutta tapa, jolla siihen päästiin tai se stressi, jonka joutui käymään läpi, ei ollut kyllä sen vaivan arvoinen. Saatikka se, miten olen käyttäytynyt lähimpiäni tai tuttujani kohtaan tätä tavoitetta saavuttaessani. Näin jälkikäteen on hyvä miettiä, olisiko tavoitteeseen päässyt jotakin toista kautta? Olisi. Omaa toimintaani kuvasti kuitenkin parhaiten sanat; heti, nopeammin, minä itse, vielä vähän lisää.

Sen verran olen jo onneksi päässyt matkalle kohti höllempää minää, että epäonnistuminen ei enää pilaa päivääni, tai kaikessa ei tarvitse onnistua heti ensi yrittämällä. Osaan jopa nauraa epäonnistumisilleni. Lisäksi olen oppinut vain olemaan.

Perfektionismin tavoittelussani yksi hyvä esimerkki on jumpan vetäminen. Muistan, kuinka aloittaessa jumpanveto"uraani" päätin, millainen minusta tulee. Muistan ne tuskaiset kerrat, kun olin mielestäni mokannut tosi pahasti ja koko ilta oli pilalla, eikä asiasta meinannut päästä millään yli. Onneksi jossain vaiheessa aloin miettimään uudestaan, miksi ylipätään halusin alkaa vetämään jumppaa. Tarkoitushan oli saada mukava liikunnallinen harrastus ja vastapainoa sille, että kotona on pieniä lapsia. Tarkoitan tällä, että tuli varmasti lähdettyä urheilemaan, kun itse veti jumpan. Sen piti olla kivaa ja rentouttavaa.

Mitä se kuitenkin oli? Pakonomaista suorittamista, tunnilla ei saa tehdä yhtään virhettä, ohjelmat piti osata heti. Missä oli nautinto? Niissä harvoissa kerroissa, kun kaikki meni putkeen. No jo olikin sen arvoista. Onneksi tämä valaistuminen tuli suhteellisen äkkiä. Ei sillä, etteikö nykyäänkin välillä omat virheet ärsytä, mutta kai se on kehitystä, että niille on oppinut nauramaan ja antanut niiden vaan jäädä taakse. Samantien.

Ehkä minustakin tulee ajanmittaan herkempi ja vähemmän kriittisempi. Ei niin kilpailuhenkinen. Matkalla ollaan. Ja mikä tärkeintä, en halua lasteni syyttävän minua siitä, että "koska äiti oli sellainen".

Kommentit