20.3.2012

Erään perheen pätkä elämää - tarina jaksamisesta

3½ vuotta sitten. Perhe muutti juuri rakennettuun uuteen kotiin, äiti oli kahden lapsen kanssa kotona äitiyslomalla. Mies oli saanut uuden työpaikan. Koko perhe oli innoissaan iskän uudesta työpaikasta ja matkaakin töihin oli vain 4 km.

Työpaikalla huomattiin pikkuhiljaa miehen kyvyt vaativimpiin töihin. Ura lähti hienoon nousuun firman sisällä, mies oli tyytyväinen ja perhe oli onnellinen miehen puolesta. Työ vaihtui vaativammaksi ja mies nautti vastuusta. Ensimmäinen vuosi meni uutuuden huumassa. Ylitöitä oli paljon, mutta perhe oli tyytyväinen, kun saatiin maksettua rakennusaikaisia kuluja pois. Välillä mies mietti iltaisin kotona työkavereidensa jaksamista.

Miehen työnkuva vaihtui, mutta kukaan ei tuntunut ottavan hänen aiempaa työtään. Mies teki kahta työtä, päivät venyivät entisestään. Mies pohti kotona tätä passiivisuutta ja yritti saada vastausta esimieheltään. Ketään ei tuntunut kiinnostavan. Niin kauan kuin joku sen työn teki, niin hyvä.

Jossain vaiheessa entiselle työlle saatiin tekijä. Kaikki tuntui olevan taas hyvin. Mies pääsi paneutumaan senhetkiseen työnkuvaansa.

2 vuotta sitten. Miehelle tarjoutui taas uusi ja kiinnostavampi työ firman sisällä. Työnkuva vaihtui taas ja mies jäi kahden työn keskelle. Vaikka työ tuntui mielekäältä, oma jaksaminen alkoi rakoilla. Tunnollisena mies teki työnsä, mutta väsymyksen lieveilmiöt alkoivat näkyä stressinä. Vaimo oli näreissään miehen alkaneesta sikarinpoltosta. Josko vielä toinen viskipaukku, että saisi unen päästä kiinni. Miehen pinna lyheni lasten kanssa. Tietokonepelit veivät iltaisin enemmän aikaa. Mies halusi vain rentoutua raskaan työpäivän jälkeen. Mies oli väsynyt.

Perhe yritti ymmärtää miehen väsymystä ja lapsille yritettiin selittää, että ette te ole tehneet mitään, iskä on vaan niin väsynyt, kun sillä on töissä niin rankkaa. Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että vaimokin oli palannut takaisin työelämään uusiin kuvioihin ja kiire painoi töissä. Vaimokin väsyi. Mies oli aina ollut perhekeskeinen ja työ oli ollut vain työtä. Ei enää.

Vuosi sitten. Mies alkoi tipahdella väsymyksen vuoksi sairaslomille. Ensin muutamia päiviä, sitten viikko. Masennus hiipi salakavalasti mukaan kuvioihin. Perheessä kukaan ei ollut enää onnellinen. Mies ja vaimo yrittivät silti pitää punaisen langan ehjänä.

Tilannetta ei yhtään helpottanut miehen uusi esimies. Miehellä oli kolme päivää kesälomaan, jota hän odotti kuin kuuta nousevaa. Vaimolla oli kesäloma samaan aikaan. Lähdettäisiin johonkin reissuun ja nautittaisiin perheen kesken. Mies kysyi esimieheltään, kuka tuuraisi hänen kesälomaansa. "Etkö sä nyt voisi sen verran tehdä töitä loman aikana?" Viimeinen niitti ja tipahdus. Oli kuin matto olisi siinä kohden vedetty jalkojen alta. Mies pysyi tällä kertaa lujana. "En voi."

Perhe vietti ihanan ja rentouttavan loman ja tuntui, että akut lataantuivat ja väsymys alkoi väistyä. Ehkä tämä tästä.

Mies palasi loman jälkeen takaisin töihin. Miehen aiemmin tekemästä työstä tuli pyyntö auttaa. Sillä hetkellä muitakaan ei ollut ja mies päätteli, että vaikka tämä ei nyt varsinaisesti hänelle enää kuulukaan, ei työtä voi jättää tekemättäkään. Ei ollut mikään kevyt lomaltapaluu. Töitä tehtiin muutama päivä yötä myöten. Mies oli kuitenkin tyytyväinen, että työ tuli tehtyä. Miehen esimies ei, asenne oli "ei olisi enää kuulunut sinulle." Vähättelyä.

Mies tipahti taas ja tällä kertaa apuun tulivat jo masennuslääkkeetkin, joita mies oli vastustanut viimeiseen saakka. Sairaslomia tuli muutama putkeen. Vaimon oli välillä vaikea ymmärtää miehen masennusta, koska ei ollut itse sitä koskaan kokenut. Yritti kuunnella ja kannustaa.

Mies sai kirjeen postiin sairaslomalla. Yhden miehen YT:t. Yt-neuvotteluissa miehelle tarjottiin paikkaa firman pääkonttorilta. Mies yritti kysellä esimieheltään syytä tähän, mutta aluksi sai vain ympäripyöreitä vastauksia: "Koska kaikki muutkin samasta tiimistä ovat täällä. Oltaisiin kaikki saman katon alla." Lisäksi miehelle perusteltiin siirtoa sillä, että se auttaisi häntä jaksamaan paremmin, kun apu olisi tarvittaessa lähempänä. Mies ei ymmärtänyt, kuinka se auttaisi häntä jaksamaan paremmin, jos työmatka venyisi 10 minuutista kahteen tuntiin/suunta? Välimatka ei ollut koskaan aiemminkaan ollut ongelma. Tarvetta vähentämiselle ei kuitenkaan ollut. Silti miehelle tarjottiin pakettia.

Tilanne oli vähintäänkin outo. Vaimo epäili, että mies oli jossain vaiheessa kussut jonkun muroihin. Haiskahti savustukselta. Mies oli jo niin väsynyt, että oli valmis heittämään pyyhkeen kehään. Ottaa rahat, ja juosta pois. Vanhat muistot koulukiusaamisen ajoilta alkoivat nostaa päätään.

Vaimo yritti saada miestään jaksamaan. Ei kannata luovuttaa nyt. Muuten tilanne jää selvittämättä ja ikuiseksi möröksi historiaan. Pakko tälle järjettömyydelle on joku järkevä ratkaisu löydyttävä.

Mies alkoi käydä töissä. Oli syksy. Oli pimeä kun aamulla lähti, oli pimeä, kun illalla tuli kotiin. Mies ei voinut ymmärtää tilannetta. Oli vaikea ymmärtää, kun ei annettu järkeviä vastauksia. Oli vaikea motivoitua, kun valinta ei ollut oma. Ajettava oli joka päivä 10 minuutin sijasta 2 tuntia/suunta. Pääkaupunkiseudun ruuhkat eivät yhtään nopeuttaneet kulkemista. Tilanne tuntui vähintään absurdilta. Kaikkien muiden mielestä tilanne oli päätön, paitsi niiden, jotka asiasta päättivät.

Mies yritti kysellä todellista syytä siirtoon. Kerran hän sai vastaukseksi, että esimies oli luotettavasta lähteestä kuullut, että mies ei tehnyt töitään täysipainoisesti. Luotettavan lähteen nimeä hän ei voinut mainita, eikä ollut mahdollista, että olisi istuttu saman pöydän ääreen selvittämään asiaa. Mies otti selvää asiakkailtaan, oliko hän toiminut jonkun kohdalla huonosti. Mies sai positiivista ja kannustavaa palautetta. Häntä pidettiin henkilönä, joka tekee työt tunnollisesti ja vähän ylimääräistäkin.

Mies oli turhautunut esimiehen dissaukseen ja tilanteen järjettömyyteen. Kerran miestä syytettiin uhkaavasta käytöksestä, kun hän oli lähtenyt kävelemään tilanteesta kesken kaiken. Miehen ollessa kotona kipeän lapsen kanssa, olisi esimiehen mielestä kuitenkin miehen pitänyt tehdä töitä samalla. Esimies uhkasi kerran varoituksella, koska mies oli asettanut kiireestä johtuvista syistä asiakkaan edun esimiehen edelle. Ja monta muuta tarinaa.

Mies alkoi kyllästyä jatkuvaan vähättelyyn. Hän otti ensin yhteyttä työsuojeluvaltuutettuun. Ei edistystä. Mies soitti liittoon. Liitosta ottivat yhteyttä hr-osastoon. "Tilannehan on vain väliaikainen." Olikin järjestetty väliaikaiset Yt:t? Mies oli ymmällään. Hän ei ollut kuullut tästä väliaikaisuudesta mitään.

Ainut taho työpaikan sisällä, joka tuntui edes vähän kuuntelevan, oli esimiehen esinainen.

Jossain vaiheessa mies sai yllättäen tiedon, että hän voikin tehdä töitä täysipäiväisesti kotoaan, ja käydä vain tarvittaessa pääkonttorilla. Hetken koko perheestä tuntui, että tilanne helpottuisi.

Siitä alkoi pompotus. Esimies keksi erilaisia pikkusyitä, miksi miehen olisi pitänyt ajaa pääkonttorille. Miehen olisi mm. pitänyt tulla kehityskeskusteluun jouluaaton aattona, kun oli jo lomalla. Mies yritti sovitella mahdollisimman monta asiaa samalle päivälle, että ei olisi tarvinnut ajella montaa kertaa viikossa parin tunnin tähden. Ei onnistunut. Tuntui, että joku laittoi koko ajan kapuloita rattaisiin ja työntekemisestä tehtiin vaikeaa. Paikallisella konttorilla ei saanut tehdä töitä, koska se vei kuulemma liikaa hr-resursseja.

Jaksaminen oli taas kortilla. Mies tipahti. Ei vaan jaksanut. Lopulta viikkojen odottelun jälkeen työterveys sai saman pöydän ääreen firman edustajat, asiaa hoitaneen työterveyslääkärin, -hoitajan ja liiton asiamiehen. Mies pyysi siirtoa toisen esimiehen alaisuuteen.

Tilanne jäi auki. Mies palasi parin viikon päästä töihin. Eletään nykyhetkeä. Mies sai juuri siirron esimiehen alaisuudesta toisiin työtehtäviin. Mies kuulostaa huojentuneelta. Josko tämä kahden vuoden piina olisi vihdoin ohi. Vaimonkin silmäkulmaan nousi kyynel. Onnesta.

Paljon voisi näin jälkikäteen jossitella ja kysellä miksi piti tämä kaikki viedä näin pitkälle? Olisiko voinut toimia toisin? Väsymys on salakavala, se hiipii askel askeleelta ja nakertaa pikkuhiljaa. Kun tilanteen vihdoin ja viimein huomaa, tajuaa samalla olevansa myös liian syvällä. Ylöspääseminen ei tapahdu hetkessä.

Jos perhe tästä jotain oppi, niin työ on vain työtä ja mitään työtä ei tule laittaa perheen edelle. Vaimon ystävä oli jo huolissaan, riittääkö perheellä tarpeeksi rakkautta lapsille. Vaatii rohkeutta sanoa se toiselle.

Tämän jälkeen koko perhe ymmärtää hyvin hidastamisen merkityksen. Se ei välttämättä tarkoita luopumista, vaan asioiden järkevöittämistä.

Tällä tarinalla oli onneksi onnellinen loppu. Tai eihän tämä tarina vielä ohi ole, mutta tämä jakso.

Toivottavasti jatko-osassa on vähemmän draamaa. Romanttinen komedia kuulostaisi mukavammalta.

6 kommenttia:

  1. pitkän taiston jälkeen, tämä on kuitenkin kertomuksessa esiintyvän miehen oma henkinen voitto niinkuin tänään töissä puhuttiin. Ihanaa ja onnea perheelle :))

    VastaaPoista
  2. Kyynel silmän täytti.... :( jaksamisia :)

    VastaaPoista
  3. Voi kun olisi kyky lähettää taattua selvyyttä asiaan teille ja samalla napakka potku persuksiin esimiehelle. Voimia ajatuksissa lähetän, sen voin.

    VastaaPoista
  4. Eilen kävin taas perinteisellä juoksulenkillä. Reitti sisälsi tällä kertaa todella pitkän ylämäen. Eilen se tuntui raskaalta. Tänään toivon kuitenkin tarinan miehelle ja hänen perheelleen vieläkin pidempää ylämäkeä.

    Jeni

    VastaaPoista
  5. Lisäyksenä vielä. Tunnen yhden perheen, johon tämä tarina sopii ja ainakin siinä perheessä, kaikista raskaista ajoista huolimatta, on aina jaksettu pitää ovi avoinna yhdelle ylimääräisellekin eksyneelle lampaalle. Ehkä se heidän tapauksessaan on ollut niin, että kaksi puolissa voimin olevaa on pystynyt yhdessä antamaan toisilleen enemmän jaksamista kuin jos olisivat vain yksin nuolleet haavojaan. Ja kuinka lämpöiseltä on tuntunut kun jo ovelta kuuluu: "Katsos, meidän (x määrä) perheenjäsen tuli käymään!" ja heti perään pienemmällä äänellä: "Äiti, jääkö Jeni meille yöksi?"

    Jeni

    VastaaPoista
  6. Kiitos kannustavista kommenteista kaikille. Näistä onneksi aina nousee vahvempana ja nöyrempänä. Osaa taas arvostaa kaikkea hyvää ympärillään :)

    VastaaPoista