tiistai 28. maaliskuuta 2017

Ollaan hiljaa vain, kun puhe turhaa on

Perjantaina se alkoi. Ensin päänsärkyä, lauantaina kuumetta. Sunnuntaina olo oli aavistuksen parempi vaikka kaktus kurkussa hieman häiritsi. Maanantaina olo oli kuin jyrän alle jääneellä. Kaikki sattui, erityisesti puhuminen. Pahinta oli puhumisen päälle tullut yskäkohtaus. Oli parempi olla hiljaa. Viime yönä heräsin siihen, kun henki ei meinannut kulkea ja aamu aukesi vähintään ankeana. Olin saanut vielä bonarina nuhan. Mahtavaa.

Kun olo on tällainen, ei tietenkään harrasteta liikuntaa. Kun olo on tällainen, ei huvita kirjoittaa. Ei huvita kirjoittaa, koska en jaksaisi valittaa. Silloin on parempi olla hiljaa ja huilata pahimmat fiilikset pois, niin pään sisältä, kuin ulkoa. Näin olen aina ajatellut.

Tässä parin päivän aikana olen kuitenkin huomannut, että hiljaisuudessa on myös paljon hyvää. Tänä aamuna, kun olo oli ankeimmista ankein ja pään sisään hiipi pieni katkeruuden siemen siitä, miksi juuri minun pitää olla nyt kipeä? Miksi tämän äänenkin piti mennä? Juuri sillä hetkellä tajusin, kuinka tervettä on olla välillä hiljaa. Kuunnella omaa päänsisäistä puhettaan.

Oma työni on aina ollut puhumista; asiakaspalvelua, asiakkaiden neuvomista, ryhmäliikuntatunteja, luentoja. Käytännössä olen aina äänessä. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, mutta kuinka tervettä on olla välillä hiljaa. Vaikka sitten näin pakosta.

Itse asiassa hiljaa oleminen on aika mukavaa. Kun ääntä ei ole tai sitä seuraa yskänpuuska, ei huvita puhua, vaikka haluaisi. Mutta kun on tarpeeksi pitkään hiljaa, alkaa hiljaisuus tuntua aika mukavalta. Niin mukavalta, että voisin tehdä tätä enemmänkin. Kun olen hiljaa, tekee mieli kirjoittaa. Ristiriita tuli vain siitä, että ei huvita kirjoittaa, kun on kipeä. Ei huvita valittaa. Kunnes tajusin jotain niinkin olennaista, että kuka minua pakottaa valittamaan?


Niinpä niin. Ei kukaan. Vaikka olen kipeä, niin ei kai se automaattisesti tarkoita sitä, että pään sisäisen äänen ja kirjoittamisen pitäisi olla valittamista. Vaikka juuri nyt ei tee mieli hehkuttaa oikeastaan yhtään mistään, ei se tarkoita sitä, että pitäisi upota sinne toiseenkaan ääripäähän, elämän kurjuuden marmattamiseen.

Kirjoittamisesta on kuitenkin tullut minulle erityisesti viimeisen vuoden aikana todella tärkeää. Niin tärkeää, että haluaisin käyttää tähän paljon enemmän aikaa, kuin mitä minula siihen nyt mahdollisuutta. Olen puhunut elämässäni niin paljon, että vaihteeksi on mukava kirjoittaa. Kirjoittaa kaikkea jo sanomaansa ja purkaa sitä pään sisäistä ääntä, jota ei aina saa puhumalla auki. Kirjoittaessa ajatukset tulee jäsenneltyä paremmin ja samalla ne järjestyvät myös sanoiksi ja puheeksi, jossa on joku punainen lanka.

Tässä hiljaisuudessa on tullut mietittyä, kuinka paljon minulla olisikaan sanottavaa kirjoitettavaa. Kuinka haluaisinkaan tästä suuremman osan arkeani, suuremman osan työtäni. Kone lähtee herkästi mukaani, mihin ikinä menenkin ja kirjoittaminen ei ole koskaan tylsää. Parhaiten tekstit syntyvät kiirettömässä hetkessä, jossa pääsen olemaan todella läsnä. Tällaisten hetkien luominen on helppoa ja itseasiassa vain itsestä kiinni. Kirjoittaminen ei ole kuitenkaan sidottu aikaan eikä paikkaan, vaan koneen kannen saa auki juuri kun sille on oikea aika. Se ei onneksi ole sidottu mihinkään tiettyyn kellonaikaan, enkä sitä haluaisikaan. Joskus paras hetki on nyt, joskus kohta, joskus aamulla, joskus illalla tai jotain siltä väliltä.

Ja hei, kuka muistaa, kenen kappaleesta otsikon sanat ovat? Mistäköhän tämäkin kappale tuli mieleeni? Ei ole ihan viime vuosilta ;).


perjantai 24. maaliskuuta 2017

Perjantain kevyet

Ja taas perjantai. Joskus voisin toki käyttää hieman enemmän mielikuvitusta tähän jataasperjantaihin, mutta kun se tuppaa olemaan aika totta. Alkuviikosta tulee aina miettineeksi kaikkia viikon touhuja, kunnes taas toteaakin perjantain saapuneen.

Oma perjantaini lähti käyntiin joogan aamuharjoituksella, joka tarkoitti sitä, että kello oli herättämässä klo 5.00 ja aamukahvien ja koiran ulkoilutuksen jälkeen suuntasin joogasalille klo 6 tekemään omatoimista harjoitustani. Ihan rehellisesti en olisi itsekään uskonut oikeasti herääväni klo 5 aamulla saati saapuvani paikalle salille. Itseasiassa olen jotenkin tosi ylpeä itsestäni. Hyvä minä.

Joogaretriiteillä tuo aamuherääminen on aivan erilaista, kun sali on enintään nurkan takana ja se aamuinen fiilis, kun ilma on vielä vähän viileä, aurinko juuri nousemassa, linnut laulavat puissa ja itse olet juuri ja juuri herännyt. Avaat maton, hengität, tunnet kiitollisuutta ja aloitat. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun harjoituksen aikana pää on vielä sopivan tyhjä, kroppa heräilee pikkuhiljaa, venytykset syvenevät aste asteelta, harjoitus muuttuu hetki hetkeltä kevyemmäksi, kun kroppa lämpenee.

Tai harjoituksen jälkeinen hyvä fiilis, kun olet käynyt suihkussa, vaihtanut rennot vaatteet ja istut aamupalapöydässä. Mieli on kirkas, kropassa hyvä olo ja päivän tekemiset vasta edessä. Aurinko on ehtinyt jo nousta harjoituksen aikana, mutta päivä on silti vasta alussa.

Hmmm.... Taidan haluta joogaretriitille.

Ehkä pikkuhiljaa saisin nyt päivien pidentyessä itseni hieman aiemmin hereille ja tekemään joogaharjoitusta aamuisin enemmänkin. Aikaiset aamuherätykset vain ovat allekirjoittaneelle "hieman" haastavia.


Viikko kokonaisuudessaan oli aika touhukas töineen, kouluineen ja treeneineen ja kieltämättä eilen illalla kotiin tullessani huokaisin varmasti kotiovella ihan ääneen, että ihanaa, viikonloppu on tulossa. Perjantain olen pitänyt mahdollisuuksien mukaan kotitoimistopäivänä, jolloin teen kaikki viikon aikana rästiin jääneet hommat, että minun ei tarvitsisi miettiä niitä viikonloppuna.

Alkuviikko piti sisällään paljon ulkoaopettelua, kun maanantai-iltana vedin uutta Yogafunc-ohjelmaa ja tiistaina oli lintutentti, johon olisin kieltämättä voinut valmistautua vähän paremmin, mutta läpi sekin meni, onneksi. Ensi viikolla olisi vielä viimeinen tentti mm. kaloista ja luonnonilmiöistä. Ja hieman on taas lähtenyt lapasesta nuo luonnonilmiöiden tutkimiset. Minusta taivas ja siellä oleva sälä, kuten tähdet, planeetat, kuu, revontulet, linnunrata ja sen sellaiset ovat aivan äärettömän mielenkiintoisia. Olen vähän viritellyt kameraa revontuli- ja linnunratakuvausmoodiin ja suunnittelin, että josko ihan oikeasti kokeilisin sitä kuvaamista, enkä vain miettisi sitä. En tiedä, olisiko keskitalvi ollut parempaa aikaa kuvailuun, mutta yrittänyttä ei laiteta vai miten se meni? Nyt kun vielä keksin kohteen, johon kaupunkien valosaaste ei yllä.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Täydenkuun retki Mukulanlahdelle

Käytyäni helmikuussa Repovedellä täydenkuun retkellä, innostuin metsässä pimeällä kävelystä niin paljon, että seuraavan täydenkuun aikaan maaliskuussa lähdettiin ystäväni kanssa auringon laskettua metsäretkelle.

Tällä kertaa suuntasimme Mukulanlahden lintutornille toivoen, että täysikuu olisi komeimmillaan. Helmikuun retkellä kuu jäi pilviverhon taa ja niin se jäi itseasiassa tälläkin kertaa. Hieman ohuempi pilvipeite oli kuitenkin tällä kertaa, koska kuun valo kajasti pilviverhon takaa, mutta suunnittelemani hienot kuvat täysikuusta jäävät odottelemaan vielä seuraavia kuita.


Mukulanlahti on kuitenkin käymisen arvoinen myös pimeällä. Kuten edelliselläkin pimeän retkellä tuli todettua, tulee pimeällä havainnoitua aika eri asioita, kuin valoisalla. Luonto näyttää toisenlaiselta ja ääniäkin tulee kuunneltua ihan eri tavalla. Lintutornissa kuulimme joutsenten ääniä ja Kupparinojan toisella rannalla oli myös elämää kaislikon suhinasta päätellen.
 
Näitä pimeän retkiä tulen kyllä tekemään säännöllisin väliajoin läpi vuoden, koska ihan samalla tavalla luonto muuttuu vuodenajan mukaan, muuttuu havainnoitavat kohteet myös pimeän aikaan riippuen vuodenajasta. Näin keväällä päivän pidentyessä ja kesällä yöttömän yön aikaan luonto antaa varmasti toisenlaisen kuvan itsestään, kuin talvella.
 


maanantai 20. maaliskuuta 2017

Testissä tukisukat

On juttuja, jotka kalskahtavat aina vähän ikävästi korvaan, kun sen kuulee. Monesti taustalla on joku negatiivinen kokemus asiasta, joka saa ihan tavallisenkin jutun kuulostamaan siltä, että niskakarvat nousevat vähän pystyyn. Itselleni tällainen asia on ollut tukisukat, koska ne muistuttavat minua ajasta, kun makasin sairaalassa sulattelemassa jalassa ollutta veritulppaa. Tai sen jälkeistä aikaa, kun istuin Marevan-kortin kanssa terveyskeskuksessa odottelemassa vuoroani verikokeeseen. Tai sitä, kun tukisukat kuuluivat pukeutumisen peruspilareihin kauemmin, kuin olisin ehkä toivonut.

Tästä on toki jo yli 15 vuotta aikaa ja olin onnekas, että veritulppa ei koskaan lähtenyt liikkeelle, eikä ole uusinut. Myös aika tekee tehtävänsä, mutta edelleen kuullessani sanan tukisukat, en miellä sitä sellaiseksi kivaksi asiaksi.


Kun Color4Care tarjosi minulle mahdollisuutta testata heidän tukisukkiaan, mietin, että jaa-a. Kuitenkin kävin katselemassa sukkia heidän nettisivuilla ja oikeasti. Ollaanko menty ehkä valovuoden päähän siitä, mitä itse käytin silloin reilun 15 vuotta sitten? Ymmärrän toki sen, että tällaisissa tukisukissa on hieman matalampi kompressio, kuin niissä, joita käytin aikanaan veritulpan aikana, mutta miten ihania kuoseja ja oikeasti sellaisia malleja, joita ei tarvitse piilotella lahkeiden alle näissä onkaan. Tässä kohtaa ajattelin, että ehkä minunkin täytyy jättää oma ajattelumallini taakseni ja päivittää tietoni näistä nykymalleista. Onhan minulla ollut käytössä jo kompressiosäärystimetkin, niin miksi en antaisi mahdollisuutta näille sukille.

Valkkailin muuten tovin jos toisenkin, ennenkuin päätin, mitkä tukisukat tilaisin. Repeisinkö väri-ilotteluun vai pitäytyisinkö vallan yksivärisissä? Kuitenkin kerta toisensa jälkeen jäin tuijottelemaan näitä kuvissa olevia tähtisukkia, joten klikkailin ne itselleni testiin.


Oma työni on pääasiassa seisomatyötä ja vaikka en oikeastaan päivän aikana mietikään jalkojen väsymistä, on välillä päiviä, kun illalla todella tuntee jaloissa tehneensä töitä. Nämä sukat ovat nyt olleet käytössä viikon ja jalassani siis useampana työpäivänä sekä treenatessa. Ja annan kyllä täyden kympin näille sukille juurikin tällaiseen käyttöön tarkoitettuna. Sukat eivät ole liian kireät, vaikka napakat ovatkin. Ne eivät ole liian paksut tai hiostavat vaan juuri sellaiset sopivat työpäivän ajaksi.

Sen lisäksi, että nämä sukat jäävät vakiokäyttöön työarkeeni, tiedän ulkoiluttavani niitä myös vapaa-ajallani juoksulenkeillä, hyppyrimäen portaissa, treenatessa ja vaelluksilla. Monikäyttöiset, sanoisin.

Yhteistyössä: Color4Care