17.7.2018

Kello 6.50

Kello on 6.50, kun painan ulko-oven kiinni. Aamun viileys tuntuu vielä iholla. Päivästä on kuitenkin tulossa lämmin. Kävelen parisataa metriä ja laitan sykemittarin päälle. Askel lähtee kevyeen juoksuun ja sykkeet pysyvät mukavan alhaisina. Pari ensimmäistä kilometriä kroppa heräilee. Juoksu on hieman tahmeaa, mutta tiedän jo kokemuksesta, että kunhan koneet käynnistyvät, alkaa kroppakin tottua juoksumoodiin.

Tällä kertaa jätin kuulokkeet kotiin ja mukaan otin vain puhelimen ja lyijykynän. Alkumatkasta pelästyn tien varressa olevasta aidasta lehahtavia lintuja. Syke pompsahtaa hetkeksi uusille kymmenille, mutta palaa onneksi takaisin. Huomaan laittaneeni paidan väärinpäin ja minua huvittaa ensimmäinen ajatukseni "Taas". Olen viime viikkojen aikana joutunut kääntelemään paitoja ja housuja oikeinpäin useampaankin otteeseen. En tiedä, mistä tämä kertoo, vai kertooko mistään. Ehkä pitäisi ostaa sellaisia kääntövaatteita, niin eivät saumat ja muut laput heiluisi paljastamassa huolimatonta pukeutumistani.

Reilun parin kilometrin päässä poikkean hieman tutulta juoksureitiltä. Vaikka olen juossut tätä samaa tienviertä lukemattomat kerrat, huomaan vasta nyt tien vieressä olevan polun. Ja senkin täysin siitä syystä, että puhelimeeni on ladattu sovellus, joka kertoo geokätköjen paikan. Reilu viikko sitten ystäväni perehdytti minut tähän maailmaan ja koukutus oli valmis. Olen tietenkin kuullut geokätköilystä aiemminkin, mutta en ole ajatukseen tarttunut sen kummemmin. Nyt olen kuitenkin jo useammalla aamulenkillä käynyt nappaamassa kätkön haltuun ja samalla tullut löytäneeksi täysin tutuilta huudeilta aivan uusia paikkoja.

Kätkö löytyy helposti ja nappaan samalla pysähdyksellä muutaman kuvan. Jatkan lenkkiä. Olen jakanut mielessäni lenkin neljään osaan, joista olen juuri juossut ensimmäisen. Matkalla tulee vastaan koiranulkoiluttajia ja mietin, että miksi ihmeessä niin moni pitää koiraa pitkässä hihnassa, kun vastaan tulee juoksija tai pyöräilijä? Ei ole sen yksi eikä kaksi kertaa, kun koira on singahtanut juuri kohdalla lähemmäs. Ei siksi, että se olisi ollut vihainen tai pelkäisin koiria, mutta joka kerta se silti pelästyttää. Vaikka otankin aina tien toisen laidan, ei se aina poista sitä, etteikö koira pidemmässä hihnassa yltäisi luokseni. Koiran pitäminen lähellä edes sen pienen hetken olisi kuitenkin ulkoiluttajalta kohtelias ele.

Kolmannella pätkällä on hieman enemmän ylämäkeä. Ei jyrkkiä, mutta sitäkin pidempiä nousuja. Sykkeet alkavat nousta ja otan muutaman kävelyaskeleen. Kroppa tuntuu muutenkin vähän tahmealta ja mieli tekisi juosta asfaltin sijaan pehmeämmällä alustalla. Mietin, että voi kunpa voisin luikahtaa tästä lenkiltä tuolle läheiselle pururadalle. Heti ajatuksen jälkeen heitän itselleni henkiset facepalmit ja naurahdan, että niinpä, ehkä minä tosiaan voin. Miksi sitä edes tuli ajateltua, että pitäisi pitää kiinni suunnittelemastaan lenkistä. Reitti ei ole yhtään se lyhyempi, mutta mukavampi jalalle.

Lenkkipolun varrella katselen kukkivia mesiangervoja ja mietin, josko niitä tulisi poimimaan ja kokeilisi kerran talteen nappaamaani mesiangervojäätelön ohjetta. Tosin tällä hetkellä oma puutarha tuottaa satoa melkein enemmän kuin jaksan syödä tai korjata. Jätän ajatuksen kuitenkin hautumaan.

Kotitiellä otan vielä pienen loppukirin. Lenkki on ollut hieman tahmea, mutta kotiovella olen silti onnellinen, että tuli lähdettyä. Matkaa tuli taitettua noin 8 km ja sykemittarin kello näyttää ajaksi 51 minuuttia. Rehellisesti en muista koskaan lenkin jälkeen sanoneeni, että harmi kun tuli lähdettyä.


16.7.2018

Parasta juuri nyt

Ihanaa, kun helteet palasivat. Vaikka en olekaan niitä ihmisiä, jotka pakkaavat kassit ja eväskorit matkaan ja lähtevät rannalle viettämään kesäpäivää, olen kuitenkin sitä mieltä, että ainakin oman puutarhan tuunailu tällaisella säällä on hieman liikaa. Muutama taimi odottaa istuttamista, kasvihuone räjähtää käsiin ja rikkaruohot pitävät juhliaan sateiden jälkeen. Mutta ei, ei tällaisilla helteillä.

Sisälläkään ei oikein viitsisi näin kauniilla ilmalla istua, joten pienen viestittelyn jälkeen pistin eilen SUP-laudan auton takakonttiin ja suunnistimme ystäväni kanssa järvelle. Suppailu kuuluu niihin harrastuksiin joiden kohdalla voisi sanoa, että miksi tajuan tämän(kin) hienouden vasta nyt?


Kuinka siistiä on lähteä melomaan ja katsastamaan lähisaaria todetakseen, minkälaisia aarteita ne sisään kätkevätkään. On "salaisia" poukamia, pieniä hiekkarantoja, koskematonta kasvillisuutta ja omaa rauhaa.

Kiire häviää jonnekin ja makailemme tuulettomassa poukamassa tovin jos toisenkin. Höpöttelemme kaikkea turhanpäiväistä ja nauramme mitä tyhmemmille jutuille. Aiheet vaihtelevat laidasta laitaan ja mielen täyttää sopiva tyhjyys. Kiire on täysin tuntematon käsite.


Mietin siinä laudalla maatessani, että vaikka välillä on mukavaa lähteä reissuun pois näistä arkisista kuvioista, niin en kyllä oikeasti osaa sanoa, voiko tällaisia hetkiä ja kiireettömyyttä kuitenkaan tavoittaa samalla tavalla kaukana, kuin lähellä. Oman mieleni rauhoittaa kuitenkin ehkä parhaiten suomalainen luonto.

Silmät sulkiessani tiedän olevani keskellä järveä, joka tuntuu minulle turvalliselta elementiltä. Kuulen lokkien huudon ja jossain kaukana menee moottorivene. Aurinko menee hetkittäin pilveen ja kuulemme jopa ukkosen jyrähdyksen. Se on onneksi niin kaukana, että voimme jatkaa rauhassa toimettomuutta.

Suomen luonto tuntuu aina tutulta, vaikka paikassa olisi ensimmäistä kertaa. Rantautuessamme pieneen saareen tuntuu turvalliselta kahlata rantavedessä ja upottaa jalat kuumaan rantahiekkaan. Nousta kalliolle ja hyppiä kiveltä toiselle paljain jaloin. Kaikki tuntuu kovin kotoisalta ja turvalliselta.


Illalla kotiin ajellessa tunnen, kuinka aurinko on tehnyt tehtävänsä ja olen saanut ison annoksen D-vitamiinia sen lisäksi, että iho on ottanut väriä. Mieli on levollinen ja vaikka tiedostan uuden viikon alkavan arjen pyörityksineen, koitan työntää ne vielä hetkeksi pois mielestä. Manana.


14.7.2018

Tallinnan kattojen yllä

Istun keittiössä aamukahvilla. Takana on parin päivän miniloma Tallinnassa. Takana on myös aika tiukka putki töitä ja nyt on aika ja mahdollisuus hieman hidastaa ja heittää vapaalle. Mieli meinaa tehdä tepposia, kun kyse on rennosta olemisesta enemmän kuin päivän verran. Mieli alkaa tuottaa ajatuksia, että onko tämä tällainen nautiskelu oikein, onko sinulla nyt ihan varmasti varaa tähän, niin taloudellisesti kuin ajallisesti? Pitäisikö kuitenkin jarrutella? Jättää ostamatta? Tehdä vähän enemmän töitä?

Koko yrittäjäurani aikana olen tuntenut hieman huonoa omaatuntoa lomailusta. Jos loma mielletään esimerkiksi vaikka vähintään kahden viikon yhtämittaiseksi pätkäksi aikaa, kun ei tehdä töitä, olen pitänyt lomaa viimeksi kaksi vuotta sitten. Muille suon loman enemmän kuin mielelläni, mutta omalla kohdallani jo muutaman päivän poissaolo työmoodista tuntuu kummalliselta.

Miniloma oli enemmän kuin tervetullut irtiotto arkeen. Viime viikolla juttelin mummin kanssa puhelimessa ja hän pohti vaihtoehtoja lasten kanssa reissaamisesta Tallinnaan. Siinä jutustellessani muistin, että minullahan on itsellänikin muutama päivä vapaata ja suunnitelma sai nopeasti yhden lisähenkilön matkalle mukaan. Varasin meille laivaliput ja huoneiston Tallinnasta yhdeksi yöksi samana iltana.

Tallinna on siitä mukava matkakohde, että matkustamiseen ei mene liikaa aikaa, kaupunki on sopivan kokoinen ja tunnelma kuitenkin sellainen, että tuntee olevansa jossain muualla kuin kotiseuduilla. Tallinnan pieniä katuja, mukulakiviä ja toisiinsa kiinni rakennettuja taloja ei ainakaan täältä meidän kulmilta löydy. Värien käyttö ja kaupunkien tunnelma tuo mieleen kaupungit Keski-Euroopassa.


Majoittumiseen löytyy myös vaihtoehtoja laidasta laitaan perinteisestä hotellihuoneesta ihan omaan huoneistoon. Itse olen todennut parhaaksi vaihtoehdoksi tämän ikäisten lasten kanssa matkustaessa varata majoituksen, jossa jokaisella on tilaa olla. Teini-ikäinen ainakin kaipaa paikkaa, jonne vetäytyä kännykän ja omien ajatusten kanssa. Ja vaikka nuorempi painos tuntuukin ottavan kaiken ajan ja energian irti äidistä, joka on kerrankin paikalla 24/7, tykkää hänkin poteroitua hetkittäin sohvan nurkkaan omin olohinsa.


Vuokraamamme huoneisto ylitti omat odotukseni moninkertaisesti. Se sijaitsi vanhassa kaupungissa talon ylimmässä kerroksessa. Käytössämme oli kaksi kerroksinen asunto, jossa oli oma ulkoterassi. Illalla terassilla istuessamme kuuntelimme kaupungin ääniä; ihmisiä nauttimassa ravintoloissa hyvästä ruuasta ja juomasta sekä toistensa seurasta. Itse nautin enemmän siitä, että sain kuunnella näitä ääniä ja olla tunnelmassa mukana istumalla omalla terassilla yhden viinilasillisen ääressä, auringon laskiessa nousta tuolista, vetää oven kiinni ja jättää äänet ulkopuolelle. Mennä ajoissa nukkumaan.


Lasten intresseihin kuului päästä ostoskierrokselle. Muutaman tunnin shoppailureissun jälkeen kieltämättä totesin myös itsekin löytäneeni pari kesäistä paitaa ja muutaman urheiluvaatteen. Mummikin hieman vihjaili, että ehkä joku muukin väri pukisi minua, kuin musta tai harmaa. Heh.


Illalla kävimme vielä pienellä kävelyllä Toompean näköalatasanteella, josta on mukavat näkymät kaupungin yli. Punatiiliset katot luovat oman tunnelmansa ja mailleen painuva aurinko tattoi säteitään kauniisti talojen katoille ja kaduille.


En tiedä mikä juttu se on, mutta minusta on paikasta huolimatta, oli kyse sitten kaupungista tai luonnosta, aina kiva löytää joku korkeampi kohta, josta näkee kauas ja hahmottaa paikan kokonaisuuden. Kun on ensin kiivennyt hetken matkaa ja hengästynyt ja kun lopulta edessä avautuu kaunis maisema aivan uudesta perspektiivistä. Tämä on varmasti yksi muoto kokea maisemaonnellisuutta ja ainakin itselleni hyvin tärkeä sellainen.