12.1.2018

Luopumisia ja hyväksymisiä

Selailin tässä tekstejä, jotka olivat jääneet blogiini luonnoksiksi, mutta joita en syystä tai toisesta ole tullut koskaan julkaisseeksi. En tiedä, miksi jätin julkaisematta tämän alla olevan tekstin viime kesältä. Olinko sillä hetkellä liian surullinen vai enkö vain halunnut valittaa? No mutta, tällaisia ajatuksia viime kesältä:


Tähän ikään mennessä on elämältä ehtinyt saada jo aika paljon. Tiedän, että paljon on vielä tulossa, mutta kaikki se, mitä olen ehtinyt elää, kokea ja saada on muokannut minusta sen, mitä olen nyt. Mukaan on tietenkin mahtunut iloja ja suruja, tasaisen harmaata (hyvällä tavalla) arkea, yllättäviä tilanteita, luopumisia, hetkessä elämistä ja suunnitelmallista puurtamista.

Tällaisia asioita tulee miettineeksi aika ajoin ja muistan, kun hieman ennen 40 täyttäessäni jotenkin ahdisti koko ikä. Neljäkymmentä vuotta. Kamalan vanha ja mitä sen jälkeen? Onko elämä jo eletty vai mitä tässä oikein tapahtuu?

No, vastaus meni kaikessa yksinkertaisuudessaan niin, että eipä oikeastaan mitään pahaa tapahtunut. Itseasiassa täytettyäni tuon 40 mukaan astui sellainen tietty levollisuus ja rauha ja vakaa luotto siihen, että koska on pärjätty tähänkin asti, pärjätään myös tulevaisuudessa. Polkuni alkoi näyttää selkeämmältä kuin koskaan ja uskallus tehdä asioita juuri itselle sopivalla tavalla lisääntyi ja isojenkaan ratkaisujen äärellä ei pakka mennyt enää niin sekaisin.


Kuitenkin nyt muutaman vuoden tätä 40+ vuosia tallanneena on väkisinkin tullut huomattua tiettyjä asioita, joista täytyy luopua. On niitä ajatuksia, joista luopuu pikkuhiljaa ja ne hyväksyy ihan kaikessa rauhassa. Ilman sen suurempaa tunnetta. Ja sitten on niitä, joille täytyy jättää hyvästit hieman aiemmin, kuin olisi ajatellutkaan.

Yksi tällainen luopuminen, joka on tapahtunut aika luonnostaan, mutta aiheuttaa tietynlaista haikeutta on se, että en tule enää saamaan lapsia. Vaikka vauvakuumeeni helpotti jo lähes 10 vuotta sitten toisen lapsen saatuani, enkä ole enemmästä haikaillutkaan, on se ajatus silti jotenkin haikea, kun vastaan tulee se hetki, että se ei olekaan enää mahdollista. Tai ehkä se olisi mahdollista, mutta omalla kohdallani ei suotavaa/järkevää. Pientä luopumista henkisellä tasolla tämä kuitenkin vaati, kun ajatus siitä, että se aika on omalla kohdallani ohi. Onneksi minulla on muistot tallessa omista lapsistani pieninä ja näin jälkikäteen voin vain todeta, kuinka nopeasti se aika menikään. Tällä hetkellä vierelläni seisoo lähes mittaiseni 12-vuotias, joka lainailee vaatteitani ja käytämme samoja kenkiä. 9-vuotiaskaan ei enää paljon apuja kaipaa, vaan on hyvin omatoiminen ja omaa polkuaan kulkeva määrätietoinen naisenalku.


Omia lapsiaan seuraillessa muistaa myös sen vapauden ja huolettomuuden tunteen, joka vaihtuu jossain kohtaa aikuisuuden pieneksi kiireeksi, vastuunkannoksi, taloudellisiksi huoliksi. Toki tilalle tulee myös toisenlainen vapaus, mahdollisuus päättää omista asioista ja valinnoista, syvempää ymmärrystä elämästä. Mutta se huolettomuus ja nuoruuden tunne. Sitä on joskus ikävä. Ne ovat osa mennyttä elämää ja mieli täynnä hyviä muistoja. Ne ovat kuitenkin asioita, joita ei enää ole ja jotka on täytynyt hyvästellä.


Tällaisten luonnollisten, iän tuomien asioiden lisäksi on niitä asioita, jotka tulevat vähän odottamatta. Kuten monet terveyteen liittyvät asiat. Huomaan, kuinka tämänikäisenä on tärkeää pitää huolta omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista. Löytää se oma tasapaino tekemisen ja olemisen välille. Osata asettaa järkeviä rajoja huomioonottaen sen, että vaikka mieli olisi kuinka nuori, kroppa ei enää ole. Vaikka olen paremmassa kunnossa kuin parikymppisenä, ei kroppa silti palaudu enää samalla tavalla, eikä sitä voi kohdella yhtä huolettomasti.

Ja vaikka kaikenkaikkiaan olenkin terve ja kaikki on ok, on vastaan tullut terveyteen liittyviä asioita jopa hieman yllättäen, jotka eivät enää palaa, vaan joiden kanssa täytyy vain elää. Asioita, joista on täytynyt luopua ehkä hieman liian aikaisin tai joita ei ole osannut ajatella. Esimerkkinä vaikka ylikunnon jättämät "muistijäljet" kroppaan. Ne aiheuttavat toisinaan hieman alakuloa ja jopa surua, kun ymmärtää, että tästä eteenpäin sinulla on vain muisto siitä, miltä tuntui elää ilman tiettyjä vaivoja. Ja osasinko oikeasti arvostaa sitä, jopa hyvinkin itsestäänselvää asiaa ja terveyttä, kun minulla se vielä oli.

Ei tällaiset asiat onneksi omalla kohdallani ole mitään rajoittavia juttuja, mutta joskus sitä vain jää miettimään näitä asioita vähän siltä melankolisemmalta kantilta. Ehkä ihan tervettä välillä näinkin. Ei kai kaikkea aina tarvitsekaan ajatella pelkän positiivisen kautta.

Jäätkö sinä koskaan tällaisiin ajatuksiin?


10.1.2018

Minun tapani rentoutua

Joulun välipäiviä viettäessäni tulin todenneeksi, että minun tapani rentoutua ei ole olla tekemättä mitään. Vaikka välillä olenkin niin väsynyt, että voisin vain hengailla koko päivän pyjamassa ja nukkua vaikka viidet päiväunet, en tee sitä kuin vain akuuttiin tarpeeseen. Ja vaikka aina haaveilenkin ajasta, kun minun ei tarvitse tehdä mitään, hiipii joka kerta siinä hetkessä, kun "en tee mitään" pääkoppaan pieni ahdistus. Ihan rehellisesti, en vain tykkää olla tekemättä mitään.

Minulle yksi tapa rentoutua on lähteä johonkin kameran kanssa. Kävellä kaikessa rauhassa ilman kiirettä mihinkään tai ajatusta siitä, monelta pitäisi olla kotona tai töissä tai no, yhtään missään. Kävellä, hengailla, istuskella kivellä tai laiturilla. Nauttia siitä, että saan liikkua ja olla luonnossa. Lähteä aika ajoin hieman kauemmas, olla yön yli metsässä. Nauttia jopa siitä epämukavuudesta. Nämä kuvat kertovat yhdestä rentouttavasta retkestä koiran kanssa viime syksyltä, kun kiersimme Repovedellä Tervajärven ympäri.


Kotona ollessani en oikein osaa olla tekemättä mitään. Joskus toki on niitä hetkiä, että en vain jaksa, mutta istuessani vaikka sohvannurkassa on minulla kädessäni vähintään neulomus. Kotona tykkään puuhastella muutenkin kaikkea pientä. Kukaan ei sitten kuvittele, että rakastaisin siivoamista, mutta esimerkiksi laatikoiden järjestely on ihan hurjan rentouttavaa. Laittaa asioita omille paikoilleen. Olla omissa ajatuksissaan siinä samalla, kun tulee laittaneeksi tavaroita järjestykseen.



Kesällä puutarhassa puuhastelu on mitä parhainta nollaamista. Varsinkin niinä päivinä, kun ei tarvitse lähteä koko päivänä mihinkään, vaan puutarhaan voi vain kadota aamulla ja ilmestyä takaisin illan hämärtyessä ja itikoiden ottaessa ylivallan.




Ja sitten on niitä pienempiä hetkiä arjessa, joilla saa edes hetkeksi itsensä irti kiireestä. Itselleni yksi tällainen juttu on lähteä kameran kanssa kuvaamaan auringonnousua tai -laskua. Tai ihan vain jotain kaunista hetkeä. Yleensä nämä ovat niitä hetkiä, jotka kestävät sen puoli tuntia, mutta kantavat mielessä monta päivää. Niitä hetkiä, kun olen saanut olla kameran kanssa ikuistamassa pieniä, häviäviä hetkiä luonnosta, jotka vain tulevat ja menevät. Tai hetkiä sateen jälkeen. Kun luonto on herännyt uuteen eloon.

Miten sinä rentoudut?



8.1.2018

Listaihmisen tammikuu

Listaihminen tässä TAAS terve!

Olikohan minulla hieman ylimääräistä aikaa tehdä erilaisia listoja tuossa joulun välipäivinä, kun täyttelin joutilaisuudessani kalenteria ja samalla hieman suunnittelin tulevaa. Toisaaltaan tällainen suunnittelukin on ihan mukavaa, kun siitä ei tee sitten suorittamista. Ja jos sitä kerta tuli tehtyä toiveita ja tavoitteita tulevalle vuodellekin, niin onhan niitä kiva sitten toteutellakin.

Ajattelin, että jokaiselle kuulle olisi kiva tehdä aina muutama to do-juttu, jotka saattaisi päätökseen. Sellaisia asioita, jotka eivät sinänsä hetkauta saati kiinnosta ketään muuta, mutta itselle se toisi taas vähän enemmän tilaa "hengittää".

Ensimmäinen asia liittyy neulomiseen. Minulla on työn alla neuletakki ja yhdet sukat. Ne minä ajattelin saada valmiiksi tammikuussa. Tämän ei pitäisi olla ihan mahdoton rasti, koska neuletakki on suunnilleen puolessa välissä ja sukkia ei kauaa neulo.

Toisena asiana ajattelin väkerrellä listat vaatehuoneeseen. Siivoillessani tuossa alkutalvesta totesin, että hetkinen, täältähän puuttuu listat. Niin sitä vain sokeutuu tälle keskeneräisyydellekin. Eikä tämä toki ole ainut asia, mikä on jäänyt, mutta jos näitä jakaisi tällaisiin pikkuprojekteihin, niin saattaisi tulla ehkä valmista vähän kuin vahingossa.

Kolmantena asiana ajattelin tehdä jotain omavaraisuuden eteen ja pyrkiä siihen, että leipoisin itse sämpylät ja leivät niin, ettei niitä tavitsisi ostaa kaupasta. Työn alla on siis paras sämpylä-/leipäresepti ikinä. Vinkkejä?

Katsotaan kuun lopussa, miten näille kävi. Mitkä olisivat sinun kolme asiaa, jotka tekisit tässä kuussa?

Kuvat ovat viikon takaa Hiidenvuorelta, jossa kävimme aamuteellä Annan kanssa.